Miksi koettaa tulla kunnon ihmiseksi, joka ei koskaan sano mitään tähdellistä? Eivätkö ne todellakaan lue Virginia Woolfia ja aisti kipeää kohtaa, kun teksti toteaa, että kaiken arkisen alla on aina jäsentymätön, järjestymätön virta lastenkammariääniä, narulla liehuvaa pyykkiä, vesisoikossa kelluvia terälehtiä? Entä jos ensimmäinen lapsuus on epäonnistunut? Voiko tässä iässä olla niin vereslihalla, että elää toisen silkalla tahdonvoimalla?
Lähden aiemmin kuin toiset, kieltäydyn ottamasta piirakkaani mukaan. Palelen laahustaessani kaarevaa kujaa kotiin. Olisi oikotie, mutten tahdo mennä toisten pihojen poikki. En jaksa iloita syreenin nupuista enkä poppelin helmiketjuista tänä iltana. Minun on jokin, hiuksissani on takku helmiäismaalista. Muistan tytön, jolle lähetin kirjeen lukion jälkeen Englannista. Hän vastasi, että oli yllättynyt saadessaan kirjeeni. Eihän meillä ollut mitään yhteistä. Hän tunnusti inhonneensa minua koulussa, koska sanoin ääneen niin monta asiaa, jotka hän tiesi tavallaan paikkansapitäviksi, mutta joita hän ei olisi tahtonut kuulla sillä tavalla ääneen lausuttuina ja miltei riemuiten hyväksyttyinä. "Sellainen ei vain sovi", hän kirjoitti.
Ketä petkuttaisin petaamalla sänkyni? Eikö minusta näe, kuinka suuntaan kahvilan ovelle niin päättäväisesti, ettei sellainen menon hyöky voi olla tiedostamatonta, eikö muka silmissäni ole villiä halua kääntyä ja juosta tieheni? Miksi ajattelet, että minun on helppoa sanoa ihmisille, että rakastan heitä? Miksi sinusta on luontevaa, että kutsun ihmiset kerta toisensa jälkeen koolle? Päätteletkö siitä, että sosiaalinen elämäni on kadehdittavan tai huolestuttavan vilkasta vai näetkö aution eteisen jokaisen avunhuudon takana?
Kun saavun, minulla on vielä hyvä mieli. Olen istunut aurinkoa ja liponut jäätelöä, silmämme ovat siristyneet samaan tahtiin. "Ihanaa, anna palaa", olet sanonut. Olet sanonut alkavasi kirjoittaa, sinäkin. Olemme katselleet kansanjuhliin valuvia ihmisiä, eronneet Stockmannin kellon alla. Ja olen ajatellut taas pisamia. Pisamia kaikkien ystävien ihoilla. En ole kuten he. Paahdun ruskeaksi, en saa pisamia. Lapsena kampaajakin ihmettelee tätä: hiuksissa on selvästi punapigmenttiä, mutta iho on tumma. Tahtoisin suonvihreät silmät, joissa olisi linnunmunan värisiä pilkkuja. Että olisin joku muu, jonain toisena aikana. Että heti oven vieressä kasvaisi yrttejä syleittäin.
Miksi aloin kuvitella niin varhain, etten elä kolmikymmentävuotiaaksi? Tai sitten myöhemmin, etten elä kolmekymmentäkolmevuotiaaksi? Miksen osaa pelätä kuolevani vaan rämisen pyörällä kovaa vauhtia ilman kypärää? Johtuuko se kaikki siitä, että menin kouluun ensimmäisenä päivänä väärissä vaatteissa, mekossa, lakerikengissä ja lettinauhoissa, kun olisi pitänyt olla farkut ja jumpperi? Miksi en tahtonut leikkiä nukeilla, ainoastaan karvaeläimillä? Otimmeko teini-iässä mustavalkoisia kuvia toisistamme siksi, että aavistimme muuten unohtavamme, miltä tuntuu, kun ei ole paikkaa, jossa saisi vain olla kenenkään hätistelemättä, epäilemättä tai nimittelemättä? Kuinka vanhana opin olemaan itkemättä, kun lempihevonen tallilta oli mennyt varoittamatta teuraaksi?
Yömetsään piirtyy kirkkaita lintuja ja kukkia. Tahtoisin maalata sädehtivänkeltaisen kukkatertun, joka riippuu ja liikahtaa rajusti suuren aluskasvillisuudessa hiipivän eläimen heiluttaessa ruokoja ja oksia.
Matkalla saapuu mustalaishameessaan,
Timo jättää siveltimet niin, että pudotan ne ohi kulkiessani,
Virginny maalaa takapuoli pitkällä, Tiuskiskissa antaa minulle kynnestä koetettuani tutkia, onko sen häntätöpön luun päällä kuitenkin kuroutunutta ihokalvoa. Ruo'ot näyttävät luilta, päällekkäisiltä luilta. Dinosaurusbambujen ääntelyn voi miltei kuulla. Tänä iltana en voi uskoa, että maalaus valmistuu.
Miksi kadotan uuden kamerani? Olisiko helpompaa olla, jos entiseni ilkeilisi siitä? Tunnenko vielä vuosienkin päästä syyllisyyttä siitä, etten osannut elää suhdetta hänen kanssaan elämäni loppuun saakka? Miksi hänen on oltava kiltti ja tarjouduttava etsimään kameraani palstalta, vaikka onkin toki totta, että hän sijaitsee sitä lähempänä? Onko asiallista huvittua, kun löydän kameran lopulta jääkaappiini sievästi asetettuna, tahinipurkin ja jääteetiivisteen välistä? Miksi minua kylmää jatkuvasti? Voinko joskus vielä unohtaa, kuinka onnellinen olen ollut? Pelkäänkö lainkaan metsässä pitkospuiden luona, kun äkkiä käännyn ja juoksen yli välimatkan ja halaan ja uppoan silmiin?
Olen niin väsynyt, etten jaksa kunnolla hymyillä, kamerallekaan. Camera, huone. Koska tikapuut ovat lainassa yömetsän maalaamiseksi, ylähyllyltä ongitut kirjat pinostuvat pöydille ja lipastoille. Olen unohtanut palauttaa jälleen lämpörullat, jotka eivät saa hiuksiani kihartumaan. Hiukseni eivät ole ikinä suostuneet kihartumaan. Ne valuvat melankolisesti selän ylitse. Työnnän väristen mittarin kainalooni, tahdon tulla määritellyksi.
Mitä tuo ihminen ajattelee minusta? Onko oikein toivoa, että nämä lauseet synnyttäisivät hämmennystä? Voiko vain hämmennys tuottaa vastauksia? Millainen tapetti hänen huoneessaan oli hänen ollessaan kuuden? Miksei ystävä tunnista minua tuosta valokuvasta, jossa pelleilen vaaleanpunaiset silmälasinsangat ja joulukimalletta päässäni ja olen viiden, ikuisesti tai niin kauan kuin kuva ei haalistu täyteen kellervyyteen? Etkö osaisi olla järkyttymättä kun sanon, että koetin tappaa itseni? Mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää? Saatko sinä itsesi uskomaan, että kaikki on kunnossa, jos sänky on pedattu ja vaatteet ojennuksessa? Aiheuttaako kenkätelineen puuosien tummuminen sinulle lievää paniikkia siitä, kuinka pian kaikki on ohitse? Enkö vasta eilen avannut kirjeen, jossa luki, että olen päässyt sisään kaikkiin haluaamiini koulutusohjelmiin?
Minusta ei tullut latinistia, vaikka jälkeenpäin ajatellen se olisi taatusti ollut järkevämpi valinta. Olisin voinut kaivautua kuolleeseen kieleen, elämäni olisi ollut turvallista. En olisi edennyt ajattelun railoille saakka. En olisi huomannut, kuinka kaikki varmuuden tavoittelu on typerää illusorista kuhisemista. En olisi oppinut ymmärtämään miestä, joka sanoo, että varmasti vasta vanhana sitä tajuaakin, että se ja se olisi pitänyt naida. En olisi ojentanut kättäni pöydän yli ja sanonut, että sinä et ymmärrä minua, en koskaan ajatellut filosofeista niin, ainoat, joista osasin oikeastaan pitää edes jollakin tavalla ennen kuin löysin Deweyn jolle maailmassaoleminen on silkkaa erotiikkaa, olivat Platon ja Aristoteles. Että pidän erityisesti
Metafysiikasta. Että minusta on aina tuntunut, että kuulun johonkin toiseen aikaan, sellaiseen raskaampaan ja pienempään aikaan, jossa kuolema on enemmän läsnä eikä sitä sen vuoksi tarvitse miettiä, sillä hyveessä on riittävästi työtä koko elämäksi.
Ymmärrätkö sinä, miltä tuntuu huomata kymmenen, ei, kahdentoista vuoden kadonneen elämästään hujauksessa, ystävien menevän naimisiin ja saavan lapsia? Saanko toivoa, että saisin nukkua sellaisen vieressä, jota osaan rakastaa, ja että tuo vierihoitaja ei olisi koira? Opinko vielä olemaan sanomatta ääneen asioita, jotka ällöttävät toisia? Miksi alan selittää kuukautiskupista miehelle, jolle nainen ilman kuukautisiakin on jo liian groteski ja lihallis-verellinen ilmestys? Milloin opin, että kättä ei saa ojentaa pöydän yli, että ei saa koskettaa, että ei saa juosta syliin metsässä, että ei saa hymyillä, ei itkeä, ei tuntea, että pitää pukeutua sileisiin vaatteisiin ja olla kevytmielinen ja lukea sanomalehti huolellisesti, jotta osaisi piilottaa itsensä samoihin lauseisiin kuin toisetkin?
Käyn nukkumaan seisottuani ensin peilin edessä ja tuijotettuani naamaani epäuskoisena. Tiedän, että olen joskus ollut nuorempi, mutta en muista ikinä tunteneeni itseäni nuoreksi enkä aikuiseksi. En ole koskaan osannut valita muodikkaita vaatteita tai näyttää hoikalta. En ole osannut kuvitella, että joku voisi rakastua minuun. En ole osannut kuvitella, että joku voisi ymmärtää minua tai saada lohtua siitä, mitä sanon heille, tai siitä kuinka nukumme sylikkäin, päät vierekkäin tyynyillä, kuiskuttaen yöhön hihityttäviä sanoja.
Miksi tänä talvena muistan äkisti, millaista on seistä lapsena mäenjuuressa pulkannaru kouran läpi leikaten, räkää vaivihkaa nuoleksien, ja toivoa, että sekuntit venyisivät ikuisuuksiin, kun pitäisi sanoa hei hei ja mennä kotiin? Tuleeko minusta vielä tyttö, joka muistaa viilata kovettumat tanssijankäpälistään säännöllisesti? Milloin pääsen seuraavan kerran saunaan? Koska nukahdan varmana siitä, että olen toiminut, kuten ihmisen pitääkin? Voiko toisen aikakauden ihmistä ymmärtää vai onko vain illuusiota kuvitella, että toisaalla asiat olisivat paremmin? Pelkäisinkö Intian harmaita, irvistäviä koirankokoisia apinoita? Kukkiiko arabianjasmiinini seuraavan kerran vasta vuoden päästä?
Sormeilen isoäidin tekemän tilkkutäkin reunaa ja annan kuumeen huuhtoa minua kohti unta. Unen rajalla tajuan ohimenevästi, kuinka niin moni ihmisistä, joihin olen tänä talvena ihastunut, muistuttaa isoäitiäni. Ja kuinka olen käymässä hitaasti itsekin häneksi. Se kuulostaa aivan pähkähullulta, mutta on idea, jonka tunnistan välittömästi valveen, en unen, ideaksi. Minä tarvitsen tuon suvun, tajuan. Tarvitsen nämä ihmiset, jotka ovat unelmitta. Tarvitsen raadellut ihmiset, sillä minäkin olen tarttunut liian moneen piikkilankaan matkan varrella enkä oikein osaa kuvitella, että voisin toivoa onnellisuutta, vaikka toivonkin, että pystyisin elämään hyveessä, hyväksymään itsessäni hellyyden, joka saa minut kuiskaamaan flunssan kähentämänä seurueelle eräänä iltana, että rakastaminen taitaa olla ainoa asia, jonka osaan.
Onko väärin sanoa, mitä ajattelee? Voiko hyvästäolosta myöhästyä? Minä hetkenä on liian varhaista luovuttaa? Saako väsyneenä ja kuumeisena olla onneton, jos on rakastumassa? Lähteekö kaikista kissoista näin paljon karvaa? Millaista olisi olla ihminen, joka voi syödä mitä tahansa kutisematta ja uniaan menettämättä? Miten elävät ne, jotka eivät tunne kirjoittamisen pakko-oireita? Hellittääkö tämä ote minusta taas joskus, tyynnynkö hetkeksi? Rauhoittaisiko minua lapsi tai ympäristönvaihdos valkoisille dyyneille tai uusi olkihattu? Miksi emme laula kalliolle kukkulalle? Takerrunko liikaa kerran sanottuun? Miksen osaa epäillä ja sitten petyn?
Samoan unen syvässä metsässä. Suuret kämmenmäiset lehdet ovat liukkaita ja viileitä. Imujuotikkaat kehystävät pohkeitani. Varjot piirtävät käsivarsille villiä kuviotaan. Puiden lomasta erotan jotakin, jonka luulen ensiksi olevan pylvään. Mutta se onkin runko, suuri ja hopeanhohtava poppelinrunko. Taivaan helmiäishohtoisista tähtikuvioista leijuu lämmintä, pehmeää lunta. Tähdet ovat poppelin helmiketjujen nuppuja, jotka purskahtavat auki ja satavat kesäluntaan, joka kierii asfaltilla, palloutuu, raivostuttaa isät sotkiessaan kaupungin lattiat. Olen yksin, on myöhä, kuume ravistaa minua uneen saakka, lumi on lämmin mutta ilma kylmä, etsin viimeistä liaania.
Olenko väärässä, jos kuvittelen, että tällaiset tuntemukset piinaavat lisäkseni myös niitä, joilla on pisamia tai lämpörullin kihartuvat hiukset tai kivekset tai mielialalääkitys tai suurempi asunto kuin minulla? Ravistaako yksinäisyys ja ohimenevyyden tunne myös sitä, joka petaa aamuisin sängyn ennen aamiaista ja kuvittelee kuolevansa häpeästä, jos hänen housunsa ratkeavat karonkassa? Ja silti, yletymmekö me toisiimme saakka, me jotka emme saa ojentaa kättämme pöydän ylitse koskettaaksemme rannetta, mutta jotka silti teemme niin, jotka nousemme kuin kuolleista varpaillemme suudellaksemme samalta tasolta, jotka kallistamme päälakemme vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle, jotta suistamme tulisi tarkemmin yksituumainen olento? Sanojako me sillä tavalla haemme? Vai haemmeko me jotakin muuta, poppelinlunta ehkä, vaahterankukkia sammalpedillä metsien pylvässaleissa, joissa ei seinättömyyden takia voi jäädä seinäkukkaseksi? Huomaammeko ketunleivät, huomaammeko niiden maun eron mustikanlehtien makuun verrattuna? Voiko elämässä onnistua tai epäonnistua?
