26.5.06

Juhannuskalenteri

Mies, johon olen rakastumassa, lähettää minulle sähköpostilla kesänsä. Lasken turtana, että minulle on varattu siitä kymmenen päivää, ja niistäkin monina sängystä on kertakaikkiaan poistuttava ja tavattava myös toisia ihmisiä. Ärsyynnyn tilastani ja tuntemuksistani. Enkö lähtenytkin aikanaan suhteesta ikuiseen odottamiseen, kaipaamiseen ja yksinäisyyteen kyllästyneenä?

Nyt olen saanut tuon kaiken takaisin korkojen kanssa. Koroilla on opeteltava kävelemään. Muistuttelen itseäni siitä, kuinka kaikki alkaa kevyesti ja päättyy raskaasti. Tämä pätee Cooperin testiin, sinfoniaan ja rakastumiseen. Merkitsen kalenteriini päivät, mutten osaa olla välinpitämätön. Jos joku vielä sanoo, että näytän onnelliselta tai hehkun, vastaan ampuneeni juuri haulikolla päähäni. Tuo punainen kiille on verta, tiedättekste. (Tämä on mielikielikuvani rakastumisesta - eheyttävää, kaunista ja pikkusievää, eikö?)

Jossain vaiheessa se lohikäärme, joka suunnittelin itselleni olevani, nukahti. Se nukahti tietenkin siitä syystä, josta lohikäärmeet aina nukahtavat: silkasta vilpittömyydestä.

Ja silti - enkö olekin samaan hengenvetoon oudolla tavalla tyytyväinen eläin, joka pulputtaa satakielenä sitä riemua, että saa rakastaa, että saa sanoa rakastavansa? Ja joka kirjoittaa ankarasti ja kaukaa viisasta teeskennellen itselleen, että pitää iloita jokaisesta hetkestä, jokaisesta myönteisestä piirteestä, mutta että tuskasta ja kaipauksesta ei saa kiukutella. Kaikki, mikä tapahtuu, on joka tapauksessa hyvää, kunhan kieltäydytään hyväksymästä ajatusta, että olisi oikeus vaatia elämältä jotakin sellaista kuin ihminen, joka voisi pitää minua sylissään kaiken aikaa.

Tai ihminen, joka ei toisinaan kivahtaisi, että lakkaa tuo mahdottomuuksien pyytäminen. Tai ihminen, joka nousisi ja laskisi vuoteeseen ja vuoteesta täsmälleen samalla hetkellä, joka haluaisi aina nähdä samat elokuvat ja käydä samat keskustelut, joka haluaisi asua samassa asunnossa ja helliä samaa harmaata kollia. Joka ottaisi saman raitiovaunun keskustaan ja jonka kanssa voisi huononakin hetkenä kiistellä siitä, kumpi on suloisempi ja enemmän oikeassa, sanoen: "Sinä olet! Ei epäilystäkään!"

Kiristän itseäni idealla, että tämän pitää riittää. (Ei haaveita adoptiolapsista eikä poneista eikä mummonmökistä, jossa koira voisi aina nukkua sylissä.) Pitää riittää, että olen saanut juosta kohti metsässä, että voin lähettää tekstiviestin tai sähköpostin vaikuttamalta kahelilta, että on kymmenen päivää. Kymmeneen päivään mahtuu monta sekuntia. Niitä ei voida koskaan toistaa eikä riistää pois. On keskityttävä kymmeneen päivään. On keskityttävä positiiviseen, hyvään, ihanaan... (mieleeni muistuu eräs runoni, johon Swendolyne ehdottaa googlattua lisäpätkää, ja jota runoon ujuttaessani tekstin luonne muuttuu äkisti: ajattele hyvää junan kiskoille maaten käydessäsi, keskity positiiviseen, pian juna jyskää jo kaulan yli. Runo, joka alkaa runona kävelystä lumisessa maisemassa, kehittyy talven sormiruuvissa runoksi suomalaisen miehen itsemurhameditaatiosta. Vaikka mitäpä minä suomalaisesta miehestä tiedän - tuskin mitään. Liian pieni otos, tieteellisesti katsoen.)

Istun kirjastossa, en siinä jossa työskentelen, vaan toisessa, Helsingin parhaimmassa. Minulla on taas tunnus tänne, nyt opiskelijan sijasta henkilökunnan edustajana. Tunnus vanhenee viikko juhannuksen jälkeen. Loppukesä on autiomaata ja takkuisia pensaita. Ja äkisti katsoessani Eufemian laittamaa kuvaa Polyhymniasta tajuan, että syksy lähestyy vääjäämättä, on elettävä, on kesä, ja miltei hätäännyn. On jo kiirehdittävä, minua odotetaan pian Cafe Esplanadissa. Siellä on tyttö, jolle olen ollut Vihervaaran Annana talven vaikeuksissa. Se tuntuu omituiselta, koska tunnen vain harvoja yhtä hiljaisia kuin itse olen. Mutta ehkä Annakin on hiljainen sisällään ja koettaa vain rakentaa kodikkuutta puheellaan, punoo siitä yhteyksien pesää?

4 Comments:

Blogger Eufemia said...

Juuri tänään samastun kirjoittamaasi. Huomenna ehkä taas ilomielin odotan junan jyskyttävän kaulan yli, tänään en jaksaisi etsiä omasta ja muiden kalentereista sitä aivan liian vähää aikaa, jota on joskus, ehkä. Väitin juuri, että käsillä oleva on olennaista: muukin voi olla, mutta ainoastaan käsillä oleva on varmasti olennaista. Vain siinä voi tehdä.

26/5/06 16:26  
Blogger pagisija said...

"Ärsyynnyn tilastani ja tuntemuksistani."

Kovin tuttua - on raivostuttavaa huomata elävänsä jollain tasolla tapaamisesta toiseen, ei joka tasolla onneksi, mutta kokonaan sitä on mahdotonta kieltääkään.

Sitä vain suivaantuu itselleen semminkin, kun on aikanaan vannonut olevansa vast'edes niin riippumaton ja vapaa ja suovansa saman toisellekin, toteaa muuan DeMellonsa lukenut...

26/5/06 18:03  
Anonymous Anonyymi said...

älä huoli, voit turvautua siihen ajatukseen, että puolen vuoden kuluttua et enää ole rakastunut, ainakaan samaan mieheen. tuo on vain tuollaista ohimenevää sijaisrakastumista..

28/5/06 17:29  
Blogger Veloena said...

Anonyymi kultaseni, kaikki rakastuminen on sijaisrakastumista, sijaisobjektia äidille. TUollaisia puolen vuoden rakastumisia minulla ei kyllä olisi koskaan vielä ollutkaan.

29/5/06 00:44  

Lähetä kommentti

<< Home

<