31.8.06

Kentauri ostaa neljä kenkää

Jo kulkiessani kohti oikeustaloa minut valtaa tunne, että olen melkein kuin jokin muu olio. Olen niin rauhallinen, tyyni, pahin kriisimyrsky on nyt ohi (kerron pian syyn, vielä en saa sanoa, enhän tiedä, tuleeko siitä edes mitään). Olen jokin suurempi eläin, eläin jolla on leveä auringonkerääjäselkä ja mieltymys terveelliseen maukkauteen, eikä sanoja, eikä sanojen angstia. Eläin, joka ei osaa töltätä, mutta jolla on käynnissä matkaavoittava askel.

Tiiliseinän viereen on tuupertunut vanha, ruostetankoinen ja löysäketjuinen pyörä. Seisahdun, katselen sen alennustilaa. Mustaan maaliin on nirhautunut nojaumajälkiä, pinnat vinksottavat, kello on repeytynyt pannasta irti, kissansilmän sokka on tyhjä. Ainoa uusi kokonaisuuden osa on mattamusta x-large u-lukko, joka on kiilattu takapyörän ja keskikolmion lävitse. Näin Helsingissä: kahlitse pyörä sitä kalliimmalla lukolla, jos mielit pitää pyöräsi.

Kukaan ei silti varasta lukkoa. Lukolla ei tee mitään ilman avainta. Kun pyörän ja lukon yhdistelmä kähvelletään, arvokas lukko sahataan rikki tämän rämän pyörän takia.

Ruoholahden talojen parvekkeet valmistautuvat talveen. Vaivihkaa, mutta kuitenkin. Pallonmuotoiset jättiläiskrysanteemit ovat kiivenneet kovapuupöydille ja pörhentelevät sieltä pukumiehille. Fleecehuopa on keriytynyt siistiksi rullaksi tuolille, vyötekin vielä paikallaan. Koetan tähyillä laveita keramiikkavateja kotimaisin omenoin, mutta näkyvyyn parvekkeille on huono. Tyydyn katselemaan naista, jolla näyttää olevan sama matka kuin itselläni.

Koetan hahmottaa myös vatsalihakseni. En pidä tavasta, jolla peilikuvani rinnat hetkuvat kävelyn tahtiin.

Tunnistan tuomarin hänen astuessaan ovesta sisään. Olemme tulleet samalla metrolla, hän on tarkkailemani. Nainen on katsellut liikkeiden ikkunoita, pään liikkeissä on lintumaista terävyyttä, kiihkeyttä, kaula rasvaton, silmärypyt hyvää tuulta, terävää älyä ja tarmoa osoittavat. Nainen, joka sopisi soittorasiaan, mutta ei pysyisi siellä kauankaan. Hän ei tunnista minua.

Arvaan oikein: hän syö kuin lintu. Lounaakseen hän nauttii yhden persikan. Työpäivinä hän ei syö, sillä kukapa haluaisi vatsanpuruja ja iltapäiväunetusta. Nyökkään. En minäkään syö ikinä lounasta, jos töitä pitää saada eteenpäin. Pienen välipalan vain. "Mutta aamulla söin suuren kulhon kaurapuuroa", hän nauraa. Nyökkään - niin minäkin. Lesepuuroa tosin, mutta kaurasta yhtäkaikki. Jos minusta sanottaisiin, että syön kuin lintu, pitäisi ajatella strutseja, emuja tai nanduja.

Ja ehkä vielä niin, että ajattelisi biologisen entiteetin olevan oikeastaan koko laji, ei yksilö. Näinhän joissain etiikan teorioissa tehdään, ja kai ontologioissakin. (En halua väittää ontologiasta mitään, koska en muista. Ja ajatus universaalista, näkökulmattomasta olemisesta kuulostaa minusta joltakin saavuttamattomalta.)

Niin, ei mustarastas eikä hippiäinen, enintään strutsi, emu tai nandu. Mutta en ole niin nopea enkä teräväkyntinen. Ei, syön kuin hevonen ja nelistän enintään viitisenkymmentä kilometriä tunnissa. Vasta välitunnin kassalla huomaan ostaneeni täyskauraisia leipäsiä, omenan ja pussin naposteluporkkanoita. Klopisen takaisin oikeustalolle ja nimeän kehoni osat kintereiksi ja etupolviksi.

Unohdan asian, koska oikeusjutut, joista on annettava tuomiot, eivät ole taaskaan yksinkertaisia, ja niin ollen on oltava hetken taas ihmisenä. Mutta millainen logos onkaan. Kun poissaoleva tuodaan läsnäolevaksi keinolla, joka on Umberto Ecoa lainaten se, millä voidaan valehdella, arvaahan tuloksen. Kaikkien kertomukset poikkeavat hieman toisistaan. Poliisin ottamien kuvien silmät kielivät, että alkoholillakin on osuutta asiaan.

Toisella tauolla käyskentelen hetken kaupassa ja löydän neljä kenkää. Maksan Visa Electronilla. Sitten muistan taas hevosenruokani. Huvitun ajatuksesta, että minulla on neljä jalkaa. Tarvitsen enää käsineet ja hatun ollakseni hyvinpukeutunut kentauri!

Ja öitä on jäljellä enää yhden käden sormien verran. Viides yhdeksättä, muistan äkkiä kävellessäni, oli yliopiston alkamispäivä silloin kaksitoista vuotta sitten. Minulla oli vaaleanpunavalkoruudullinen kotelomekko, sen alla valkoinen miestenpaita, kravatti, käärittylahkeiset tummat farkut, tolppakorkoiset kävelykengät brogue-leikkauksin, vaaleanpunaista huulipunaa ja tuhottomasti mustaa kajalia. Halusin tulla intellektuelliksi.

Kukaan ei osannut kertoa, miten sellainen juttu tehdään - -

Kävin yhdessä Elävien runoilijoiden illassa ja raivostuin siitä, että keskustelijat ajattelivat tunnetta ja järkeä toisilleen vastakkaisina ja asettuivat vielä sille kannalle, että runo, jos jotakin, ilmaisee näistä yksinomaan tunnetta. (Ainoastaan Tiina Kaila oli toista mieltä.) En osannut lakata lukemasta runoja enkä kirjoittamasta niitä, vaikka surinkin sitä, että tällainen ilmapiiri oli vallitakseen.

Vaihdoin pääaineen filosofiaksi. En osaa katua (kujaa, puistoa, aukiota) vaikka mielikuvitukseni ja järkeni toimiikin liian poeettis-assosiatiivisesti jotta minusta olisi voinut tulla hyvä filosofian tutkija.

Osaan halutessani kirjoittaa yksinkertaisia, selkeitä ja ymmärrettäviä lauseita. Enimmäkseen en halua. Haluan, että minut ymmärrettäisiin, mutta en halua, että minut ymmärretään liian helposti, liian konventionaalisesti. Konventiot ahdistavat minua, kun talsin kaupungin halki huonoissa mutta kauniinvärisissä kultakuoriaiskengissäni neljä uutta kenkääni kahisevassa kassissa heiluen ja sääriä jaloitta potkien.

Tahdon ihmeitä. Jos en saa kesää talven keskelle, teen joulun elokuun viimeisenä päivänä.

Päätän antaa toiset kengät ystävättärelle, koska hän tarvitsee ne ja haluan toivottaa ONNEA ja ne näyttävät enemmän häneltä joka tapauksessa, enkä kuitenkaan jaksa odottaa jouluun saakka lahjojen antamisen kanssa.

Sitä paitsi, ihmeiden tekemiseen ei ole aina tilaisuutta.

30.8.06

Sivistyksestä, sohvatyynyistä ja sukupuolittumisesta

Joskus keskustelee jonkun ihmisen kanssa ja miettii, mikä hänen motivaationsa on lukea jotakin. Tämä tulee mieleen, kun lehdenmyyjä soittaa puhelimeeni ja tarjoaa Kotivinkki-lehden tilausta. Se ei tulisi maksamaan aluksi mitään. Mutta en halua lukea tuollaista roskaa, sanon puhelimeen epäkohteliaan suorasti. (En ole pyytänyt häntä soittamaan, joten voin olla melko suora tuntematta itseäni epäeettiseksi - sitä paitsi puhelinmyyjälle, joka jotenkin identifioituisi myymäänsä paskaan, tekee silmiä avaava radikaaliterapia todennäköisesti ihan hyvää. Rajansa sitä on työhön sitoutuneisuudellakin! Jos omia tai oman paikan tuotoksia alkaa pitää jotenkin sädekehin silattuna, on todellisuustarkistuksen aika.) Sitten toivotan hauskaa päivänjatkoa, mutta en parempaa onnea.

Luulen, että iso osa ihmisistä lukee kodinsisustushysterialehtiä jotenkin puolipakonomaisesti tuolla tavalla kaupittelemattakin. Enemmän heille tekisi hyvää lukea jotakin muuta. Vaikka satuja, Platonia, runoja, logiikkaa, psykologiaa. Jotakin, joka ei lietso tunnetta, että muutos on jotakin, mikä pitää ostaa ja tökkiä liikkeelle ulkokohtaisesti. (Toki sekin on yksi mekanismi tuottaa muutosta mielentiloihin - mutta tuntuu siltä, että tuo mekanismi on aivan ylikorostunut ajassamme. Ei menneinä aikoina jähmetytty henkisesti, vaikkei saatukaan Hempasta -kuten yksi ystäväni Hemtexiä kutsuu - muodinmukaisia sohvatyynyjä parin kuukauden välein. Pikemminkin päinvastoin - oli aikaa ajatella muutakin kuin sohvatyynyjä.)

Vaikka olen tutkinut ympäristöestetiikkaa ja olen sitä mieltä, että ympäristö vaikuttaa mielialaan uskomattoman paljon (ja siksi en ikinä päästäisi sisustussuunnittelijaa kotiini raiskaamaan ajatusteni pesää), en siltikään ymmärrä, miksi jatkuvasti pitäisi lukea uusista kesäverhoista ja sohvamateriaaliratkaisuista. Oma tavoitteeni on selvitä tällä kaksitoista vuotta sitten käytettynä ostamallani tiikkiviiluisella pöydällä hautaan saakka. Hitto vie, metsät ovat sentään paljon kauniimpia humistessaan ja kuhistessaan kuin joidenkin sohvien käsinojina (tai Kotivinkki-lehtinä - tämä vaihtoehto on suorastaan puistattava).

Siinä, etteivät ihmiset näytä aina ymmärtävän, etteivät hyödykkeet synny tyhjästä ja että maailman kantokyky on hyvin heikoissa kantimissa, on jotakin hirvittävän sivistymätöntä.

No niin, nyt joku kenties sanoo, että olen sivistymätön, kun en tilaa lehtiä. Se pitää nimittäin paikkaansa - minulle ei tule yhtään lehteä. Jos sivistys tahdotaan määritellä lehtien lukemiseksi ja siihen kritiikittömästi suhtautumiseksi, tunnustaudun oikopäätä yhtä (joskin kvalitatiivisesti eri tavalla) sivistymättömäksi kuin Korkeasaaren paviaanit. Kirjasto olisi tuossa aivan vieressä, mutta ei sinnekään tule mentyä usein lukemaan. Se johtuu kai siitä, että pidän sivistyneempänä sitä, että tutkiskelen joitain punnittuja, perinpohjaisia näkemyksiä, etenkin suomalaisen arkitodellisuuden ulkopuolelta, ja siivilöin ajankohtaisinformaation ystävistäni, jotka ovat päätyneet työnsä tai jonkin muun tuntemattoman seikan - näitä voi olla epäilemättä monia turhamaisuudesta ja pelosta aitoon kiinnostukseen saakka - takia seuraamaan uutisia. Olen miettinyt monesti, onko ystävien käyttäminen tällä tavalla oikein sopivaa, mutta tullut tulokseen, että kyseessä on kuitenkin win-win -tilanne: minä saan tietää uutiset juuri sopivasti suodatettuina, ja ystävät saavat hyvää mieltä siitä, että ovat minua enemmän maailmankartalla. (Sama mekanismi toimii pyydettäessä jotakuta oppinutta henkilöä suosittelemaan kirjallisuutta tai muuta materiaalia tähän ja tähän intressiin - eivät he siitä loukkaannu, elleivät nyt sitten saa miljoonaa sellaista pyyntöä vuodessa, pikemminkin ovat hitusen imarreltuja.)

Minua voisi syyttää sivistymättömäksi myös siinä mielessä, että erotan pelkän oppineisuuden sivistyksestä, jonka ajattelen jotenkin laajemmaksi projektiksi. (Sydämen sivistys, kuten olet kenties huomannut, teroittaa terminä aika monta kieltä tuossa tuokiossa.) Oppinut voi olla kylmä, sivistynyt ei. No, tämä on taas vain oma mielipiteeni. John Irvingin kirjassa Neljäs käsi on mielenkiintoinen kohta, jossa keskustellaan, voiko tiettyä lastenkirjaa lukea itkemättä. (Kuten muutkin Irvingin kirjat, tämäkin on täynnä tarkkanäköisiä havaintoja lukemisesta ja kirjallisuudesta ihmisten elämässä.) "Minä muistan ne!" Patrick huudahti. "Stuart Little oli ihana ja minä muistan, miten äiti itki aina kun hän luki minulle Lotta ystävääni." "Niille, jotka lukevat Lotta ystävääni itkemättä, pitäisi tehdä lobotomia", sanoi Zajac. Tunnistan asenteen: on kirjallisuuden kohtia, jotka saavat minut ajattelemaan, että ihminen, joka ei reagoi niihin mitenkään, on jotenkin vajaa eläytymiskyvyltään ja siten kenties myös moraaliltaan (ellei hän kompensoi eläytymiskyvyn puutettaan jollakin pitävällä, taitavasti muotoillulla moraalisella periaatteella; tuskin hänestä silti ihmistuntijaa koskaan tulee. No, tuskin minustakaan, itse asiassa. Taidan pitää kirjoista enemmän kuin ihmisistä, se on hieman häiritsevää huomata! Jos kirjojen kanssa voisi harjoittaa seksiä, en kai poistuisi asunnostani lainkaan muualle kuin metsiin ja rantaan.) Nuo kirjallisuuden kohdat löytyvät oikeastaan aika helposti - klassikkohan on historiallinen määritelmä teokselle, joka on koskettanut monina eri aikoina useita (ja oletettavasti aika eri tavoin).

Tietysti joskus käy niinkin, että aika ja elintavat ovat muuttuneet jo niin paljon, että suuri osa ihmisistä ei enää tunnista aiemmin klassikkona pidetyn arvoa - tämä on kai realistinen kuvaus nykytilanteesta - mutta ei se ole vielä mikään vastaväite sille, mitä tekstin koskettamaksi, liikuttamaksi tuleminen saattaisi osoittaa. Sillä eihän pikkumaisuus omaan elämäntapaan takertumisessa ja siitä käsin osoitettu ymmärtämättömyys toista elämäntapaa kohtaan (taitavasti kuvattuna, tietysti; asioiden tekeminen näkyväksi, ymmärrettäväksi, koettavaksi on kenties vaikeimpia seikkoja maailmassa, ja miten tärkeä, kun sen moraaliset seuraukset ajatellaan läpi huolellisesti - ehkä ymmärtäisin lehtien lukemista ja tilaamista, jos sitä kuvattaisiin riittävän taitavasti? Otan mielelläni vinkkejä vastaan!) ole mikään hyve vaan pikemminkin moraalin este. Tietty etäännyttäminen ei mielestäni voi kuulua sivistykseen. Sillä mitä sivistynyttä on siinä, että toteaa maailmassa olevan kärsimystä, johon olisi helppo puuttua, mutta enpä aio kuitenkaan puuttua edes helpoissa kohdin? Tai mitä sivistynyttä on siinä, että pystyy tukahduttamaan tunteensa lukiessa, kieltäytyy eläytymästä ja käsittelemästä niitä? Sehän on kirjallisuuden potentiaalin hukkaanheittämistä. (Ja lisäksi rasittaa omaa elimistöä, kuten empiirinen psykologinen tutkimus osoittaa. Niin huvituksen kuin tuskan eleiden kätkeminen - uskon että pientä kutkaa niihin tuntuu kyllä lukiessa, pitäisi vain uskaltaa heittäytyä, harvemmin sitä on hihitykseen kuoltu - tuottaa laajan stressireaktion.)

Lehdissä harvemmin teemoja kehitellään siihen pisteeseen, että ne kykenisivät ravistelemaan. Uutinen viidestätuhannesta kuolleesta siellä ja täällä taas on käsittämätön surullisuudessaan. Joku keski-ikäinen setä jyrisee rintaäänellä. (Anteeksi keski-ikäisille sedille, ette te kaikki ole samanlaisia. Esimerkiksi Erkki Tuomioja on oikein hieno tyyppi! Mutta monet muut sedät on harmaapukupesty ja klanittu päästä ja ne puhuvat kaikki samaa jargonia - mistä ihmeestä ne pitäisi erottaa? Ajattelen setiä tekemässä itselleen elouait - viisisataa samannäköistä elouaita, jotka puhuvat kannattavuudesta, kilpailukyvystä ja niin edelleen. Siitä, mitä ihmiset tahtovat. Mutta eivät ihmiset tiedä mitä tahtovat! En minä ainakaan. Ei siitä, että ostan luomuteetä, voi vielä päätellä, että tiedän mitä tahdon, edes kuluttajana.) Näistä tapahtumista kuulee. Ja jatkuvasti on kärsimystä, josta ei jakseta kirjoittaa koko ajan, sillä uutisarvo on melko pitkälti uutuusarvon kanssa linjautuva. Mitähän tsunamialueen maataloudelle kuuluu, esimerkiksi? Entä köyhien maiden orpokotien lapsille? Koe-eläimille? Venäjän vanhoille metsille? Bonoboille?

Yksi hyvä kirja tuntuu opettavan moraalista enemmän kuin vuosikymmenien lehtien tankkaaminen. Se, miksi uskaltaudun kirjoittamaan tämän lauseen ylös, johtuu siitä, että olen kirjoittanut lehtijuttuja. Tiedän, miten juttu pitää muotoilla, millaista otetta toivotaan. Vaikka en lue lehtiä säännöllisesti, tunnen lehtimaailmaa tätä kautta. (Okei, kaikki lehdet eivät ole samanlaisia. Esimerkiksi Tieteessä tapahtuu on erinomainen lehti.) Kun luen G. H. Meadin sadan vuoden takaisia mietteitä siitä, miten sanomalehdet tulevat mullistamaan ihmisten moraalin tekemällä kansoista veljiä, tekisi mieli parkua pettymyksestä. Sillä asenteet tuntuvat koventuneen, eivät suinkaan pehmentyneen. Hitto vie, emmehän me ole sisaruksia muuta kuin kuluttajina.

Mutta takaisin sivistykseen. Sellaisessa perinteisessä, formaalissa sivistyskäsityksessä, jollaisen on joskus haistavinaan tiettyjen keskustelujen liepeillä, on sellainen ikävä sivujuonne, että se katsoo jotkut aiheet yksinkertaisesti sopimattomiksi keskustella, vaikka sävy ei olisi edes mitenkään mässäilevä, loukkaava tai yleiseen vastuuttomuuteen kehottava. Mutta jos sivistystä käytetään näin, jonkinlaisena sensuurimörkönä ihmisten kokemuksen jakamiselle, se näyttää toimivan itseään vastaan: eivät synkät salaisuudet avaamattomina traumoina, häpeinä ja pelkoina siitä, että olen ainoa, jolla on näitä ajatuksia, helpota kommunikaatiota ja sujuvaa toimeen tulemista, ystävyyttä ja rakkautta, vaan pikemminkin halvaannuttavat ne jo keskustelun lähtökuopissa. (Miten suuren muutoksen blogit ovatkaan tuoneet tällaiseen keskusteluun! Ja sitä myötä osanottajien elämään. Kenties entiseni on oikeassa - tämä on jonkinlainen kontrolloimaton sosiaalipsykologinen koealusta. Hän uskoo, että meille useimmille käy huonosti. Minulle kuulemma ei, koska olen niin jääräpäinen tahvo. Huooh. Minä taas toivon, että asioiden jakaminen ja työstäminen synnyttäisi uudenlaisen moraalisen ja yhteisöllisen ilmapiirin. Ainakin toistaiseksi tähän yhteiseen ponnistukseen osallistuminen tuntuu aika ihmeelliseltä ja hienolta. )

Mutta takaisin tabuihin. Esimerkkiä ei tarvitse hakea kauaa: useampikin tuntemani mies valittaa, että he eivät voi sanoa, miltä heistä tuntuu sukupuolisuus, miten he jäsentävät sukupuolieron jne. - koska jos kyseenalaistaa jonkin populäärifeminismin teesin (?? Minusta feminismi on niin monitahkoinen noppa, että sieltä voi pöllähtää melkein mikä tahansa mielipide ehkä lukuunottamatta sellaista itsestäänselvää poissulkua että ei olla sitä mieltä, että naisia saisi pistää turpiin ihan niin kuin huvittaa. Se, että joku on feministi, ei sano vielä paljon mitään muuta kuin että hänellä ei ole tuon ismin kanssa samanlaista henkilökohtaisesta historiasta juontuvaa issueta kuin itselläni. No, minä nyt olen muutenkin raivoissani, jos minun pitää sanoa olevani jotakin muutakin kuin kasa ongelmia.) edes mututasolla, tulee erittäin helposti leimatuksi sovinistiksi (vaikkei siis olisi ilmaissut, että feminismi olisi väärässä, esittänyt vain, että ilmiöön on myös tällainen näkökulma, minusta tuntuu tältä, ja etten tiedä, tuntuuko kenestäkään muusta ja että tiedän, että jostakusta tämä saattaa tuntua pahalta, mutta että tältä minusta nyt vain tuntuu - mikä luottamuksen osoitus, ja miten sellainen usein palkitaankaan!). Esimerkiksi, en usko että mies voisi kirjoittaa naisten katselemisesta samoin kuin Eufemia kirjoittaa (erinomaisesti) miesten katselemisesta ilman, että häntä alkaisivat jotkut pikaistuneimmat pitää iljettävänä, vanhoillisena, alistavana tms.

(Samalla kun virittelemme tuntikausia ulos mennessä kenkien ja sukkien, sukkien ja hameiden, hameiden ja villapuseroiden harmoniaa ja käymme vuosikaudet tanssitunneilla oppiaksemme liikkumaan kauniisti ja opettelemme puhumaan heleällä äänellä - - - ajattelun tarkentamisen ja hiomisen ohella - - - ja sitten meitä ei saisi ihastella? Huh, mikä näkemys. Ihasteleminen on toki eri asia kuin kouriminen ja muu karkeus. Kyllä minä ainakin petyn, jos panostan jonkun juhliin laittautumalla juuri siten kuten tiedän hänen mieluiten naiset näkevän eikä hän lainkaan hämmenny siitä, kuinka tarkasti olen kuunnellut hänen mieltymyksiään ja laittanut ne toteen tuona iltana siinä osassa maailmaa, joka ei ole minun mutta kylläkin määräysvallassani - kehoni alueella. Ongelma kai on lähinnä, että jotkut miehet ovat aika huonoja lukemaan, että kadulla bussipysäkillä seisova kaunistautunut nainen ei odota juuri häntä, sammakkoa valkoisine ratsuineen...)

Mitä tulisi ajatella esimerkiksi siitä, että täällä keskustelu sukupuolittuneista roolimalleista menee helposti tukkanuottasiksi ja nalkuttamiseksi? (Ei siitä tulisi tietysti ajatella mitään, mutta jotainhan siitä välttämättä mieleen tulee.) Kuuntelen musiikkia last.fm:ssa, ja hämmästyn hetki hetkeltä enemmän siitä, että länsimaisen naisen ääni on niin valittava, kapea, kiukkuinen. Luulen tämän johtuvan liioista roolipaineista - meidänhän pitäisi olla about miehiä naiseuden ohella, olla sekä hoivaavia ja suvaitsevia ja komppaavia mutta sitten myös raudankovia uraihmisiä ja vielä tuon päälle dokaavia hyviä jätkiä. Siinä tulee lähestulkoon hulluksi! Omat naisten kanssa ystävystymiseen, seurustelemisiin ja rakastumisiin kiteytyvät ongelmani liittyvät pitkälti siihen, etten pidä lainkaan länsimaisesta sukupuolituksesta enkä romantiikan ajalta periytyvästä rakkauskäsityksestä, ja sitten minut käsitetään helposti väärin. (Vaikka perinteessämme on toki käytännössä järkeviä piirteitä, kuten rituaalisten genitaalisten ympärileikkauksien puuttuminen - julmuuksia en tahtoisi olla kyselemässä.)

Lähestulkoon ainoa ihminen, joka on kyennyt keskustelemaan kanssani sukupuoliroolituksesta jokseenkin sivistyneesti, on (kenties joillekin jäykemmin asioita jäsentäville yllätyksenä) Käymälöitsijä, joka jakaa samantyyppisen kiinnostuksen esimerkiksi esimoderniin erotiikkaan eikä pidä tuollaisista asioista keskustelemista jotenkin epäsivistyneenä tai uhkaavana. (Tietysti on muitakin syitä tulla hyvin toimeen Swendolynen kanssa - runoni lukeneeni hän tietää osapuilleen, millaista universumia olen asuttanut, meillä on hyvin samantyyppinen tausta, pidämme toistemme kirjahyllyjen sisällöstä, olemme lähestulkoon yhtä huolettomia käsitteenmäärittelijöitä ja suhtaudumme samalla varauksella ismittymiseen.) Naisten kanssa sukupuoliroolituksesta keskusteleminen kyllä onnistuu, mutta se ei ole tuloksiltaan niin hedelmällistä. (Paitsi ehkä Eufemian kanssa.) Tiedän siitä jo aika paljon, ja siksi koetan liikkua yleiskatsauksenomaisesti toisen sukupuolen alueella karttapohja käsissäni, sitä täydennellen. Minua rasittaa sukupuolivihamielisyys, ja tahtoisin, että jonkinlainen välirauha saavutettaisiin. Sitä paitsi rakastan haasteita, jos ne ovat maltillisia ja toteutettavan kokoisia, kuten esimerkiksi hyväntahtoisuus sukupuolten kesken, ainakin jossakin pienemmissä joukoissa.

On vaikeaa kuvitella, mitä sivistynyttä on siinä, että vaietaan sotatilasta, joka kuitenkin riehuu yksittäisissä keskusteluissa. No, mediassa myös. (Vilkuilen kahvihuoneessa yliopiston henkilöstölehteä. Neljä naistorhtoria valittaa siinä, ettei naisille liikene virkoja - miehet suosivat ystäviään. Mutta niinhän naisetkin tekevät! Tai ainakin ne naiset jotka tunnen, mukaanlukien itseni. Miehet vain sattuvat olemaan tällä hetkellä vallitsevassa asemassa yliopistoilla ja siksi heidän pitäisi ehkä olla vielä hieman tarkempia ja harkitsevampia istuessaan virantäyttökomiteoissa.) Surullisinta on huomata, kuinka sama pyörremysky raivoaa jo ihmisten läheisimmissä ihmissuhteissakin, joiden sentään pitäisi olla rauhan tyyssijoja ja vankan aallonmurtajan rengastamia turvasatamia. Naiset kuvaavat miestään "sellaiseksi äijäksi" ja miehet naistaan "estrogeenituuliviiriksi". Ja asioista ei kuitenkaan saisi keskustella sivistyneesti ja suoraan (koetahan vaan, ihmiset alkavat pitää sinua omituisena - minulla ei ole tällä saralla kyllä enää mitään hävittävää; tosin usein kun sanon jotakin mitä totisinta, kuten että niitä joiden kanssa on maannut ei enää jännitä, ihmiset luulevat, että se on vain jokin vitsi).

Ilmeisesti oletetaan, että toinen tietää jollain telepaattisella varmuudella, mitä päässäni liikkuu tai jopa mitä toinen sukupuoli, tuo tutkimaton manner, diskurssissaan noin yleensä spekuloi, haluaa, inhoaa. En minä tiedä, miten miehet puhuvat, kun en ole paikalla, enkä myöskään sitä, miten toiset naiset puhuvat heille heidän ollessaan kahden kesken. Toisen sukupuolen lisäksi myös omani on minulle tärkeimmissä suhteissaan tuntematon, itseäni lukuunottamatta. (Onneksi on pari miestä, jotka suostuvat keskustelemaan aiheesta vedottuani eettisyyteen ja sen kehittämiseen - enhän voi vaatia, että toiveeni ja paheksuntani otetaan huomioon, jos en vaivaudu kertomaan niistä, eivätkä hekään voi, jos eivät kerro omistaan!)

Joskus tuntuu siltä, että haluaisin vetää pahvilaatikon päähäni, kun sukupuoliroolikeskustelu alkaa. Koska kaikki muut tuntuvat tietävän, millaisia ovat miehet ja naiset. Minä en tiedä mitään! Ja ehkä juuri siksi kuvittelen, että keskustelu voi pysyä sivistyneenä.

Ja nyt sitten aloitan tällaisen keskustelun ihan itsekseni. Vuodatusta, vuodatusta. Tunnen todellakin olevani osa psykologista koetta havaitessani, että selitän sukupuolirooleista yleisesti ja ylipäänsä. Minua vain stressaa sodanomainen tunnelma. En halua kaivautua mihinkään poteroihin enkä ainakaan ajatella, että sukupuoli olisi niin merkittävä tekijä - ainakaan sukupuoli sellaisena kuin länsimainen stereotyyppi sen kuvaa nykyään.

Mutta tämä onkin vain esimerkki. Esimerkki siitä, missä on vielä sivistyksen puutetta: eettisesti kaikista tärkeimmässä elämän kysymyksessä, pariutumisessa ja sitoutumisessa. (No jaa, ehkä kasvatus on yhtä tärkeä.) Sillä eikö kaikista aiheista pitäisi pystyä keskustelemaan sivistyneesti? Ja eikö ole kamalaa, että näin tärkeä aihe on sellainen, että jos sitä pyrkii kuvaamaan tarkasti ja luottavaisesti, saa hourupään maineen?

Eipä Kotivinkin puhelinmyyjä tainnut arvata, mihin viaton soittokeikka matkapuhelinnumeroon johti. Olen sotkeutunut perusteellisesti sivistyksen käsitteeseen. Tahdon siis, että sivistys on tarkkaa asioihin perehtymistä, niiden uskollista kuvaamista ja siten jakamista, eri kuvaus- ja jäsennystapojen yhteensovittamisen yrittämistä hyvässä hengessä ja ketään ongelman esiin nostavaa paheksumatta. Että se on sitä, että jonkin yksittäisen ärsyttävän seikan sijaan ehdotetaan, voisiko asia sittenkin järjestyä näin, oletko kokeillut. Että ennakolta sensuroituja aiheita ei ole.

Kuulostaa erittäin ihmiskeskeiseltä, toistaiseksi. Olen taas niin ahdistunut ihmistenvälisestä kitkasta, että melkein unohdan ottaa muotoiluun perustavamman tason sivistykselle. (Olisi kiinnostavaa tietää, liittyykö tällainen mekanismi yleisemminkin ympäristökysymyksestä puhumattomuuteen ja sen näkymättömyyteen ties missä määritelmissä - ihmiset ovat keskenään niin solmussa, että unohtavat, että perustavampikin taso olisi. Taso, joka voisi yhdistää, luoda niitä yhteisiä tavoitteita, joiden puitteissa kenties hyvinkin erilaisten ihmisten keskenään toimeen tuleminen, ystävyys ja rakkaus tulisi helpommaksi...) Mukaan olisi lisättävä vielä se, että tajutaan, että ihmisen maailma on iloinen muurahaiskuhina, joka ei evolutiivisesti ole niin kovin muuttunut kirjoitetun kulttuurin aikanakaan, ja että tajutaan, että noilla muurahaisrassukoilla on keko, ja polkuja, ja metsä, ja että niiden olisi arvostettava jotenkin myös puitteita, joiden ansiosta ne pysyvät hengissä ja virikkeistettyinä.

Mutta en siltikään ole muotoiluuni kovin tyytyväinen. Jätän asian hautumaan ja olen tyytyväinen siitä, että päivä on edennyt iltaan.

Osittain tyytyväisyys johtuu siitäkin, että Vompilta tulee tekstiviesti, joka muistuttaa minua siitä, että maailmassa on hyviä ja kauniita kohtia, joissa sivistynyt keskustelu itää lainkaan ponnistelemattakin. Hän kirjoittaa olevansa solmussa ja kovin räjähdyspaineinen silkasta odotuksesta. Koska kuvaisin itseäni samoin termein, minua jännittää ensi tiistai. Entä jos koko lentoasema räjähtää? Entä jos juoksemme toistemme läpi ja lattialle jää vain verisiä riekaleita? Tai jos itkemme niin, että myöhästymme viimeisestä yöbussista kaupunkiin? (Joskus tulee mieleen, että mielikuvituksen vaimennuspedaali olisi kätevä.)

Jos lentoasema räjähtää tuntemattomasta syystä ensi tiistaina, sinulla on jo hypoteesi valmiina.

29.8.06

Pitkäveteistä pohdintaa

Moni asia tapahtuu sattumalta.

Monet elämän tärkeimmistä asioista vaikuttavat tapahtuvan sattumalta. Tutustuu ihmiseen, hänen kauttaan toisiin, valikoi opiskelualansa näiden vanavedessä, imee ympäristöstään arvoja ja asenteita. Kerran omaksutusta pidetään kiinni, kunnes ilmaantuu riittävän hyvä haastava näkemys. Sillä välin on ehtinyt tapahtua paljon, joitakin vaihtoehtoja on ohitettu lopullisesti.

Mutta on myös asioita, joihin voi palata. Olen tänään ajatellut pyöräillessäni ja vesijuostessani sitä, kuinka ihmeellistä on, että nyt yli kolmekymmentävuotiaana olen tullut siihen tulokseen, että on naisia, jotka pitävät minusta edes marginaalisesti. Olen sutkuttanut jaloilla ja ajatukset ovat pyörineet päässäni. Lapsena pidin tytöistä enemmän kuin pojista. Sitten tytöt saivat rinnat ja kiinnostuivat pojista, ja raivostuivat, kun en osannut mennä siihen mukaan. Ja kun itse innostuin aiheeseen, ihmiset taisivat jo seurustella, ja minäkin aloin, ja sitten elin miesten maailmassa oikeastaan viime syksyyn saakka. Nyt olen koettanut opetella naisten juttuja.

Mutta olen suunnattoman epävarma niissä. En osaa olla tarpeeksi pehmeä ja huomaan edelleen luiskahtavani asioiden analysointiin niiden pelkän kuuntelemisen ja komppaamisen sijaan. Mutta en aio joutua epätoivoon enkä teeskennellä, vaan pitää asiaa mielessäni, muistuttaa siitä itseäni, kunnes tuo muistuttaminen alkaa näkyä käytöksessäni. Jos sillävälin suuri joukko naisia tulee siihen tulokseen, että olen ärsyttävä tapaus, sitten he tulevat. Olen muuttumassa koko ajan, siksi minusta ei ole hyvä tehdä lopullisia johtopäätöksiä. Kuten ei kenestäkään muustakaan.

Muutokset vaativat aikaa. Vähitellen säännönmukaisuudesta voi liudentua satunnaisesti esiin pilkistävä, toimimaton funktio. (Kyllä, funktiot voivat olla toimivia tai toimimattomia - toimivuus on kontekstuaalinen kysymys, ja kontekstin muuttuessa jokin aiemmin funktionaalinen piirre saattaa käydä harmilliseksi tai ainakin neutraaliksi, hyödyttömäksi. Mikä tämän kommentin funktio oli? Sen funktio oli tuottaa ymmärrystä. Mutta se esitettiin kontekstissa, jossa ymmärryksen tavoittelu ei ollut vallitsevana kuuntelun periaatteena. Siksi sen funktio ei ollut toimiva. Ajatus toimimattomasta funktiosta on hieman kuin ajatus jäänteestä, muinaismuistosta, palimpsestista. Eleestä, joka kertoo aiemmasta - ja kenties myös tulevasta; ehkä olisi järkevämpi puhua vain toisaalla vallitsevasta järjestyksestä, kuten lyhythiuksisen ystävättären pään heilautus, joka on ymmärrettävä vain jos tietää, että hänellä on ollut pitkä, silmille karkaava tukka, tai piilolinssit päässä diskossa olevan ystävän sitkeä tapa tökätä nenänvartta näkymättömien silmälasien siltaa tavoitellen.)

(Epäilen käyttäväni termiä funktio väärin anyways. Ehkä se johtuu siitä, että siihen liittyy epämiellyttäviä assosiaatioita kuten funktionalismi tyylisuuntauksena. Kohdallani se ei toimi lainkaan esteettisessä mielessä.)

Jotkin ilmiöiden kimput, joissa olen havaitsevinani tiettyä säännönmukaisuutta, saattavat olla silkkaa sattumaa. Saattaa olla, että on täysin kontingentti seikka, että joka ikinen mies, jonka kanssa olen seurustellut vakavasti, on ollut aluksi lyhythiuksinen mutta alkanut lähes välittömästi kasvattaa pitkiä hiuksia (en ole huomauttanut asiasta heille tai muuta - he vain ovat tehneet noin) ja on nauttinut esiintymisestä ihmisten ilmoilla silloin tällöin naistenvaatteisiin puettuna. En haluaisi ajatella, että nämä ovat säännönmukaisuuksia, jotka jotenkin olennaisesti luonnehtisivat miehiä, jotka voivat tulla kanssani toimeen riittävän hyvin yhdessäasumisen kannalta. Sen sijaan tahdon ajatella, että säännönmukaista on se, ettei yhdelläkään noista miehistä ole ollut henkilöautoa - sellainen epäilemättä synnyttäisi varsinaisen arvoristiriidan, koska ajatus terveestä ja hedelmällisyysikäisestä kaupunkilaissinkusta, joka tarvitsee auton, ei yksinkertaisesti kuulosta miellyttävältä. (Taakkoja varten on olemassa taakkapyöriä ja city car club. Ja kaverien vanhempien autoja. No, terveys on suhteellinen käsite, tietysti, arviot tapauskohtaisia.)

Mutta toisaalta haluaisin muistaa, etteivät säännönmukaisuus ja kontingenssi ole polaarisia vastakohtia. On kenties kontingenttia, että ystävystyn sen ja sen kanssa, mutta ystävystymisen prosessissa on monia säännönmukaisuuksia. Useat kontingenteilta vaikuttavat seikat saattavat myös ilmentää jotakin sääntöä, jota emme ole vain vielä osanneet konstruoida. (Hemmetti, pitääkö minun jatkuvasti ivata tieteellisiä oppikirjoja. Me! Ketkä me? En ole osa tiedeyhteisöä, joten turhaan tässä meitittelen. Eikä minulla ole kauheasti hinkuja konstruoida mitään sääntöjä. Yliopisto-opinnot ovat mädättäneet pääni.) Entäpä tilastolliset säännönmukaisuudet ja dispositiot, jotka ilmenevät vain tietynlaisten ehtojen vallitessa? Ei, säännönmukaisuus ja kontingenssi on vaikeaa ajatella täysin vastakkaisina. Ehkä tämä johtuu siitä, että täysin säännönmukaiset seikat harvemmin ovat kiinnostavia spekuloitavia. Kuten se, että kivi putoaa aina alaspäin kehoon suhteutettuna - mitä hauskaa tai spekuloitavaa siinä on? (Joskus kun puhutaan jumalasta, joka luo niin raskaan kiven, ettei jaksa nostaa sitä - voi omnipotentiaa - ajattelen jumalaa, joka voisi muuttaa asiat niin että 2 plus 2 olisikin 14 ja niin edelleen. Ja niin jumala keksi ilmapallon, joka nousi taivaisiin saakka. Tänään ajattelen myös tässä yhteydessä viittä leipää ja kahta kalaa - minulla on näet nälkä pyöräillessäni. Kuvittele dialogi: "Mitä ihmettä tämä on? Ei tässä ollut ennen vuorta!" "Ei se ole vuori, se on suurehko leipä väkijoukkojen ruokkimiseen." "Mutta mistä tuo haju tulee?" "Ah, se on tuo kala - niin, se. Sekään ei ole vuori. Tuolla tavoin haiseva vuori olisikin jotakin kummallista." "Sanoitko kala? Ei se ole kala vaan nisäkäs." "Hyvänen aika, mikä jumalan ihme!" Ja niin edelleen - minun ainut toivoni on päästä minne vaan, koska selvästi jatkan rienaamista enkä ole kiltti tyttö.) Ja kenties jotkin asiat, joita tarkastelen säännönmukaisina, ovatkin vain sattumia. Kenties tapani tarkastella niitä säännönmukaisina saa vain aikaan sen, että näen sitä, mitä etsin. Tai omassa käytöksessäni, että käyttäydyn, kuten oletan.

Käyttäytymisen kaavojen rikkominen on yllättävän vaikeaa. Murrosiässä tapahtui paljon murtumista - enimmäkseen alkoholin voimalla. Kun tajusi, että periaatteessa osaa esimerkiksi puhua miehille (siitä oli selkeä joskin visuaalisesti heitteinen ja oksetuksen tunteen läpilyömä muistikuva ja runsain mitoin sivullisten todistuksia), asiaa saattoi koettaa myös selvinpäin. Psykologiassa onkin huomattu, että parhaiten tepsivä interventio avuttomuuden kierteeseen tietyn seikan suhteen on usein rakentaa tilanne, jossa avuton huomaakin äkisti tekevänsä juuri sen, mitä hänen ei pitänyt osata. Kun jokin on kerran tehty, omakohtaista kokemusta tuosta tekemisestä on vaikeaa enää kiistää. Nyt olen aikonut tehdä samantyyppistä totuttelua kuin aikanaan opetellessani puhumaan miehille myös ilman viinaa. Olen eron jälkeen nähnyt, että periaatteessa osaan tehdä monia asioita yksinkin ja aion koettaa toteuttaa niitä myös parisuhteen piirissä (sillä edellytyksellä tietysti, että viikon päästä olen vielä samaa mieltä ja että Kerubivompatti myös - maailma on kaikkea muuta kuin yksinkertainen niinä hetkinä kun joku palaa pitkältä matkalta). Samalla tavalla kuin olen sitä mieltä, että keskustellessa on parempi olla selvin päin kuin humalassa (jos näiden väliltä pitäisi valita - onneksi ei täysin tarvitse, mutta kyllä usein ja rajusti juopottelu aika pölvästiltä vaikuttaa ja ainakin jo pari viinipöhnää viikossa saa minut vihaamaan hetken sosiaalista kyvyttömyyttäni, jota pitää tuolla tavoin lievennellä), olen nimittäin selvillä siitä, että kaipaan nyt aika tiivistä ihmissuhdetta. Minun on saatava nukuttua ja syötyä, elettyä ilman kauheaa stressiä!

Kuinka olenkaan ponnistellut talvella nukkumisen ja syömisen, jonkinlaisen normaalielämän eteen. Olen virittänyt herätyskellon soimaan aikaisin, pitänyt kiinni ruoka-ajoista, liikkunut säännöllisesti. Mutta ruoka ei maistu eikä uni tule, aamulla kyllä nukuttaisi, mutta en voi antaa unirytmin päästä tärviölle, koska sitten menetän kaikki sosiaaliset suhteeni. Mutta kun olen parisuhteessa, huonossakin, nuo elämän perustoiminnot onnistuvat tuosta noin vain - stressitasoni on selvästi huomattavasti alempi. Se saa miettimään vakavasti, miksi lopulta pelätä rakastumista ja sitoutumista uudelleen. En halua tehdä tai jättää tekemättä asioita vain siksi, että pelkään epäonnistuvani. On lannistettava pelko, myönnettävä aiemmat epäonnistumiset ja noustava uudelleen satulaan.

Muutenhan ei voi sanoa yrittäneensä parastaan. Hittojako minä siitä piittaan, onnistunko. Tai tietysti piittaan, mutta juuri siksihän on yritettävä. Tai kuinka pahasti rikon itseni yrittäessäni onnistua jonkun kanssa. En voi kunnioittaa itseäni, jos en edes yritä, vaan juoksen pakoon vikisten. Pelkään jo aivan horkassa tiistaita viikon päästä, jolloin Kerubivompatti palaa. Entä jos en osaa sanoa mitään, tai saan paniikin ja juoksen karkuun? Tai alan itkeä ja ulisen pari tuntia osaamatta lopettaa? Tai tajuan äkkiä, kirkkaasti ja selkeästi, että olen kuvitellut kaiken, että hän onkin aivan toisenlainen kuin miltä on vaikuttanut aiemmin? Tai että tajuan muuttuneeni niin rajusti, että kommunikaatiomme ei enää toimi?

Usein vaikuttaa nimittäin siltä, että merkittävät murrokset omakuvassa tapahtuvat puolivahingossa. Vaikuttaminen ei kuitenkaan ole sama kuin että ne tapahtuisivat näin. Kenties Dewey onkin oikeassa kirjoittaessaan, että terve minä ei koskaan lepää laakereillaan vaan on aina menossa jo jonnekin suuntaan. Ehkä se etsii koko ajan pieniä merkkejä ympäriltään ja suunnistaa sen kummemmin tiedostamatta niiden vilkutuksen mukaan.

Kenties siksi ihmiset kasvavat erilleen, kuten Kissalle ja minulle kävi. Piirteet, joista itse vaikenin, koska niistä olisi ollut vain negatiivista sanottavaa, ja negatiivinenkin sanottava on käyttäytymispiirteiden rohkaisua, saivat rohkaisua toisaalta: työelämästä, tieteellisistä piireistä. Ja piirteet, joita kehuin - no, olin kehunut niitä jo kymmenisen vuotta, joten tuskin niistä kehuista enää kicksejä sai samalla tavalla kuin uusista näkökulmista. En ole aiemmin tullutkaan ajatelleeksi tätä: että siinä missä parisuhde muistuttaa äidin ja lapsen suhdetta intiimiydessään ja sulautumisen asteessaan, sen purkautuminen muistuttaa myös äidin ja lapsen suhteen purkautumista.

Äiti ei jaksa innostua kaikesta, mitä lapsi puuhaa toistuvasti (kertaus on automaation äiti - puuh, äidit menevät nyt melkein sekaisin), kehuu vain aina samat asiat (jos muistaa, niitäkään). Mutta ulkopuoliset, heiltä saa jakamatonta huomiota, ja kun lapsi oppii, millaiset temput kirvoittavat naurun (kertomus äidin tekohampaista, esimerkiksi, se mitä ei missään nimessä saisi kertoa, tai käsittämätön tempaus puraista lasi rikki päivällispöydässä), kenties hieman silittelyäkin, hän alkaa suuntautua äidistä poispäin, käväisee vain tämän luona tarkistamassa, että turvapylväs on edelleen olemassa, liihottaa sitten teilleen. Äiti sanoo: älä roiku kädessä, se on jo kilometrin pituinen. Sukulaistäti sanoo: onpa mukavaa, kun voidaan kävellä näin käskynkkää kuin ystävättäret.

Monet asiat, jotka vaikuttavat tapahtuvan sattumalta, saattavat ilmentää säännönmukaisuutta, joka on kerran vain huomattava ja joka näyttää sen jälkeen ilmeiseltä.

Kunnes ilmaantuu kontingentti oivallus, joka kääntää kaiken aiemman päälaelleen.

Elämä ei ole pitkäveteistä, mutta sen jäsentämisyritykset ovat. Tai ehkä vain minä olen. Hmm.

28.8.06

Eksymisestä

Suomalaisten sanotaan olevan siitä kummallisia, että me emme häkelly vieraassa metsässäkään. Katsomme vain, että kas, tuossa on polku, joku täällä on ennenkin liikkunut, en minä eksyksissä ole, jos seuraan sitä, päädyn jonnekin.

Olen eksynyt kerran elämässäni. Raahasin painavaa mustikkaämpäriä ja kiroilin, mutten ääneen, koska äiti olisi hermostunut. Oli kesä ja siten valoisaa. Polut risteilivät hämärässä aluskasvillisuudessa, tulimme monetta kertaa saman aukion laitaan.

Ihmisten ja ihmisten ajatusten kanssa on hieman samoin. Toisen ajatuksiin voi eksyä, jäädä harhailemaan yömyöhään, seurata polkuja peloitta. On ihmisiä, joiden metsässä on selkeät suuntaviitat ja pururadan varressa lamput, ja sitten niitä, joiden metsä on yhtä kivenmurikkaa, rytöä ja suota ja jossa polut näyttävät kehivän. Hyvä on, joku on tosiaan kulkenut täällä ennenkin, painaumat ovat selkeät. Mutta se joku on kulkenut ympyrää.

Joskus seuraa polkua, joka hämmentää. Joku sanoo, että tyttö hyvä, et sinä saa sanoa jollekulle toiselle, että hänen ei ehkä kannata tehdä näin ja näin, koska ihmiset voivat pahoittaa mielensä. Jää miettimään, miksi hän saa mielestään sanoa minulle, etten saa tehdä näin ja näin, mutta minä en saa sanoa sille jollekulle edes, ettei hänen ehkä kannata. Saanko sanoa, että eihän hän oman periaatteensa mukaan oikeastaan saisi sanoa minulle, tai että ehkä hänen periaatteensa mukaan hänellä on vähemmän rajoitteita kuin muilla. (Ehän kategorista imperatiivia tai sen johdannaisia tarvitse tietenkään hyväksyä, jos keksii mielestään paremman järjestyksen. Mutta voi olla, että ei-vastavuoroinen järjesstelmä on vaikea esitellä toisille jotenkin riittävän houkuttavana, jotta he pitäisivät sitä aidosti kiinnostavana ja moraalisena.) Miettii, onko korrektia huomauttaa, sitten kun on selvinnyt järkytyksestä ja asia vain palaa ilta toisensa jälkeen ja sen kanssa on keskellä synkintä metsää eikä näe, mikä huomautuksen mieli on.

Ei hyvänen aika, miettii, kaikkea minäkin pohdin. Tai siis, en lähestulkoonkaan kaikkea. Tietenkin kohdatessaan tuollaisen oikun pitäisi muistaa, että oma systeemikin on aikamoinen omituisuus, tuskin poluttunut maasto. Systeemi? Ei se mikään systeemi ole. Kasa myooppista rationaalisuutta.

Ihmisten kanssa on helpompaa tulla toimeen, kun ei turhaan oleta, että heidän arvoarvostelmansa ovat koherenssissa. Tämä pätee myös minun kanssani toimeen tulemiseen. Koherenssin tavoitteleminen on kaunista ja järkevää, mutta koherenssin vaatiminen naurettavaa. Samalla tavalla totuuden tavoittelemisessa on tietty hohto, mutta se, että vaatii toisen hypoteeseilta totuutta, on aikamoista pään avaimenreikään junttaamista.

Tottahan pää avaimenreikään mahtuu!

Olen tehnyt taas omalaatuisen kuvaston: oven takana toinen ihminen sellaisena sekamelskana kuin kodit tapaavat olla vieraan tupsahtaessa yllättäen, päänsä hinkuen avaimenreikään tunkenut minä, minän päässä epämääräisten umpikujien metsä.

Ja minä kun kuvittelin, että metaforat voisivat selkeyttää jotakin!

Kun eksyin, olin vieraan kaupungin lähistössä, vieraassa metsässä äitini, tätini ja joidenkin pienten serkkujeni kanssa. (Ehkä minun pitäisi lakata puhumasta pienistä serkuista, sillä nämä ovat samanikäisiä kuin rakastajani. Tai siis, rakastettuni. Sopivaa sanaa ei ole, sanat kieltäytyvät yhteistyöstä.) Tädille metsä oli tuttu, mutta siitä ei vaikuttanut olevan mitään hyötyä. Hyttyset söivät, marjaämpäri kävi tunti tunnilta raskaammaksi. Yötuuli virisi. Siinä oli erehtymätön lemu - jossakin lähistöllä on sikala!

Seurasimme lemua ja päädyimme pellon laitaan, pellon takana tönötti sikala ja talo. Jos tämä olisi uskonnollinen tarina, epäilemättä meidät olisi pelastanut enemmiltä hyttysenpuremilta valkeakaapuinen enkeli. (Nälkään tuskin olisimme kuolleet NIIN painavien mustikkaämpärien kera.) Mutta ei, meidän pelastuksemme oli sikalan kauas kantautuva ominaishaju.

Joskus huono esimerkki on paras.

Täti menee sisään sikalan omistajien taloon, soittaa auton paikalle. Istumme maantien laidassa odottamassa. Matkalla kämpille onnistumme virittämään riidan siitä, oliko meillä metsässä paniikki vai ei. Minulla ei eksyessä iske paniikki. Olen tottunut olemaan hukassa, kulkemaan ja töllistelemään.

Niin, ja tunkemaan pääni avaimenreikään. No juurihan minä sanoin, että totuuden kärttäminen on sitä. Ei tänne enää toista päätä mahdu. Totta vie haluaisin joskus olla oikeassa ja selkeä, mutta se on aika vaikeaa.

Ja oikeastaan, olen luvannut itselleni suhtautua asiaan positiivisesti ja olla tyytyväinen maailmaan ja päähäni tällaisenaan. Ne muuttuvat kuitenkin jonnekin suuntaan, mutta ei ole mitään kiirettä, tässä. Saattaa mennä kaksi tai kolme viikkoa, että hahmotan hieman, mitä jonkun toisen lause tai oma lauseeni oikeastaan pitää sisällään, viattoman kieliopillisen rakenteensa alla. Tai saattaa mennä kymmenen vuotta.

Saattaa olla, että jokin lause ei ikinä selkeydy. Että metsä jatkuu. Mutta metsässä on mukavaa kulkea, tarkastella ympäristöä, kuvitella kuinka hiusputkissa nousee neste, kuinka juuret rei'ittävät permannon ja niin edelleen.

Olen eksyksissä ja siihen tyytyväinen.

27.8.06

Yllättävistä seikoista

Yllättyisittekö, jos kuulisitte, että olen tänään kulkenut kaupungin halki posliinia ja hopeaa laukussa, päälläni viktoriaaninen asu, ilman meikkiä, tanssikengät jalassa? En jaksa itse enää yllättyä siitä, että istumme avaran meren äärellä ja annamme aaltojen huokailla ja neljässä alushameessa on kuuma. Ja nostamme kupin varoen suulle, koruompeleeseen piirtyy lehti, muistikirjaan runon aihio.

Enää ei kukaan kirjoita kauhutarinoita, joiden pitkissä lauseissa metsät huokailevat kanervaa aaltoilevien nummien takana ja mainingitkin vaimenevat kohtalon lähestyessä synkkien vesien ja aamun valon kultaamien ränsistyneiden kalastajakylien harmaaseinäisten verkkovajojen takaa. Ja harva kävelee hiekan ja mudan yli tanssikengin, neljissä alushameissa. Rational dress voitti aiempien merenrantaretkien silmänpalvonnan. Mutta miten kaunis onkaan viltti, jolle levittyvät kermavaahto-kriikunahilloleivät, lusikkaleivät, mansikat, rypäleet, myskimelonin viipaleet, juustonkimpaleet ja herukkapiiraat, vadelmamehu ja teeastiastot. Miten kaunista onkaan, kun jäsenet ovat hameiden peitossa, hiukset takana, kasvot paljaat.

Lapset rypevät valkoisissa tyrskeissä, kirkuvat, kääntävät kasvot veden heittyessä ilmaan lämpimänä, helmeillen.

Tulee äkisti sellainen olo kuin joskus uuden rakastajan kanssa, kun nousee hyväntuulisena suihkun kautta ja työntää vain hiukset korvien taakse märkinä ja vetää ylle paidan ja pitkän hameen, ei muuta, jalkaan sandaalit, ja kävelee yhdessä puistoon, ojentaa käden ja työntää sormet toisen kosteisiin hiuksiin eikä ole sen kummemmin aamiaisen nälkä. On vain: on yksi puista, yksi penkeistä, istuu amfiteatterin reunalla, kertoo sudenkorennoista, jotka jostakin syystä pariutuvat siellä laumoittain.

Eikä toinen kysy miksi, eikä toinen kysy, miksi sinä sudenkorennoista nyt.

En ole osannut ajatella, että jostakusta satu pienestä merenneidosta olisi kamala. Taidan kuunnella Hans Christian Andersenia platonistin korvakierukalla. Pitää pettyä valheellisuuteen, jotta voi tulla ilman hengettäreksi, tanssia ilman hengettärenä. Eikä silloin jalkoihin enää satu. Ystävättären varpaissa nousevat vesikellot yhä pinkeämpinä. Omissa jaloissani kolottavat varpaiden tyvinivelet. Ensin opettelemme tanssien, tanssikengissä liikkumaan sulokkaasti, niin että sielu kuultaa kaikesta läpi, sitten kipuilemme.

Mitä, että olisi kauheaa olla ilman hengetär? Ei lainkaan. Kuinka moni saa sen prinssin, jonka kuvittelee? Kuka saa kuvan päästään, pystyy todentamaan sen?

Useimmat prinssit ovat iloisia sammakoita, jotka kurnuttavat sadetta ja lätäköitä. Mutta pikkutytöt, pikkutytöt pysyvät samoina. He piirtyvät kuviin aaltoja odottavina, ne halkaisten. Ja lopulta he nousevat kalliolle, eivät osaa tarkkailla, onko heidän vatsansa pömpöllä. Sillä ei ole vielä väliä. Siksi heitä on mukavaa kuvata. Heissä asuu vielä sama jumaluus kuin lammikkoa nokalla naaraavassa sorsassa ja puiden ehdottomuudessa. Jotkut kutsuvat sitä viattomuudeksi.

Aikuinen harvoin saavuttaa viattomuuden muulloin kuin saatuaan keinua jonkun sylissä - meren, rakastajan - tai selässä - hevosen, veneen, tappajahain. Silloin aikuinen nauraa hetken ja uskoo satuihin ja siihen, että kirjan sulkeuduttua maailma on oikeudenmukainen.

Kun siinä istun ja katson ulapalle ja mietin omaa sijoittumattomuuttani ja työkaverini toteamusta, että kirjasto on suojatyöpaikka ja että jokainen siellä on jotenkin hieman omituinen, otan hajamielisesti kuvia ihmisistä, jotka ylittävät harjanteen.

Kun kotona rajaan kuvaa ja ihmiset harjanteella tulevat suuremmiksi ruudulla, tunnistan entisen mieheni, yhden nykyisen työnantajani ja tämän tyttöystävän. Katselen kuvaa tarkemmin. Seurassa on vielä yksi mies, häntä en tunne. Miten kaikista maailman ihmisistä juuri he ylittävät harjanteen, ja miksi kaikista harjanteen ylittäjistä näppään kuvan juuri heistä? Pilvi harjanteen takana on aavistuksen uhkaava, muistan zoomailleeni ensin sitä, sitten ovat tulleet ihmiset, putkahtaneet maavallin takaa pää edellä vasten pilvitaivasta, heidän hahmonsa ovat olleet hauskan muurahaismaisia.

Mutta tunnenkin nuo muurahaiset. Siitä yllätyn kaikista eniten. Ei se, että me muutumme. Ei se, että aika liikkuu sivuttain kuin syksyn ampiaiset. Ei se, että Eufemiakin muuttaa entiseen asuntoonsa takaisin, kuten minä huhtikuussa, että on tyhjillään seisseitä asuntoja, että on rakkautta pelkääviä ihmisiä, että sanon tänä talvena ja keväänä ja kesänä kaikille, että oikeastaan sillä ei ole niin väliä, tärkeintä on ystävyys, siihen en anna minkään kauhuromanttisten mallien kajota.

Mutta että Helsinki on pieni ja että tietämättäni otan kuvia tutuista, he ovat uineet kenties sillä kalliolla, jonka esittelin Kissalle kauan sitten: kallion, jolta voi laskea viherleväliukumäkeä Helsingin siluettia vasten. Kalliolta, jonka viereisellä kalliolle suutelen jotakuta muuta kuvassa, joka on aivan vino. (Toisinaan minun pitää katsoa tuota kuvaa, jotta tiedän, etten näe unta ollessani valveilla. Unessa kuvieni horisontti on suorassa poikkeuksetta.) Tutuista kuvassa yllätyn, tuijotan hahmoja kuvaruudulla, esitän kysymyksen.

Kyllä, mikä sattuma. Olen tunnistanut ihmiset oikein. He ovat olleet samassa saaressa, saman meren rannalla, samalla mannerlaatalla, uineet ja nauraneet, nähneet samat lautat, saman kimmeltävän tien Tallinnaan.

Pariisissa kukaan ei käytä enää alushameita. Huskynsilmiäni särkee kaikki merestä taittunut valo.

26.8.06

Ajasta ja tärkeistä asiosita

Lempikirkkoisäni, Tunnustusten Augustinus, on kirjoittanut ajasta samalla tavalla kuin ihminen voisi itse asiassa kirjoittaa aivan mistä hyvänsä ilmiöstä: luulen tietäväni tarkasti, mistä on kyse, mutta annahan olla, kun haluan määritellä ilmiön (ja käsitteen) tarkasti, niin tajuan, että olen tekemisissä jonkin monimutkaisen, liukkaan ja vastaan potkuttelevan kanssa.

Ajasta tulee aina mieleen Augustinuksen valaiseva narahdus. Aivoni eivät harrasta liiemmin statuspingpong-namedroppingia, mutta tässä kohdin ne tekevät sen aina, ajasta Augustinukseen. (Ja ajatteluun, ajatteluun myös. Sinä, sinutella, aika, ajatella. Auuugustiinus.) Opettelen parhaillaan olemaan ärtymättä tuohon tosiseikkaan. Itseänihän vain kiusaan ärtymällä jostakin noin pöhköstä.

Pöhköä tai ei, menisin mieluummin ajan kanssa suoraan asiaan kuin muistaisin erään dosenteista, joka kulkee Mariankadun luentosalissa ympyrää ja pohdiskelee aikaa ikään kuin Augustinuksena siinä oppilaiden edessä, lokakuussa kaksitoista vuotta sitten. Dosentin hiuksia ei ole pesty aikoihin ja villapaita on kulahtanut. Mutta yhtäkaikkisesti kuuntelemme tarkasti. En muista, viemmekö dosentin lokeroon jouluksi nimettömänä lahjana laventelihunajaa (kutsumme häntä Malaijinkarhuksi ystäväni kanssa - karhut pitävät hunajasta), mutta tarkoitus ainakin on. Lahjan pitää olla nimetön, tietysti, ettei jää käsitystä, että koetamme hankkia paremman arvosanan kurssista lahjuksin.

Veimmekö hunajan vai emme? Voisin kenties kysyä AMS:ltä, mutta hänkin on saattanut unohtaa. Ehkä hän ei edes ajattele dosenttia jokainen kerta kuullessaan sanan aika. Hunajan nimettömässä lahjoittamisessa olisi ollut sekin hyvä puoli, että dosentti olisi voinut kuvitella saaneensa sen joltakulta naiselta (tai mieheltä, mistäpä minä tiedän, keitä tuo karhu metsästää). Me tietenkään emme olleet naisia, vaan oppilaita. Se on toinen kategoria, tai ainakin uskoin niin ollessani kahdenkymmenen. Ja jo siinä iässä saattoi nähdä, että dosenttia olisi ehkä piristänyt läheinen ihmissuhde; hänelle ei selvästikään ollut sellaista. Ei siksi, että hän olisi alempitasoinen tai jotain - sillä tavalla ajattelemaan kykenevä ihminen ei voi olla - vaan siksi, että hän ei tosiaan vaikuttanut ikinä pesevän hiuksiaan. Eikä kukaan kai tahdo seksiä eltaantuneen talin hajussa, jos vaihtoehtoja on, ja onhan niitä. Punatakkisia suorahousumiehiä, jotka myyvät tavaraa tai tekevät jotakin muuta epäillyttävää, mutta sentään pesevät hiukset.

Kunnon ihmisiä, sellaisia kuin turvamies takanamme eilisen vesipullokauppajonossa, sanomassa puhelimeen että miksetsä - mutta verbi on jo kadonnut, Vii voi muistuttaa, jos muistaa - hoitanut, höylännyt, vetänyt tai jotakin muuta sitä, heh heh, römeästi, koko kauppa kuulee. Minun ystäväni kuulkaa olisi saanut. (Ei silti, että me puhuisimme jotenkin viktoriaanisempaan sävyyn vesijuoksualtaassa. Mutta se sävy, se sellainen mies tekee mies maksaa mies katuu -sävy, en jaksa sellaista ollenkaan.)

Ei minulla ole kauheasti illuusioita siitä, että meillä romantikoilla olisi jotenkin kovaa kysyntää nykyisillä mielihyvän markkinoilla. Ketään ei kiinnosta siinä kontekstissa se, että olen päätynyt tutkimaan aikanani tiettyjä filosofeja siksi, että heidän systeemissään seksuaalinen kokemus voidaan jäsentää esteettiseksi kokemukseksi Monet'n lumpeiden, ooppera-aarioiden ja metsäpalon kulottaman maaston rinnalle. Että rakkaus ja jopa himo ovat esteettisiä paradigmoja. Ne on vain kuvattava, tuotava jotenkin näkyviin niiden paikka ihmisen esteettisessä universumissa.

(Joskus epäilen, ovatko sittenkin ne ystävät, jotka ilmoittavat blogin alkuaikana hämmästyneensä sitä, että ajattelen muutakin kuin seksiä, lopulta parempia näkemään ajatteluni pohjavireet kuin itse voisin ikinä olla.)

Kaikki tällainen roska tukkii pääni, kun Kerubivompatti kirjoittaa, että voimme laskea huonosti nukutut yöt jo pelkin sormin. Sanotaan naisten ja miesten eroista mitä hyvänsä, ainakin meillä on yhtä monta sormea ja samanlainen kaipaus konkretiaan, kosketettavaan ihoon ja jäseniin. Vomp kirjoittaa myös, että jää palattuaan luokseni määrittelemättömäksi ajaksi.

Rakas, minun huvittaisi vastata, kaikki aika on määrittelemätöntä. Sillä onhan nytkin niin, että vauhkoan naurettavasta kymmenestä yöstä, kymmenenyötäeikuluikinä! Ja että samalla olen sitä mieltä, että entiseni kanssa ensimmäiset seitsemän vuotta kestivät noin kolme sekuntia tasajalkahyppelyä ja käsien läiskyttelyä ja viimeiset kaksi ja puoli vuotta ainakin vuosisadan, jonka kulutin rahjustaen lattioiden yli kastelukannu kädessä, erilaisia siemeniä multaan maanisella kiihkolla kylvien, ja että suhteen loppumisen hetkinä aika yksinkertaisesti pysähtyi, osa kasveistakin kuoli pystyyn, ja sitten äkkiä tapahtumat alkoivat vyöryä siihen tahtiin, että mietin, ehdinkö lainkaan tajuta, mitä tapahtuu. Kymmenen yötä ja määrittelemätön aika... passiflorani on kymmenvuotias, siemenestä kylvetty, synnyinkotiinsa palannut.

Kymmenen yötä ei ole paljon, jos se on määrittelemätön aika, mutta se on määriteltynä paljon, aika monta sormea. Unettomuuteni alkaa olla tasolla, jossa hampaat särkevät ja niska jumiutuu, vaikka juoksenkin joka päivä kloorinturkoosia edestakaisin, jos vaikka saisin nukuttua kunnolla paria tuntia pidempään.

Kymmenen yötä valoja sytyttäen ja sammuttaen, uninallea tiiviimmin kainaloon tunkien, kirjasta novellin lukien, tulisiko uni jo, kuppi valeriaanateetä, pissahätä, vastapäinen fasadi jo aivan pimeänä, muutama pasianssi. Käsikirjoituksen leveät, painavat liuskat, harvat lyijykynämerkit, paperi jolle kirjataan ylös sivut, joilta on vielä löytynyt jotakin. Sana, jonka huomaan puuttuvan: aikavälillä, kuinka ollakaan.

En voisi elää elämää, joka on läpeensä aikataulutettu, sillä koordinaatiston pitäisi kai jotenkin olla vakioitu, jotta sillä voisi olla merkitystä. Ehkä pitäisi vain päättää, että päiväni ovat yhtä pitkiä kaikki, että kellon mekaaninen tunti on olennaisempi kuin se tunti, jonka tunnen, joka on mielenkiintoinen, pitkäveteinen tai peräti käänteentekevä. (Tunti, jona haistan ensimmäisen kerran jonkun poskea tai saan sanottua tälle, kuinka tärkeä tämä on - kuinka maailma muuttuukaan tuollaisesta, turhat ovet avataan, kulku helpottuu, ei tarvitse hikoilla ihmisten välisten rajamuodollisuuksien tullijonoissa asiapaperit kädessä, sukupuoli-ikä-siviilisääty, hymyillä ei saa kuvassa, suun tulee olla kiinni, pää eivätkä hartiat saa olla vinossa ja niin edelleen. Tunti, jona sana tai suukko tai kosketus harteille saavat aikaan sen, että tiedämme voivamme palata tänne milloin tahansa määrittämättä keitä olemme, vaikka putipuhtaiksi ryöstettyinä ja muistimme menettäneinä - muisti on sidottu elämäntyyliin, menetä elämäntyylisi ja menetät aiemman muistisi merkitykset eli muistin sellaisena kuin sen koet.)

Minulle suurta mysteeriota edustavat nämä ihmiset, jotka päättävät, että valmistuvat ja hankkivat lapsen tiettyyn ikään mennessä, tai tietävät tahtovansa naimisiin tai tietynmerkkisen auton, ja joilla on selkeä käsitys siitä, minkä ikäinen ihminen saa elää milläkin tavalla. Ounastelen, että he eivät ole lukeneet Michael Enden Momoa, tai ainakaan eivät ole ymmärtäneet Beppo Kadunlakaisijan asenteen viisautta tuossa kirjassa.

Sillä mitä merkitsisi, että ilmoittaisin, että kahden vuoden sisään minun on saavutettava sitä, tätä ja tuota? Pelkään, että se muuttaisi tapaa, jolla teen asiat.

Minua häkellyttää jo sekin, että ihmiset kysyvät, kuinka paljon aikaa käytän blogin kirjoittamiseen. Ei tätä mitata ajalla, vaan ajatuksin. Minähän kehrään aikaa, kun kirjoitan! Aloitan, kun tuntuu siltä, että on jokin, jota tahdon avata ja laajentaa tai vaihtoehtoisesti tarkentaa ja eritellä. (Ihannetapauksessa sekä että ja niin, että asia kuulostaisi vielä lukijallekin avoimeksi jäävältä eikä minkään sedän jyrinältä - ajattelen nyt sedällä semmoista professori-isäjumala-möräkkärömäkkää, joka fiksannut uskomuksensa kolmisenkymmentä vuotta sitten ja sulkee silmänsä kokemuksen niiltä puolilta, jotka eivät niin hyvin sovi teoriaan ja jotka voi tunkea jonnekin mielen alalokeroihin satunnaisena väsymysreaktiona.) Lopetan, kun tuntuu siltä. Koska olen aika lyhytjänteinen, en kirjoita kauan enkä pitkästi. Palaan mieluummin uudestaan samoihin kysymyksiin. (Osittain siksi, etten kuitenkaan usko, että ajattelu tulisi valmiiksi.)

Kun keskustelen ihmisten kanssa, jotka sanovat määränneensä itselleen päivästä tietyt tunnit lukemiseen, kirjoittamiseen tai johonkin muuhun, josta he väittävät pitävänsä, ja perustelevat lukujärjestystään sillä, etteivät muuten saisi tehtyä tuota asiaa - ei siksi, että muut asiat ajaisivat sen edelle, vaan koska he omien sanojensa mukaan välttelisivät sitä eivätkä tekisi asiaa ikinä, jos eivät tuolla tavalla jäykästi määräisi itselleen sen suorittamista - en osaa oikein olla arvuuttelematta, pitävätkö he oikeastaan tuosta asiasta sen itsensä takia vai onko se enimmäkseen väline johonkin muuhun. Tietenkin saattaa olla vain niin, etten oikein ymmärrä ihmisiä, jotka eivät ole järjestäneet koko elämäänsä heille itsessäänkin tärkeiden asioiden ympärille, kuten itse näytän tekevän asiaa sen kummemmin problematisoimatta - elämähän on sen verran lyhyt (sanoo tyttö jolle 10 yötä on aivan liikaa) että pitää olla aika tarkka siinä, mitä milloinkin tahtoo ja ettei nyt ala aivan turhaan tekemään kompromisseja juuri niistä asioista jonkin imaginaarisen kunnon kansalaisuuden tms. suhteen.

Äh, haluaisin ymmärtää kaikenlaisia elämäntyylejä, koska silloin olisi niin paljon helpompaa tulla toimeen kaikkien kanssa ja olla vahingossa tölväisemättä ihmisiä jollakin kommentilla, jonka oli tarkoitus tuottaa hyvää mieltä ja liudentaa tullimuodollisuuksia. Mutta kuten kaikki muutkin, olen aika silmälaputettu.

Ja joskus tuntuu siltä, että mitä pidemmälle jotakin asiaa koetan ajatella ja työstää, sen kauemmaksi etenen. (Tämä ajatus on itse asiassa Hurinan, jonka kanssa olen viime aikoina keskustellut tuosta leimaamisasiasta.) Ja sen harvempia ympärilläni ymmärrän kovin hyvin. Saatan vielä ymmärtää, että heidän systeemissään asiat menevät näin ja näin, mutta en enää tajua, miksi he haluavat sitoutua tuohon systeemiin.

En tiedä, onko se liiallista ankaruutta vai ei; joka tapauksessa suhtaudun pari vuotta sitten takaiseen itseeni samalla hämmästyksellä: miksi ihmeessä?

Ja olen aika hyvin selvillä, ainakin teorian tasolla, siitä, että saattaa olla, että viikon tai parin päästä tarkastelen jo itseäni nyt samalla ihmetyksellä - miksi minä tuolla tavalla sen jäsensin. Mutta itsen kohdalla kyse on hieman eri seikasta kuin toisten kohdalla. Unohtamisesta, ei siitä, ettei ole elänyt toisen maailmaa. Yksi syy muistamisen ja muistiinpalauttamisen tärkeydelle on juuri se, että se tavallaan pitää näkökulman avoimempana. Muistaa, että asiat voivat olla toisin tuhansin eri tavoin, tilanteita myötäillen.

25.8.06

Lyhyen yön uumilla

Onnistun romahtamaan keskelle taiteiden yötä, jonne minun ei pitänyt edes mennä muuta kuin painattamaan t-paitaani ilmainen teksti "meillä kaikilla on menneisyys". (Ja joidenkin meistä lähimenneisyys on epämääräisinä luonnosviivoina blogissa - tulevaisuus ei sentään, onneksi.) Äkisti seison salissa, joka puolella on ihmisiä, toinen ystävätär huutaa laa laa laa, toinen kaataa edellisen tuopin jämät seuraavaan.

Ei saisi sanoa, että tietää pitävän kikan saada tiskiltä palvelua nopeasti. Mutta ihmehän se olisi, jos ei itse vastaavassa työssä olleena olisi pian tajunnut, millainen ilme kiskoo huomion. Rauhallinen nirvanahymy - äiti. Kaksi siideriä, kiitos. Nyt ei pidä juoda, ajattelen, kannan siidereitä korkealla, kasvojen tasalla. Ovulaatio, selibaatti, kaikki kasassa, seurueeseen mahdollisesti liittyviä ihmisiä. Imen kuin sieni silkkaa hämmennystäni.

Jossain vaiheessa hiuksianikin silitetään ja sanotaan, että vielä kaksitoista yötä, kyllä sä kestät. Onneksi tämä ei jatku kahtatoista yötä. Pian olen äkäinen turvotuksesta, itsetyytyväinen ja ehkä hieman itkuinen. Miehet, sanoo keho silloin, ovathan ne ihan mukavia, mutta yksi kerrallaan kiitos, ja se yksi on nyt toisaalla.

Minun piti olla tasainen ja istua riskipäivät kotona. Joka puolella seisoo miehiä, äkisti näen heidät. Vaikka lattiaa jatkuu metritolkulla jokaiseen suuntaan, tanssin nuoralla ystävättären ja oma siideri liukkaita kämmeniä viilentäen.

Muistatko, kuinka nuorallatanssijat aina vähäsen näyttävät horjahtavan tahallaan, korjaavat sitten tasapainon? No, se on suunnitelmani. Onnistun. Luokseni tulee moninkertainen kollegani, joka on taas heitetty pihalle. Rautatieasema on suljettu, joten makuupussi ja alusta jäävät lukkolokeroon yöksi. Nukumme vierekkäin kapealla laverilla alle kahdenkymmenen neliön kopissani. Äkisti huone tuntuu pieneltä, vaikka yksin tai Kerubivompatin kanssa se on vähintään renessanssilinnan kokoinen.

Sänky on niin kapea, että uninalle on nostettava ikkunalaudalle istumaan. Kissa mahtuu juuri ja juuri jalkoihimme tyytyväisenä keränä.

Aamulla kuuntelemme Miriam Makeban iloisen kappaleen ja muuta hyvänolon musiikkia, ostamme leipää ja menemme puistoon. Sametinpunaisia terälehtiä on kaikkialla: viltillä, hiuksissa. Kreetalaistyttöjen armeijat ovat talloneet nurmen kulolle. Mukavammassa puistossa pyörivät sadettajat joten sinne emme käy. Tyttö saa avaimen uuteen kotiin yhdeltätoista, jäämme viltille vielä hetkeksi, sitten menemme maauimalaan.

Turkoosista nousee roottorikäsiä hämmentävällä tarmolla. Varmat päivät (näinä päivinä varmuus omasta viiripäisyydestä on käsinkosketeltavaa) ja darra yhdessä saavat aikaan sen, että kaikki tuntuu seksuaaliselta: tuuli selkä- ja vatsakarvoilla, nauraminen, ihmisten askeleet, roottorikäsien rytmi. Aurinkokin, tuo paholainen, kumottaa takareisiä. Vesijuostessa juoksuvyö piirtää rusketukseen uuman kohdalle vaaleamman kaistaleen. "Sukkanauhavyö!" tunnistaa ystävätär vääntyillessäni alasti peilin edessä ymmärtääkseni, mitä tuo vaalea alue edustaa.

Ja kun lähdemme toimiimme, unohtuu isoilta, kognitiivisesti turboahdetuilta hormonifasaaneilta pukuhuoneeseen toinen sinisistä, pulleista vöistä, joissa lukee, ettei kyseessä ole hengenpelastusväline vaan urheiluun suunniteltu tuote. Kuvassa vedenpinnasta nousee musta, nivelten kohdalta sisäänottamaton roottorikäsi.

Surrour! Surrour! Kumiset lakit leikkaavat pintaa ristiin epäilemättä vieläkin. Mutta olen jo turvassa, kirjaston hämärässä, töissä.

24.8.06

muAamuAa

Aamulla on helppoa olla lempeämpi, paremmalla tuulella (illalla ei saisi kirjoittaa, silloin muuttuu jyrähteleväksi.) Näen yön unta ihmisistä, jotka istuvat suurissa maneeseissa ja kirjoittavat vanhoilla mekaanisilla kirjoituskoneilla. Seison maneesin katsomossa ja opas selittää, että tässä kirjoitetaan kaikenlaista. Yksi tuottaa sellaista ja toinen tuollaista tekstiä.

Unessa ymmärrän hyvin, että kaikelle tekstille on tilaa. Kun herään, olen itselleni vihainen. (Herään tätä nykyä nalle kainalosta. Rouva Nalle, yöseuralaiseni kolmenkymmenenyhden vuoden ajalta, on taas kuvioissa.) Mutta vasta sinne saakka, että ymmärrän, miksi kaikki kirjoittamispuhe on tuntunut käsittämättömältä. Se johtuu siitä, että minun on vaikeaa ymmärtää kommunikaatiota, jossa puhutaan kellarissa nauhoille ja kenties joskus pitkän sensuurin jälkeen annetaan nauhat toisten käyttöön sen kertomiseksi, miten maailma makaa. (Ja usein näissä nauhoissa kama on jo niin hiottua palottua copypastattua, että alkuperäistä kokemusta, josta puhe kumpuaa, ei hahmota juuri kuinkaan.) Jos kukaan sensuuriviranomaisista ei pidä nauhoista, ne jäävät kellariin. Ties mitkä oivallukset sinne jäävät seisomaan ja tomuttumaan.

Kun ihminen tulee kellaristaan ulos, muut kysyvät, mitä kuuluu. Ihminen vastaa, että on tässä viime aikoina puhunut vaikka mitä. Sitten ihmiset puhuvat puhumisesta, mutta eivät hipaise sitä, mistä on puhuttu.

Kaikki ne kauniit sanat ja ajatukset, jotka voisivat jo nyt muuttaa maailmaa!

Kuten eilen jo kirjoitan, blogimuoto on itselleni tärkeä muodottomuudessaan. Esimerkiksi kollegani Hurinan blogista olen saanut uskomattoman paljon, mutta tajuan kyllä, että Hurinan pohdinnot tuskin olisivat sillä tavoin genreistettävissä, että kukaan kustantaja uskaltaisi tarttua niihin ainakaan aivan tuommoisinaan.

Onneksi ei tarvitsekaan. Onhan blogit. Tämä on yhteisö, jonne ei ole muodollisia vaatimuksia.

Jokin idoleissa ja ideaaleissa, jotka ovat minuun tarttuneet, saa minut olettamaan, että tulen helpommin onnelliseksi tällaisessa kaikille avoimessa, epäformaalissa yhteisössä työskennellessäni kuin yhteisössä, jossa kiinnitetään liikaa huomiota saavutuksiin, statukseen ja sen sellaisiin ja jonne on vaikeaa tapella tiensä sisään. (Eilisen ajatteluni virhe on lyhykäisyydessään siinä, että oletan, että kaikki tulisivat helpommin onnelliseksi näin. Tai että olisi oikeutettua toivoa, että näin olisi. Tai että olisi oikeutettua toivoa, että sellaiseksi voisi maailma muuttua - luulen kyllä, että tällaisessa yhteisössä ponnisteleminen muuttaa ihmistä aktiivisesti. Mutta enhän voi toivoa, että kaikki toimisivat samalla tavalla kuin itse. Minulle kyse ei ole vain siitä, että kirjoittaminen muuttaisi, koska olen aina kirjoittanut paljon. Ei. Kyllä tässä muuttava aspekti on asioiden jaettavaksi asettaminen ja sen seurauksien huomaaminen. Miten syvälle ja miten äkisti olemme keskinäisessä kommunikaatiossamme päässeetkään! Miten helpottavaa, ettei ole mitään synkeitä salaisuuksia!)

Vain yhtä seikkaa en ymmärrä: sitä, että joku jaksaa lukea näitä pohdintojani. Ymmärrän, että itse jaksan lukea esimerkiksi Hurinaa, joka hänkin on toisinaan rönsyävä, mutta eetokseltaan (minusta) oikea ja kiteyttää asioita, joille itse vasta tapailen sanoja.

Ounastelen, että se johtuu siitä, että nämä ajatukset ovat itselleni helpommin nähtävissä kuin toisille. Kyse on siis vain perspektiiviharhasta. Ajatukseni eivät ole erityisen mielenkiintoisia itselleni, mutta koetan kyllä kehittää niitä vielä määrittämättömään suuntaan, ruokkia itseäni monenmoisin tekstein ja ajatuksin. No, korvapuustein myös.

Toivottoman hidasta tämä kyllä on. Eikä ajattelu tule koskaan valmiiksi. Toisaalta tässä on hyviäkin piirteitä: koska hahmotan tämän ajattelun ensisijaiseksi työkseni (muu on rahanhankintaa), en voi jäädä työttömäksi tms. Ja ehkä maailmassa on tilaa myös tälle, sillä on ihmisiä, jotka pitävät kivistä ennen kuin ne on hiottu geometrisiin muotoihin ja istutettu hopeisiin käätyihin.

Olen itse noita ihmisiä, tietysti. Venyneet, likaiset taskut kielivät kaikesta tuosta.

23.8.06

Pianotunneista ja muista sormiharjoituksista

Kenelle kellot soivat? Välituntilaisille, lapsille. Missä iässä lakkaan olemasta lapsi? Älä kysy noin vaikeita. Ehkä siinä vaiheessa kun uskallan sanoa äidille, etten tahdo enää käydä pianotunnilla. Ei tule pianistia eikä balleriinaa ja tiedän sen jo silloin. Tuijotan ruusupuskaa kuten vähintään yhdeksänkymmentä prosenttia välitunneista, ystävittä. Ruusupuska muuttuu vuodenaikojen mukaan. Siinäkö kiinnostun kasveista vai toisaalla? Vaikeaa sanoa.

Koulun jälkeen pianotunti, vihko jo laukussa. Sävellystehtävän olen tehnyt visuaalisin perustein, koettamatta soittaa sitä pianolla. Onneksi en osaa labanotaatiota, muuten varmasti tekisin tanssikoreografiankin notaatiovisuaalisuuteen perustuen. Se näyttäisi ja kuulostaisi älyttömältä. Ehkä jotkut nykykoreografit toimivatkin niin, ja säveltäjät.

Minulle se olisi kätevin tapa säveltää. Yllätyn kuullessani, että osa lauluntekijöistä ja soittajista ei koskaan ole opetellut nuottien ylöskirjaamista. He vain soittavat! Ja tajuan, että meillä soitonopetus aloitetaan väärästä päästä: opetellaan siirtämään nuotit koskettimille sen sijaan että ensin tapailtaisiin sävelmiä, joista lapsi jo pitää, tajuttaisiin, että niitäkin voi soittaa, eikä vain poppies are blooming tai lonesome pine tai muita harjoituskappaleita. (Tyypillistä kyllä, en muista melodioita, mutta nimet muistan, painetut aukeamat. Vasta yläasteella alkaa englanti. Poppies are blooming kiinnittyy merkitysavaruuksiin.)

Lapsena kuvittelen, että vain aikuiset (ja toiset lapset, ne pitkätukkaiset hoikat tytöt, joilla on kiiltävät korvakorut jo ala-asteella, korvakorut ja tahrattomat vihot - jotakin kerrassaan saavuttamatonta, kuten laihat käsivarret! heitä ei kukaan läskittele) osaavat soittaa oikeita kappaleita. Uskallan sanoa pianotuntien lopettamisesta vasta, kun soitamme Händelin Sarabandea, ja tunnistan äkisti kappaleen haparoivista sormistani, nimeähän en tietenkään millekään isän musiikille tiedä. Oikeaa musiikkia -

En koskaan ehdi harjoitella Sarabandea loppuun saakka. Olen niin riemuissani siitä, että soitan oikeaa musiikkia, että olen aikuinen (käsivarret eivät ole laihat, joten tämän täytyy olla aikuisuutta), ilmoitan, että syksyllä en enää jatka pianoa. Vanhemmat suhtautuvat asiaan kummallisen neutraalisti. Olen valmistautunut pitkälliseen poterosotaan, mutta äiti sanookin vain hajamielisesti, että jos et kerran halua, ei sitten. En vielä ymmärrä, että ovathan he jo sen tajunneet, ettei minusta ainakaan pianistia tule.

En minä kirjoita nyt muistelmiani, anteeksi. Äidistä ja isästä ajatus pianotunneista vain oli kätevä, sopiva, helppo. Helppoa ohjelmaa viisikymmenvuotispäiville ja niin edelleen, pianistitytär. Mutta menee monta vuotta, että pelkkä pianon ääni saa niskakarvat pystyyn ja nostaa esiin muiston eteisestä, jossa riisutaan kengät, läikikäs kissa hyökkää kengännauhojen kimppuun, koetan viivyttää pianon ääreen siirtymistä, koska en ole harjoitellut lainkaan. Pelko on turha: opettaja tietää aivan yhtä hyvin, että pianotuntini ovat kulissi. Syömme yskänpastilleja, hän peittääkseen vanhan viinin löyhkää, minä seuraksi. Äidin viisikymmenvuotispäiville pyydän erästä ystävääni esiintymään. Koen sen velvollisuudekseni: jos tytär ei pysty johonkin, joku hänen ystävistään pystyy.

Joskus kaipaan pianoeteistä. Olen viivytellyt siinä yhtä paljon kuin ruusupensaiden ääressä. Osaan sen ulkoa. Erityisesti kaipaan tunnetta, että on kevään viimeinen pianotunti. Edessä on kimmelvä kesä, merilevän läpi uimista, kirkumista, jäätelöä ja voipaperitötteröirtokarkkeja. Eikä yhtään pianoa!

Kaipaan kummallisia seikkoja. En kaipaa oikeastaan takaisin entistä elämääni kokonaisuudessaan, tai siis, entisiä elämiäni, miehiä joiden kanssa olen asunut, äidin vieressä nukkumista tai mitään sellaista. Kaipaan hassuja pieniä sattumia, ohikiitävyyksiä. Finnmatkojen lastenhoitajaa, joka suukotti otsaan vanhempien ollessa iltaretkellä, ensimmäinen kerta kun en pelännyt nukahtaa pimeään huoneeseen. Kuinka löysin kauniin kiven ja työnsin sen kiviaidan rakoon, koska äidin mielestä se venyttää taskun, enkä enää löytänyt sitä koskaan. Sitä kuinka joku poika suuteli niskaani ollessani kielikurssin rantajuhlassa teini-ikäisenä; en koskaan kääntynyt katsomaan, kuka oli kyseessä.

Kerubivompatti sanoo, että parasta rakkautta on se, joka ei ikinä toteudu. Vain sellaista voi kaivata. Olosta tulee raskas ja surullinen noita sanoja pohtiessa. Eikö ihminen saa todellakaan koskaan olla onnellinen? En halua uskoa tuollaiseen kuvaan, mutta entä jos se, jota rakastan, todella uskoo siihen? Että joku asettaa potentian toteutumisen edelle a priori?

Haluanko kaivata asioita vai kokea asioita? Kunpa tietäisin edes yhden vastauksen. Ja: millainen tapa elää olisi helpoin? Ei minulla ole mitään helppoutta vastaan. Helppoutta hyljeksitään ihan turhaan opportunismina ja laiskuutena. Helppous, kätevyys, sopivuus on suhteessa johonkin elämäntapaan. Se, mikä on yhdessä elämässä helppoutta, ei toisessa ole. Esimerkiksi, minulle on helppoutta se, että saan kulkea lihasvoimalla töihin ja takaisin. Saan kuntoilua samalla kun ylitän välttämättömät välimatkat - kuinka kätevää. Mutta ratkaisu ei ole kätevä sille, jonka elämään kuuluu olennaisempana prinsiippi saapua paikalle hiukset järjestyksessä, tuivertumatta. Olen joskus turhaan koettanut vaikeuttaa asioita. Mitä vanhemmaksi käyn, sen enemmän etsin sujuvuutta, sopivuutta. Tiedän, että neliönmuotoista palikkaa on turhaa yrittää tunkea ympyränmuotoiseen koloon. Koska sujuvuus on suhteessa elämäntyyliini ja arvoihini, toisten näkemykset kätevistä järjestelyistä kuulostavat toisinaan minusta päätäpahkaisilta ja omituisilta.

Esimerkiksi, että olisi kätevää neuloa kaulaliina, koska silloin saa juuri sellaisen kuin tahtoo. Minusta on kätevää huovuttaa kaulaliina, koska huovuttaen homma sujuu nopeammin kuin neuloen eivätkä hartiat kipeydy samalla tavalla, ja lisäksi raakavilla on ihanampaa kuin langat. Tietysti neulominen olisi kätevää, jos katselisi televisiota; voisi neuloa samalla. Mutta lukiessa pitää olla alinomaa kääntämässä kirjan sivua ja silmukat tippuvat puikoilta ja kissa takertuu lankaan, puree sen poikki, enkä mielelläni sähise harmaalle kollille, se on herkkä ja käy järkytyttyään kusemassa ovensuuhun - pelkään eteisenlattiani pian mätänevän ainaisesta sitruunantuoksuisella dailypesuaineella luuttuamisesta (pesuaineen nimi on oikein sopiva). Tässä elämässä neulominen ja pianistityttäreksi ryhtyminen eivät vain ole käteviä ratkaisuja.

Minusta on älyttömän kätevää kuunnella toisten soittamaa pianomusiikkia - näin purkitetun musiikin aikakaudella se ei edes tule kovin kalliiksi. Voin myös stepata tahtia, sekin onnistuu. Mutta koskettimia en painele.

Minulla on ystävätär, joka haalii kirjavia lankoja neuloakseen niistä kaikkea ihanaa, ja toinen ystävätär, joka on pianisti. Ymmärrän etäisesti, että heidän elämässään nuo ratkaisut ovat äärimmäisen helppoja ja käteviä. Mieleeni ei tulisi tokaista neulovalle ystävättärelle, että mitä rasitat elämääsi tuollaisella pipertelypaskalla. Tai pianoystävättärelle, että eikö ole rasittavaa kun joutuu harjoittelemaan ja etsimään melodioita pala palalta. (Joku voisi sanoa samaa näistä sormiharjoituksistani joita kai voi kutsua kokonaisuutena blogiksi.) Asiat ovat selvästi heille jotenkin läheisiä ja helppoja, ja se on kiinnostavaa.

On oikeastaan vain joitakin helppouden lajeja, joille olen allerginen ja joista jaksan narista takanapäin. Yksi niistä on "me ollaan sisäpiiriä" -helppous, jossa linnoittaudutaan täsmälleen itsen kaltaisten ihmisten kanssa, sellaisten joilla on sama tavoite. Siinähän sitä sitten mennään suurena joukkona ja kauhistellaan kaikkia muita. (Ja minä kauhistelen heitä. Se varmasti johtuu siitä, että joukkohysteria on minulle niin vaikeaa. Jos olisinkin sosiaalistunut normaalisti... osaisin tuonkin. Nyt osaan kyllä ulkoa ruusupensaskalenterin ja pitää turpani kiinni, ainakin lähes riittävän usein.) Toinen on suorituskeskeisen elämän välineellistys-helppous: vain suoritukset painavat, joten keinot, jolla niihin päästään, ovat vain keinoja ja niitä käsitellään sellaisina. (Usein toiset ihmiset joutavat keinoiksi tämän asenteen vallitessa.)

Pyöräiltyämme ystävättären kanssa kotiin Marianna Kurton runokirjan julkistajaisista (oi oi, toiset elämässäni, jännittävää!) seisomme pitkään kulmassa ja puhumme idoleista. Tai oikeastaan pidän kai monologia. Se on ärsyttävää. Suuhuni pitäisi tunkea likainen punajuuri tällaisina iltoina. Vaikka tietysti koetan sanoa jotakin oleellista, sillä hetkellä kovin helppoa; jotakin oleellista siitä, miten kirjoittamiseen suhtaudun. (Minulla on kriisi, koska kaikki hakevat Kriittiseen korkeakouluun ja minua ei huvita ja itse asiassa asia tuntuu minusta jopa vaaralliselta. En halua kenenkään sorkkivan huviani. Minussa ei ole ammattiasennetta eikä sillä tavalla fiksoitua päämäärää tulla paremmaksi. Tai saada aikaan.) Ei minulla ole kiirettä julkaista sitä, tätä eikä tuota. Olen hieronut runokokoelmaani reippaat kymmenen vuotta ja ajattelen kauhulla sitä päivää, kun ajattelen siinä olevan jotakin niin erinomaista, että uskaltaudun lähettelemään sitä kustantajille. Puita, jotka sitä varten kaadettaisiin ja niin edelleen. Ei, jos se jää ikuiseksi tekeleeksi, sutermullukaksi, jääköön.

Ehkä minun pitäisi koettaa välillä sanoa jotakin vaikeaakin. Tai tajuta jotakin vaikeaa. Esimerkiksi - haluaisinko asua maalla vai kaupungissa? Haluanko oikeasti seurustella ja asua miehen kanssa? Eikö siinä käy taas siten, että laiminlyön sormiharjoitukset, joita teen silkasta kirjoittamisen pakosta? Hajoaako pääni jälleen siihen, että sisälläni surisee liikaa ajatuksia eikä kukaan jaksa kuunnella niitä enkä saa niitä kirjoitettua koska kaikki aika menee nuuhjatessatuuhjatessa? Haluanko ehkä lapsenkin? Eikö se nyt ole viimeinen niitti sille, että voin tehdä muuta kivaa kuten käydä Linnanmäellä, kaivella maata, silitellä kissoja ja tökätä runojulkkareissa hyvää ystävää sormella ja sanoa hei pöhkö? (Anteeksi, muistan sinun kieltäneen minulta pöh-alkuiset sanat, mutta en halunnut sanoa mitään hup-alkuista.) Ja kuulla jälkeenpäin, että olen tehnyt pöhkistelyni arvovaltaisten kirjallisuussetien edessä, ou nou.

Päivä on ollut silkkaa kaaosta. Olen siivonnut, tavannut entiseni ja laittanut ruokaa lounasvieraalle, joka unohti tulla. Sitten olen istunut ja kuunnellut, kuinka kirjoittamiseen tavoitteellisesti suhtautuvat ihmiset puhuvat kirjoittamisesta ikään kuin se olisi jotakin an sich eikä niinkään maailman muuttamisen väline. (Sitä se minulle on. Pääni on osa maailmaa, vaikkakin aika pieni ja vaatimaton osa, stevensszymborskaleguindeweymeadberleantjnemössöä.) Kaunis nainen on kumartunut puoleeni ja sanonut: "Teitä nuoria taiteilijoita on täällä niin paljon! Mitähän kaikkea teistäkin vielä tulee?"

Silloin olen tehnyt päivän ainoan hyvän työn (ellei hei pöhköä lasketa - raskaita mieliä pitää hieman kutkutella, jotta ne pysyisivät ylävireessä; leikkisyys johtuu epäilemättä siitä, että ovuloin) ja sanonut liian pitkän hiljaisuuden jälkeen (ajateltuani ensin sanoa, että olen mahdollisimman kaukana taiteilijasta - olen sormiharjoittelija): "Toivottavasti onnellisia. Muulla ei ole niin väliä!" Nainen on säpsähtänyt, ajatellut hetken, sanonut: "Niin, niin se kai on... muulla ei ole niin väliä."

Ja olen istunut ja katsellut, miten lampun valoaukoista valo tulee keltaisina kaltereina harmaalle seinälle, pyörittänyt punaviiniä lasipesässä, ajatellut, että on sulaa hulluutta istua sisällä tällaisina viimeisinä kesäpäivinä kuuntelemassa, miten ihmiset keskustelevat kirjoittamisestaan - eivät miehistään, lapsistaan, töistään, vaan hitto vie kirjoittamisestaan, puhuen siitä kuitenkin vain pintatasolla, toimintana, itsestäänselvyytenä, ensimmäisenä toiselta kysyttävänä asiana: mitä lajityyppiä, oletko julkaissut, onko käsikirjoitus vetämässä - ja ajatellut, miten eri elämissä onnellinen on aivan eri asia. Jossakin onnellisuus on tyytyväisyyttä vähään, jossain suuria saavutuksia ja julkista tunnustusta. Jossakin onnellisuus piilee ankarassa kiellossa vaatia mitään, toivomisen myöntämisessä mutta vaatimisen kieltämisessä. Jossakin onnellisuus on sitä, että heittää toivomisenkin menemään. Jossakin onnellisuudella ei ole tekemistä minkään toiveiden, vaateiden ja tunnustusten kanssa vaan syntyy silkan pakon täyttämisestä: onnellisuus siitä, että vessahätä helpottuu, että ajatukset selkenevät kirjoittaessa.

Runokirja vaikuttaa alkuselailun jälkeen mukavalta. Kannessa on jälleen valas.

Kun kuuntelen ihmisten puhetta, tajuan toivovani jotakin. Toivon, että osaisin toivoa saavutuksia, koska silloin ymmärtäisin heidän puhettaan, heidän maailmaansa helpommin. Mutta itselleni tärkeissä asioissa - maailman kuvaamisessa eri tavoin, välinein - minulle on jotenkin tärkeämpää itse toiminta. Kenties tämä on jokin suojamekanismi? (On uskoakseni täysin mahdollista kuvata defenssimekanismit maailmankuvien tukipönkkinä erilaisten maailmankuvien ristipaineen uhatessa maailmankuvan eheyttä. Tämä selittäisi esim. sitä, miksi suhteesta pois siirtyessä defenssimekanismit vaihtuvat äkillisesti ja rajusti niin, että ne tunnistaa helposti itsekin - ja samoin, kuinka defenssit vaihtuvat uusi suhde solmittaessa. Kun tarkastelen mennyttä vuotta, muistan elävästi, kuinka täysin omituisena pidin sinkkuaikana itseäni suhteessa ja kuinka raivokkaasti suhtauduin suhdeaikani kompromisseihin. Nyt taas, kun olen rakastunut, huomaan tarkastelevani sinkkuaikani rajua halua täydelliseen riippumattomuuteen täysin omituisena ajatteluna. Vaikka toki olen edelleen sitä mieltä, ettei toiselta voi vaatia mitään, ainoastaan toivoa. Mutta haluan toivoa anyways. Sinkkuaikana toivoin, etten haluaisi toivoa, että voisin heittää koko kirotun toivon hornan tuuttiin. Normaalisti elämäntapa vain vaihtuu niin hitaasti, ettei huomaa sen ja siihen kuuluvien defenssien vaihtumista. Vasta kriisissä ne tulevat näkyviksi, kun uusi tapa olla, elää, vaatii täysin uudenlaiset defenssit pönkikseen.) Halusin kyllä menestystä kaksikymppisenä, mutta kun aloin hahmottaa, kuinka helposti menestyksen tavoittelu korruptoi tekemisen ilon ja kuinka itse työstä tulee usein vain väline, ikävä velvollisuus suosioon pääsemiseksi, olen tehnyt kaikkeni karsiakseni itsestäni kaikki toiveetkin menestykseen ja suosioon. Kai tämä on jonkinlaista narsismin pelkoa?

Mutta myös jotakin muuta, luulen, jotakin jolla on tekemistä idolien kanssa. Kunpa ihmiset olisivat varovaisempia idoleita valitessaan. Olen kuullut mm. sellaisista idoleista kuin Jackie Onassis ja Sokrates. Ja kuinkas heille kävikään. Äiti Teresa on jo vähän pyhimys makuuni, mutta esimerkiksi nimettömiksi jääneet Valamon luostarin munkit tekivät minuun kovin hyvän vaikutuksen, samoin G. H. Mead, joka elämässään julkaisi vain muutaman artikkelin, vaikka kirjoitti ja opettikin käytännössä koko aikuisikänsä.

No niin, minun piti kirjoittaa erilaisista maailmankuvista ja suvaitsevaisuudesta ja miksi se ei ole relativismia, mutta kiitos pitkän ja vaiherikkaan päivän hairahduin jonnekin todella kauas.

Mutta tiivistettäköön loppuun jotakin, josta voi kenties jatkaa joskus: Helppous ja kätevyys ovat suhteessa elämäntapaan nyt. Elämäntavan muutokset ovat aika hitaita. Siksi helppous ja kätevyys (kuten myös kauneus ja pyhyys - arvostelmat ovat sidotut elämäntapaan) ovat suhteellisen pysyviä, vakaita. Se, että hyväksyy tosiseikan, että ihmiset elävät eri lailla ja siten myös kokevat eri asiat helppoina, kätevinä tai ponnistelun arvoisina (tässä astutaan moraalin piiriin - minkä eteen voin ponnistella pitkällä aikavälillä ponnistuksistani iloiten ja voimaantuen), ei vielä tarkoita, että nuo elämäntavat olisivat jostakin metanäkökulmasta samanarvoisia. Suvaitsevuus ei välttämättä ole vielä sama kanta kuin täysi moraalirelativismi. Esimerkiksi, elämäntapojen sopivuutta voidaan verrata sen suhteen, miten paljon ne tuottavat iloa tai kärsimystä tuntoisille olioille, tai vaikka sen suhteen, miten ne syövät meidän kaikkien yhteistä olemassaolon perustaa, ekosysteemiä. Tällä alueella hienosäätö lienee loputonta, vaikka kaikki yleensä ostavatkin perusposition: ilo, ystävyys ja rakkaus jees, kipu ja kärsimys minimiin (ainakin ihmisten keskuudessa), elämän fyysiset edellytykset turvattava (tässäkin kiistat koskevat lähinnä sitä, missä vaiheessa tasapaino - sikäli kuin se nyt ylipäänsä on sopiva metafora - järkkyy jo liikaa).

Rakastan blogimuotoa, koska sitä ei oikeastaan ole. Kätevää ja helppoa. Lähestulkoon helvetillistä lukea tosin, mutta siitä viis -

on soitettava skaaloja do re ja niin edelleen. Pelleiltävä, aloitettava kysymyksellä. Toivon jossain mielessä, etten osaisi vastata vaikeisiin kysymyksiin. Kysymykset ovat sympaattisempia kuin vastaukset: vastauksissa on tuhon siemen.

22.8.06

Levy on lituskainen kappale

eli Dyron levyhaaste:

1. Yksi levy, joka muutti elämääsi:
Procol Harumin The Whiter Shade of Pale. Löysin sen yläasteikäisenä. Tajusin sen myötä, miten erilainen psyykkinen maisema mulla on verrattuna Kylie Minogueta yms. diggaaviin tovereihini, joista kukaan muu ei tajunnut Procol Harumin viehätystä.

2. Yksi levy, jonka olet kuunnellut lähes puhki:
Faurén Nocturnes 1-6, pianossa Jean Martin.

3. Yksi levy, jonka tahtoisit mukaasi autiolle saarelle:
Jaa-a, luulen hieman, että olen jo kasvanut niin kiinni tuohon Bachin h-mollimessuun Celibidachen johtamana (kiitos vaan vinkistä Swendolynelle!) että se olisi luontevin valinta tuolinjalkojen kolauksineen ja yskäyksineen. Pidän siitä, kuinka tilanne nousee etualalle tuossa levytyksessä, kuinka se saa minut ajattelemaan sattumia ja ohikiitävyyttä.

4. Yksi levy, joka teki sinusta hupakon (giddy):
Salt'n'Pepan levy, jolla oli se "Push it". Sain aika nopeasti kyseenalaisen maineen tuon kappaleen julkisen a cappella -laulamisen takia. Minulla oli tuohon aikaan kaverien kanssa myös Antibändi-niminen bändi, jossa laulettiin mistäpä muusta kuin seksuaalisuudesta. (Tänä keväänä otin jutskat uusiksi a la kolkyt laulamalla yksin vappupiknikviltillä Kristiina Halkolan Laulun rakastamisen vaikeudesta.) Myös japanilaisen discobossanovan olen huomannut aiheuttavan sen tyyppistä tanssitautia, että joidenkin vakavampien tyyppien on sen jälkeen vaikea suhtautua edesottamuksiini. Miehet & musiikki -yhdistelmässä huvittavin on se seikka, että niitä miehiä, jotka ovat kertoneet minulle, että olen suoraan Neil Youngin musiikista, ei ole yksi eikä kaksi. Kenties tapani heitellä kanelia kaoottisesti kaikkialle ja hinkua aina Cafe Esplanadin korvapuustien perään saa miehet jotenkin puoliuniversaalisti näkemään minussa Cinnamon girlin. Mutta on siinä jotakin huvittavaakin. (Ja toki miellyn mieluummin Neil Youngin kuin vaikkapa ZZ Topin musiikkiin! ZZ Top on niin ällöttävä, etten laita edes linkkiä.)

Tämä hupakkokysymys on selvästi tärkein, koska tähän haluaisi kirjoittaa tuntikausia!

5. Yksi levy, joka sai sinut puhkeamaan kyyneliin:
Last.fm:n myötä olen löytänyt muutamankin kappaleen. Levyillä ei ole tällaisia disposioita, mutta kappaleilla on - ja näistä olen koonnut oman soittolistan lastiin. Eritoten Nina Simonen Mr. Bojangles, Ben Foldsin The Luckiest ja Maria Callasin tulkinta Bizet'n Carmen-oopperan biisistä L'amour est un oisseau rebelle ovat ihan mahdottomia itkuttajia.

6. Yksi levy, jonka toivoisit tulleen äänitetyksi:
Nina Simone laulamassa kaikki lempikappaleeni. Ehkä taustalle Penguin Cafe Orchestra.

7. Yksi levy, josta toivot, ettei sitä olisi koskaan tehty:
No näitähän riittää. Suurin osa purkkapopista. Suurin osa hevistä. Toisaalta, en tiedä, ehkä ne ovat olleet terapeuttisia tekijöilleen? Olisi jotenkin ilkeää sorkkaista täältä sivusta, että en tykkää, tota ei ois saanut tehdä. Tämän kesän semmoinen hittibiisi, jossa vihellellään, on kyllä aika raivostuttava myös.

8. Yksi levy, jota kuuntelet paraikaa:
Regina Spektorin Soviet Kitsch. Koukussa, kovin koukussa.

9. Yksi levy, jonka olet aikonut kuunnella:
Olen aika huono vain aikomaan. Tahtoisin kyllä kuunnella uudestaan ja uudestaan Ilze Purmalieten kasetin Lidojums, mutta olen ollut maaliskuun lopusta saakka ilman kasettisoitinta.

10. Nyt haasta viisi bloggaajaa:
Haastan tietysti bloggaajia last.fm:llä!
Vii
Näkymätön Tyttö
Välittäjä
Riite
Marginaali-Jani

Ja muut: hemmetti vie, ruvetkaapa kuuntelemaan last.fm:aa. Se on ihan tajuton. Ilman sitä (ja siellä olevien kaverien suosituksia; kiitos teille) en olisi ikinä löytänyt Natalie Merchantia, Regina Spektoria, Kalio Gayoa, Gogol Bordelloa, The Ditty Popsia jne. Itse asiassa, en taida paljon enää levyjen kanssa asioidakaan, jos kerran sisältö löytyy koneelle kolmella rahalla kuussa ilman pölyttyviä kiekkoja ja vaatimuksia yhä suuremmista säilytystiloista.

21.8.06

Konkreettisesta

Tekee mieli jatkaa jostakin, joka eilen jäi kesken. Konkretiasta.

Jostakin syystä luku viisitoista esimerkiksi tuntuu aika suurelta noin abstraktisti ajateltuna, yhdistämättä mihinkään yksiköihin. Viisitoista euroa, viisitoista varvasta ja viisitoista palaa kakkua eivät kuulosta erityisen vaarallisilta tai merkittäviltä. Mutta että viisitoista. Tai yksi. Tai kaksi.

Silloin kun vielä annan matematiikan tukiopetusta abiturienteille, yksi haastavimmista tapauksista kieltäytyy ratkaisemasta normaaleja yhtälöitä, koska matematiikka on hänestä petkutusta, jossa lukuja vain siirellään on yhtä kuinin puolelta toiselle kaoottisesti, niiden mitään merkitsemättä. Älä pohdi sitä, kehotan. Ajattele vain välivaihe kerrallaan, opettele ulkoa, missä järjestyksessä välivaiheet tehdään, sovella mekaanisesti. Ylioppilaskirjoitusten lyhyessä matematiikassa ei mitata, millainen luvun käsite tai lukukuva sinulla on. Riittää, että ratkaiset yhtälöt, petkutat meidän muiden kanssa, samalla tavalla kuin muut.

Oppilas on jääräpäinen eikä asiaa auta, että hän on ystävänikin. Ikäeromme ei ole riittävä, jotta voisin jyristä auktoriteettina. Olemme esimerkiksi juoneet yhdessä oppilaan äidin sosiaalitoimiston pikkujouluista nyysimän mehukattikiljun jämät. Olemme sekoittaneet kiljuun pellavansiemeniä, jottei vatsa menisi siitä niin sekaisin. Vatsa menee sekaisin silti, ja lima-aineella terästetty kiljuinen mahahappo-oksennus osoittautuu sangen sitkeästi seiniin tarttuvaksi aineeksi. Sitä paitsi oppilaalta sujuvat miesasiat sutjakkaammin, mikä tarkoittaa, etten oikein kykene hahmottamaan mitään keinoa olla hänelle auktoriteetti. Asiaa ei myöskään lainkaan helpota se, että itselleni matematiikka on ollut helppo aine, että olen työntänyt syrjään kysymykset lukujen olemassaolosta ja luonteesta ala-asteella samalla kuin kysymyksen jumalastakin, ja suorittanut operaatiot kylmäpäisesti vaihe vaiheelta, turhiin metafysiikoihin sotkeentumatta. (En ole kai koskaan olettanut, että metafysiikka voisi olla yksi.) Vaiheittain ajateltuna homma on tuntunut helpolta, melkein liukuhihnatyöltä. Mutta koska oppilas ei suostu menemään huijausnärkästykseltään vaiheeseen yksi, hän ei etene ikinä ratkaisuun saakka, tajuan.

Kun kerron myöhemmin kahvilassa toiselle ystävälle, että minun on vaikeaa saada oppilastani motivoitumaan huijaamisen välivaiheiden opetteluun, hän tuhahtaa, että kyseessä on selkeä defenssi - oppilas ei vain tajua mistään mitään ja koettaa venkoilla. Kävelen yömmällä koiran kanssa pimeää sateista jäänniljaista rantaa ja mietin, mitä ihmettä voittaisin ajattelemalla, että oppilaallani on defenssi. Jos sanoisin hänelle, että hän vain koettaa torjua sen seikan, ettei osaa, ja leimaa itselleen vieraan tyhmäksi, tuskin madallan hänen kynnystään tarttua toimeen ja opetella asia. Ei, on oltava pehmeä, kuunneltava, otettava tosissaan.

Ehkä jotakin mielenkiintoista nousee jopa esiin. Jospa oppilaalla onkin jokin teoria?

Odotus paljastuu turhaksi, mutta yhtäkaikki maailman hahmottaminen siitä ajatuksesta käsin, että matematiikka on pelkkää bulia, osoittautuu jollakin tavalla kiinnostavaksi. Keskustelemme keittiön pöydän ääressä, teekupeissa höyryää keisarin morsianta ja leivän päällä on meetvurstia. Puhumme matematiikasta ylipäänsä. Sen avulla on lennetty kuuhun, muistutan, ja paljon muutakin. Osoittelen sähkölaitteita keittiössä. Mutta se on aina jostakin, inttää ystävä. Kymmenen omenaa, satatuhatta lasta, kaksi teekuppia. Mutta ajattele, että se on kaava, jonka avulla saamme tietää, missä suhteessa teekupit ja omenat ja lapset ovat samanlaisia, pyristelen. Kaksi lasta tai teekuppia tai omenaa plus kymmenen lasta tai teekuppia tai omenaa on aina kaksitoista lasta tai teekuppia tai omenaa. Jossain vaiheessa automaatio pettää, ja on turvauduttava kaavoihin. Fasaanilla muistaakseni hahmotunnistus sallii neljän poikasen mukanapysymisen kyttäämisen, ihmisellä joidenkin tutkimusten mukaan luku on seitsemän. (Jälleen Herta Mülleriin viitaten - hieman viritetympi fasaani, mitäpä muuta.) Seitsemän lasta, teekuppia, omenaa - sinne asti riittää yhden vilkaisun automaatio ilman erityisempiä kaavoja ja sääntöjä. Ja jossain vaiheessa lapsia tai teekuppeja tai omenoita saattaa olla niin paljon, tai ne saattavat olla toisilla mantereilla, ettei niitä tahdo laskea enää päässä ja visuaalisesti.

Mutta ne ovat silti omenoita, lapsia, teekuppeja, sanoo oppilas. Tietysti, sanon. Ei tämä mitään alkemiaa ole sentään. Ei matematiikka kajoa siihen, mitä on niin ja niin monta kappaletta. Paitsi että tietysti se muuttaa maailmaa. Osoittelen taas sähkölaitteita, nimeän ne. Tunnen hervotonta kiitollisuutta leivänpaahtimesta, mikroaaltouunista ja sähköliedestä, vaikka ne eivät vaikutakaan kovin vakuuttavilta todisteilta oppilaasta.

Oppilas läpäisee matematiikan ylioppilaskokeen rimaa hipoen. En usko, että antamallani opetuksella on asian kanssa mitään tekemistä. Osaan kuten kuka tahansa muukin opettaa vain asioita, jotka ovat olleet itselleni silmittömän vaikeita, jotka olen joutunut rakentamaan aivan alkulähtökohdista saakka, selittämään vaihe kerrallaan, motivoimaan joka ikisen hienomotorisen sävähdyksen tarpeelliseksi.

Jään miettimään hänen ajatustaan huijauksesta. Se pulpahtelee välillä uniin, välillä unettomiin sinkkutunteihin sängyssä, yksinsängyssä, ikkunan takana pimeä, olisi nukuttava huomista luentoa ajatellen. (Luulen, että hän ei jää samalla tavalla miettimään ajatustaan.) Vasta vuosia myöhemmin luen, mitä Dewey kirjoittaa luvuista kaukaisimpina abstraktioina ja nyökyttelen vaisusti. Lukuihin on vaikeaa suhtautua, se on totta. Niissä ei ole sillä tavalla kiinteyttä kuin varpaankynsissä ja niiden punaisuudessa. (Punaisuus on minusta kiinteämpää kuin luvut, mutta tämä on lonkalta, tämä. Olen kaukana kaikkien aiheiden asiantuntijasta, koska tarkemmin ajatellen en ole minkään asian asiantuntija.) Luen Deweyn huomautuksen liian myöhään - se tarkoittaa, sen jälkeen kun olen jo jättänyt kandintyöni fysiikan filosofiasta. Deweyn huomautus on kiinnostava muutenkin konkretian ja teorian suhdetta ajattelen ja olisi tuonut mainion lisän "havaitseeko koira pallon" -keskusteluun (edellyttääkö pallon havaitseminen kieltä jne. - jotkut muotoilevat havainnon teorian siten, että havaitseminen edellyttää taustateorian; tyypillistä kyllä, fysiikan filosofiaa käsittelevään opinnäytetyöhönikin raahasin kuvan koirasta, jolle heitetään palloa ja joka erottaa käskyn "hae pallo" käskystä "hae keppi").

Mutta luen Deweyn ajatuksen myös liian aikaisin - liian aikaisin nyt siitä kirjoittamisen kannalta. Muistan elävästi keskustelun oppilaani kanssa ja jopa hänen myöhemmistä vaiheistaan kuulemani tarinat. On kasvot, joihin voin liittää nuo yksityiskohdat. Ne kiinnittyvät konkretiaan. Deweyn ajatus luvuista sen sijaan on huterampi, hankalammin arkeen niitattavissa. En tarvitse työelämässä matematiikkaa sen kummemmin kuin laskiessani vaihtorahat myöhästymismaksuista ja sen sellaisista. Enkä niitäkään oikeastaan laske. Olen vain ehdollistunut: kahdestakympistä annetaan takaisin kaksi ja kahdeksankymmentä jos summa on seitsemäntoista kaksikymmentä ja niin edelleen. Tai ehkä jokin päässäni laskee, mutta en ole tuosta ripeästä pikku homunculuksesta lainkaan tietoinen. Enkä ajattele huijaavani vaihtorahojen kanssa ollessani laskematta ja vain tietäessäni sen kummemmin kyseenalaistamatta, mikä summa asiakkaalle pitää ojentaa.

Siinä on jotakin aavemaista, tuossa ehdollistumisessa. Siinä, ettei luvuista ikinä ylläty. Enimmäkseen maailma on yllätyksiä täynnä ja teoriatkin on pakko vaihtaa pään osuttua seinään riittävän monesti.

Sanat eroavat luvuista. Ne ovat konkreettisempia, koska niillä voi leikkiä paremmin, kouriintuntuvammin. Kotiin pyöräillessäni ajattelen esimerkiksi säkeitä: Livuta huopa sään ylitse / huputa tähdet tavallisin adjektiivein / satuloi pilvet / pidä korvaa lintuna kämmenellä... Eivät ne tunnu miltään abstraktilta. Huovat, säät, huput, tähdet, adjektiivit, satulat, pilvet, korvat, linnut ja kämmenet ovat tuttua, konkreettista, objektivoivaa. Mutta en voi olla ajattelematta sitä, miten lapset piirtävät linnun ennen kuin he oppivat, että lintu on kolmiulotteinen elävä ympäristöstään ääriviivoin rajautuva objekti, jolla on kaksi jalkaa, siivet ja höyhenpuku, kirkkaat tirrisilmät ja nokka: miten lintu on ensin polveileva viiva paperilla, lentoa. Mutta kun sanotaan tarpeeksi useasti, että tältä lintu näyttää, oppii lapsi näkemään objektilinnun verbilinnun sijaan.

Koetan hahmottaa, miksi minun on helpompaa ajatella Kerubivompatin paluuta laskien varpaita ja sormia kuin pyörittäen päässäni epämääräistä ja silti yllätyksetöntä suuretta viisitoista yötä. Tapani mukaan epäonnistun tuloksiin pääsemisessä, mutta muistan matkan varrelta kiinnostavia detaljoituja kuvia.

Jos tarkastelisin ajatteluani sen tulosten kannalta, vaipuisin ennen pitkää epätoivoon. Mutta kun tarkastaelen ajatteluani toimintana, käytäntönä, voin aivan mainiosti. Päätän pitää toimintaa ja käytäntöä konkreettisempana seikkana kuin tuloksia. Kotona asetan vierekkäin jalkani ja toisen (vasemman) käteni. Melkein hahmotan nuo punaiset pilkut öinä yhdellä silmäyksellä. En osaa sanoa, pitkäkö aika tuo tarkalleen on, mutta ei kovin pitkä.

Se on vähemmän kuin yhden ihmisen mittainen.
<