26.8.06

Ajasta ja tärkeistä asiosita

Lempikirkkoisäni, Tunnustusten Augustinus, on kirjoittanut ajasta samalla tavalla kuin ihminen voisi itse asiassa kirjoittaa aivan mistä hyvänsä ilmiöstä: luulen tietäväni tarkasti, mistä on kyse, mutta annahan olla, kun haluan määritellä ilmiön (ja käsitteen) tarkasti, niin tajuan, että olen tekemisissä jonkin monimutkaisen, liukkaan ja vastaan potkuttelevan kanssa.

Ajasta tulee aina mieleen Augustinuksen valaiseva narahdus. Aivoni eivät harrasta liiemmin statuspingpong-namedroppingia, mutta tässä kohdin ne tekevät sen aina, ajasta Augustinukseen. (Ja ajatteluun, ajatteluun myös. Sinä, sinutella, aika, ajatella. Auuugustiinus.) Opettelen parhaillaan olemaan ärtymättä tuohon tosiseikkaan. Itseänihän vain kiusaan ärtymällä jostakin noin pöhköstä.

Pöhköä tai ei, menisin mieluummin ajan kanssa suoraan asiaan kuin muistaisin erään dosenteista, joka kulkee Mariankadun luentosalissa ympyrää ja pohdiskelee aikaa ikään kuin Augustinuksena siinä oppilaiden edessä, lokakuussa kaksitoista vuotta sitten. Dosentin hiuksia ei ole pesty aikoihin ja villapaita on kulahtanut. Mutta yhtäkaikkisesti kuuntelemme tarkasti. En muista, viemmekö dosentin lokeroon jouluksi nimettömänä lahjana laventelihunajaa (kutsumme häntä Malaijinkarhuksi ystäväni kanssa - karhut pitävät hunajasta), mutta tarkoitus ainakin on. Lahjan pitää olla nimetön, tietysti, ettei jää käsitystä, että koetamme hankkia paremman arvosanan kurssista lahjuksin.

Veimmekö hunajan vai emme? Voisin kenties kysyä AMS:ltä, mutta hänkin on saattanut unohtaa. Ehkä hän ei edes ajattele dosenttia jokainen kerta kuullessaan sanan aika. Hunajan nimettömässä lahjoittamisessa olisi ollut sekin hyvä puoli, että dosentti olisi voinut kuvitella saaneensa sen joltakulta naiselta (tai mieheltä, mistäpä minä tiedän, keitä tuo karhu metsästää). Me tietenkään emme olleet naisia, vaan oppilaita. Se on toinen kategoria, tai ainakin uskoin niin ollessani kahdenkymmenen. Ja jo siinä iässä saattoi nähdä, että dosenttia olisi ehkä piristänyt läheinen ihmissuhde; hänelle ei selvästikään ollut sellaista. Ei siksi, että hän olisi alempitasoinen tai jotain - sillä tavalla ajattelemaan kykenevä ihminen ei voi olla - vaan siksi, että hän ei tosiaan vaikuttanut ikinä pesevän hiuksiaan. Eikä kukaan kai tahdo seksiä eltaantuneen talin hajussa, jos vaihtoehtoja on, ja onhan niitä. Punatakkisia suorahousumiehiä, jotka myyvät tavaraa tai tekevät jotakin muuta epäillyttävää, mutta sentään pesevät hiukset.

Kunnon ihmisiä, sellaisia kuin turvamies takanamme eilisen vesipullokauppajonossa, sanomassa puhelimeen että miksetsä - mutta verbi on jo kadonnut, Vii voi muistuttaa, jos muistaa - hoitanut, höylännyt, vetänyt tai jotakin muuta sitä, heh heh, römeästi, koko kauppa kuulee. Minun ystäväni kuulkaa olisi saanut. (Ei silti, että me puhuisimme jotenkin viktoriaanisempaan sävyyn vesijuoksualtaassa. Mutta se sävy, se sellainen mies tekee mies maksaa mies katuu -sävy, en jaksa sellaista ollenkaan.)

Ei minulla ole kauheasti illuusioita siitä, että meillä romantikoilla olisi jotenkin kovaa kysyntää nykyisillä mielihyvän markkinoilla. Ketään ei kiinnosta siinä kontekstissa se, että olen päätynyt tutkimaan aikanani tiettyjä filosofeja siksi, että heidän systeemissään seksuaalinen kokemus voidaan jäsentää esteettiseksi kokemukseksi Monet'n lumpeiden, ooppera-aarioiden ja metsäpalon kulottaman maaston rinnalle. Että rakkaus ja jopa himo ovat esteettisiä paradigmoja. Ne on vain kuvattava, tuotava jotenkin näkyviin niiden paikka ihmisen esteettisessä universumissa.

(Joskus epäilen, ovatko sittenkin ne ystävät, jotka ilmoittavat blogin alkuaikana hämmästyneensä sitä, että ajattelen muutakin kuin seksiä, lopulta parempia näkemään ajatteluni pohjavireet kuin itse voisin ikinä olla.)

Kaikki tällainen roska tukkii pääni, kun Kerubivompatti kirjoittaa, että voimme laskea huonosti nukutut yöt jo pelkin sormin. Sanotaan naisten ja miesten eroista mitä hyvänsä, ainakin meillä on yhtä monta sormea ja samanlainen kaipaus konkretiaan, kosketettavaan ihoon ja jäseniin. Vomp kirjoittaa myös, että jää palattuaan luokseni määrittelemättömäksi ajaksi.

Rakas, minun huvittaisi vastata, kaikki aika on määrittelemätöntä. Sillä onhan nytkin niin, että vauhkoan naurettavasta kymmenestä yöstä, kymmenenyötäeikuluikinä! Ja että samalla olen sitä mieltä, että entiseni kanssa ensimmäiset seitsemän vuotta kestivät noin kolme sekuntia tasajalkahyppelyä ja käsien läiskyttelyä ja viimeiset kaksi ja puoli vuotta ainakin vuosisadan, jonka kulutin rahjustaen lattioiden yli kastelukannu kädessä, erilaisia siemeniä multaan maanisella kiihkolla kylvien, ja että suhteen loppumisen hetkinä aika yksinkertaisesti pysähtyi, osa kasveistakin kuoli pystyyn, ja sitten äkkiä tapahtumat alkoivat vyöryä siihen tahtiin, että mietin, ehdinkö lainkaan tajuta, mitä tapahtuu. Kymmenen yötä ja määrittelemätön aika... passiflorani on kymmenvuotias, siemenestä kylvetty, synnyinkotiinsa palannut.

Kymmenen yötä ei ole paljon, jos se on määrittelemätön aika, mutta se on määriteltynä paljon, aika monta sormea. Unettomuuteni alkaa olla tasolla, jossa hampaat särkevät ja niska jumiutuu, vaikka juoksenkin joka päivä kloorinturkoosia edestakaisin, jos vaikka saisin nukuttua kunnolla paria tuntia pidempään.

Kymmenen yötä valoja sytyttäen ja sammuttaen, uninallea tiiviimmin kainaloon tunkien, kirjasta novellin lukien, tulisiko uni jo, kuppi valeriaanateetä, pissahätä, vastapäinen fasadi jo aivan pimeänä, muutama pasianssi. Käsikirjoituksen leveät, painavat liuskat, harvat lyijykynämerkit, paperi jolle kirjataan ylös sivut, joilta on vielä löytynyt jotakin. Sana, jonka huomaan puuttuvan: aikavälillä, kuinka ollakaan.

En voisi elää elämää, joka on läpeensä aikataulutettu, sillä koordinaatiston pitäisi kai jotenkin olla vakioitu, jotta sillä voisi olla merkitystä. Ehkä pitäisi vain päättää, että päiväni ovat yhtä pitkiä kaikki, että kellon mekaaninen tunti on olennaisempi kuin se tunti, jonka tunnen, joka on mielenkiintoinen, pitkäveteinen tai peräti käänteentekevä. (Tunti, jona haistan ensimmäisen kerran jonkun poskea tai saan sanottua tälle, kuinka tärkeä tämä on - kuinka maailma muuttuukaan tuollaisesta, turhat ovet avataan, kulku helpottuu, ei tarvitse hikoilla ihmisten välisten rajamuodollisuuksien tullijonoissa asiapaperit kädessä, sukupuoli-ikä-siviilisääty, hymyillä ei saa kuvassa, suun tulee olla kiinni, pää eivätkä hartiat saa olla vinossa ja niin edelleen. Tunti, jona sana tai suukko tai kosketus harteille saavat aikaan sen, että tiedämme voivamme palata tänne milloin tahansa määrittämättä keitä olemme, vaikka putipuhtaiksi ryöstettyinä ja muistimme menettäneinä - muisti on sidottu elämäntyyliin, menetä elämäntyylisi ja menetät aiemman muistisi merkitykset eli muistin sellaisena kuin sen koet.)

Minulle suurta mysteeriota edustavat nämä ihmiset, jotka päättävät, että valmistuvat ja hankkivat lapsen tiettyyn ikään mennessä, tai tietävät tahtovansa naimisiin tai tietynmerkkisen auton, ja joilla on selkeä käsitys siitä, minkä ikäinen ihminen saa elää milläkin tavalla. Ounastelen, että he eivät ole lukeneet Michael Enden Momoa, tai ainakaan eivät ole ymmärtäneet Beppo Kadunlakaisijan asenteen viisautta tuossa kirjassa.

Sillä mitä merkitsisi, että ilmoittaisin, että kahden vuoden sisään minun on saavutettava sitä, tätä ja tuota? Pelkään, että se muuttaisi tapaa, jolla teen asiat.

Minua häkellyttää jo sekin, että ihmiset kysyvät, kuinka paljon aikaa käytän blogin kirjoittamiseen. Ei tätä mitata ajalla, vaan ajatuksin. Minähän kehrään aikaa, kun kirjoitan! Aloitan, kun tuntuu siltä, että on jokin, jota tahdon avata ja laajentaa tai vaihtoehtoisesti tarkentaa ja eritellä. (Ihannetapauksessa sekä että ja niin, että asia kuulostaisi vielä lukijallekin avoimeksi jäävältä eikä minkään sedän jyrinältä - ajattelen nyt sedällä semmoista professori-isäjumala-möräkkärömäkkää, joka fiksannut uskomuksensa kolmisenkymmentä vuotta sitten ja sulkee silmänsä kokemuksen niiltä puolilta, jotka eivät niin hyvin sovi teoriaan ja jotka voi tunkea jonnekin mielen alalokeroihin satunnaisena väsymysreaktiona.) Lopetan, kun tuntuu siltä. Koska olen aika lyhytjänteinen, en kirjoita kauan enkä pitkästi. Palaan mieluummin uudestaan samoihin kysymyksiin. (Osittain siksi, etten kuitenkaan usko, että ajattelu tulisi valmiiksi.)

Kun keskustelen ihmisten kanssa, jotka sanovat määränneensä itselleen päivästä tietyt tunnit lukemiseen, kirjoittamiseen tai johonkin muuhun, josta he väittävät pitävänsä, ja perustelevat lukujärjestystään sillä, etteivät muuten saisi tehtyä tuota asiaa - ei siksi, että muut asiat ajaisivat sen edelle, vaan koska he omien sanojensa mukaan välttelisivät sitä eivätkä tekisi asiaa ikinä, jos eivät tuolla tavalla jäykästi määräisi itselleen sen suorittamista - en osaa oikein olla arvuuttelematta, pitävätkö he oikeastaan tuosta asiasta sen itsensä takia vai onko se enimmäkseen väline johonkin muuhun. Tietenkin saattaa olla vain niin, etten oikein ymmärrä ihmisiä, jotka eivät ole järjestäneet koko elämäänsä heille itsessäänkin tärkeiden asioiden ympärille, kuten itse näytän tekevän asiaa sen kummemmin problematisoimatta - elämähän on sen verran lyhyt (sanoo tyttö jolle 10 yötä on aivan liikaa) että pitää olla aika tarkka siinä, mitä milloinkin tahtoo ja ettei nyt ala aivan turhaan tekemään kompromisseja juuri niistä asioista jonkin imaginaarisen kunnon kansalaisuuden tms. suhteen.

Äh, haluaisin ymmärtää kaikenlaisia elämäntyylejä, koska silloin olisi niin paljon helpompaa tulla toimeen kaikkien kanssa ja olla vahingossa tölväisemättä ihmisiä jollakin kommentilla, jonka oli tarkoitus tuottaa hyvää mieltä ja liudentaa tullimuodollisuuksia. Mutta kuten kaikki muutkin, olen aika silmälaputettu.

Ja joskus tuntuu siltä, että mitä pidemmälle jotakin asiaa koetan ajatella ja työstää, sen kauemmaksi etenen. (Tämä ajatus on itse asiassa Hurinan, jonka kanssa olen viime aikoina keskustellut tuosta leimaamisasiasta.) Ja sen harvempia ympärilläni ymmärrän kovin hyvin. Saatan vielä ymmärtää, että heidän systeemissään asiat menevät näin ja näin, mutta en enää tajua, miksi he haluavat sitoutua tuohon systeemiin.

En tiedä, onko se liiallista ankaruutta vai ei; joka tapauksessa suhtaudun pari vuotta sitten takaiseen itseeni samalla hämmästyksellä: miksi ihmeessä?

Ja olen aika hyvin selvillä, ainakin teorian tasolla, siitä, että saattaa olla, että viikon tai parin päästä tarkastelen jo itseäni nyt samalla ihmetyksellä - miksi minä tuolla tavalla sen jäsensin. Mutta itsen kohdalla kyse on hieman eri seikasta kuin toisten kohdalla. Unohtamisesta, ei siitä, ettei ole elänyt toisen maailmaa. Yksi syy muistamisen ja muistiinpalauttamisen tärkeydelle on juuri se, että se tavallaan pitää näkökulman avoimempana. Muistaa, että asiat voivat olla toisin tuhansin eri tavoin, tilanteita myötäillen.

4 Comments:

Blogger viive said...

Hei viisas ystäväni, se verbi oli Polkaista.

26/8/06 14:33  
Blogger Eufemia said...

Kyllähän kai sinun täytyy etukäteen määrätä aika vesijuoksemisellekin, tai tietää tanssitunti, jota ilman et itseksesi välttämättä tanssisi? Aikataulujen määrääminen itselle voi olla mekanismi, jolla estää vaikkapa märehtimiseen vaipumisen ja tekee sen sijaan jotain hyvää oloa tuottavaa.

26/8/06 16:24  
Blogger S. Liuhto said...

Oliko dosentilla liitua parrassaan?

26/8/06 17:02  
Blogger Veloena said...

Ei, en minä sillä tavalla oikein osaa määrätä aikaa. Saatan vesijuosta puolisen tuntia tai sitten puolitoista, miten hyvältä tuntuu, usein kyllä on kiire töihin ja se määrää loppuajankohdan.

Tanssitunti on kinkkisempi. Inhoan sitä, että tanssi on sellaisena päivänä, kun olenkin väsynyt, ja sitten ei juuri silloin kun tanssittaisi (jolloin tanssin itsekseni).

Minulle ihanneliikunta olisi kyllä sellainen, että sinne voisi mennä kun itselle sopii. Olen aivan loppuunväsynyt tanssituntien aikatauluisuudesta ja minua usein ahdistaa jo aamulla jos tiedän,e ttä minun TÄYTYY mennä tänään. Sen sijaan, jos minun ei TÄYDY, kuten vesijuoksussa, menen oikein hyvillä mielin enkä stressaa etukäteen.

Kai tämä liittyy jotenkin negatiiviseksi pessimismiksi kutsuttuun selviytymisstrategiaan. Siitä pitääkin kirjoittaa joku päivä.

Pitää ja pitää, huoh!

Kiitos tarkennuksesta, POLKAISTA. Ilmankos se särähti pahasti. Polkaistessa menee usein joku ruttuun.

S. Liuhto, sängessä ainakin. Ei sillä varsinaista partaa ollut mutta jonniinmoinen karvarytö silti.

26/8/06 17:15  

Lähetä kommentti

<< Home

<