24.8.06

muAamuAa

Aamulla on helppoa olla lempeämpi, paremmalla tuulella (illalla ei saisi kirjoittaa, silloin muuttuu jyrähteleväksi.) Näen yön unta ihmisistä, jotka istuvat suurissa maneeseissa ja kirjoittavat vanhoilla mekaanisilla kirjoituskoneilla. Seison maneesin katsomossa ja opas selittää, että tässä kirjoitetaan kaikenlaista. Yksi tuottaa sellaista ja toinen tuollaista tekstiä.

Unessa ymmärrän hyvin, että kaikelle tekstille on tilaa. Kun herään, olen itselleni vihainen. (Herään tätä nykyä nalle kainalosta. Rouva Nalle, yöseuralaiseni kolmenkymmenenyhden vuoden ajalta, on taas kuvioissa.) Mutta vasta sinne saakka, että ymmärrän, miksi kaikki kirjoittamispuhe on tuntunut käsittämättömältä. Se johtuu siitä, että minun on vaikeaa ymmärtää kommunikaatiota, jossa puhutaan kellarissa nauhoille ja kenties joskus pitkän sensuurin jälkeen annetaan nauhat toisten käyttöön sen kertomiseksi, miten maailma makaa. (Ja usein näissä nauhoissa kama on jo niin hiottua palottua copypastattua, että alkuperäistä kokemusta, josta puhe kumpuaa, ei hahmota juuri kuinkaan.) Jos kukaan sensuuriviranomaisista ei pidä nauhoista, ne jäävät kellariin. Ties mitkä oivallukset sinne jäävät seisomaan ja tomuttumaan.

Kun ihminen tulee kellaristaan ulos, muut kysyvät, mitä kuuluu. Ihminen vastaa, että on tässä viime aikoina puhunut vaikka mitä. Sitten ihmiset puhuvat puhumisesta, mutta eivät hipaise sitä, mistä on puhuttu.

Kaikki ne kauniit sanat ja ajatukset, jotka voisivat jo nyt muuttaa maailmaa!

Kuten eilen jo kirjoitan, blogimuoto on itselleni tärkeä muodottomuudessaan. Esimerkiksi kollegani Hurinan blogista olen saanut uskomattoman paljon, mutta tajuan kyllä, että Hurinan pohdinnot tuskin olisivat sillä tavoin genreistettävissä, että kukaan kustantaja uskaltaisi tarttua niihin ainakaan aivan tuommoisinaan.

Onneksi ei tarvitsekaan. Onhan blogit. Tämä on yhteisö, jonne ei ole muodollisia vaatimuksia.

Jokin idoleissa ja ideaaleissa, jotka ovat minuun tarttuneet, saa minut olettamaan, että tulen helpommin onnelliseksi tällaisessa kaikille avoimessa, epäformaalissa yhteisössä työskennellessäni kuin yhteisössä, jossa kiinnitetään liikaa huomiota saavutuksiin, statukseen ja sen sellaisiin ja jonne on vaikeaa tapella tiensä sisään. (Eilisen ajatteluni virhe on lyhykäisyydessään siinä, että oletan, että kaikki tulisivat helpommin onnelliseksi näin. Tai että olisi oikeutettua toivoa, että näin olisi. Tai että olisi oikeutettua toivoa, että sellaiseksi voisi maailma muuttua - luulen kyllä, että tällaisessa yhteisössä ponnisteleminen muuttaa ihmistä aktiivisesti. Mutta enhän voi toivoa, että kaikki toimisivat samalla tavalla kuin itse. Minulle kyse ei ole vain siitä, että kirjoittaminen muuttaisi, koska olen aina kirjoittanut paljon. Ei. Kyllä tässä muuttava aspekti on asioiden jaettavaksi asettaminen ja sen seurauksien huomaaminen. Miten syvälle ja miten äkisti olemme keskinäisessä kommunikaatiossamme päässeetkään! Miten helpottavaa, ettei ole mitään synkeitä salaisuuksia!)

Vain yhtä seikkaa en ymmärrä: sitä, että joku jaksaa lukea näitä pohdintojani. Ymmärrän, että itse jaksan lukea esimerkiksi Hurinaa, joka hänkin on toisinaan rönsyävä, mutta eetokseltaan (minusta) oikea ja kiteyttää asioita, joille itse vasta tapailen sanoja.

Ounastelen, että se johtuu siitä, että nämä ajatukset ovat itselleni helpommin nähtävissä kuin toisille. Kyse on siis vain perspektiiviharhasta. Ajatukseni eivät ole erityisen mielenkiintoisia itselleni, mutta koetan kyllä kehittää niitä vielä määrittämättömään suuntaan, ruokkia itseäni monenmoisin tekstein ja ajatuksin. No, korvapuustein myös.

Toivottoman hidasta tämä kyllä on. Eikä ajattelu tule koskaan valmiiksi. Toisaalta tässä on hyviäkin piirteitä: koska hahmotan tämän ajattelun ensisijaiseksi työkseni (muu on rahanhankintaa), en voi jäädä työttömäksi tms. Ja ehkä maailmassa on tilaa myös tälle, sillä on ihmisiä, jotka pitävät kivistä ennen kuin ne on hiottu geometrisiin muotoihin ja istutettu hopeisiin käätyihin.

Olen itse noita ihmisiä, tietysti. Venyneet, likaiset taskut kielivät kaikesta tuosta.

3 Comments:

Blogger Timo said...

Blogi mahtaa jonkinlainen pohdiskelijan pelastusvene olla.

24/8/06 11:02  
Blogger matkalla said...

mitä mun elämästä mahtaa puuttua kun luin: rakastelu ei tule koskaan valmiiksi?

mietin just tänään sitä, että jos joku kysyisi kirjoista joista pidän, niin mun tekisi mieli vastata osittain blogeilla. on niin paljon sellaista sanoitettua, jota ihmiset sanoittavat täällä- ja niin, jos meidän pitäisi odottaa niitäkin sanoja kustantajilta ulos, tuskin kuulisimme niitä koskaan.

ja se, että tätä ei kirjoita tavallaan ketään varten, tämä vaan tulee.. kirjoitettua. tulee luettua kaikkea täällä kirjoitettua. oivallettua oivalluksista jne.

kyllä blogistaniassa sentään on hyvä.

24/8/06 15:14  
Blogger hetket said...

oudolta todellakin tuntuu tuo puhuminen kirjoittamisesta, kun ei puhuta lainkaan siitä, mitä on kirjoitettu. Tätä mietin itsekin käydessäni poetiikkakonf. liepeillä.. mutta ehkä takana on jonkinlainen haave aidosta kohtaamisesta.

25/8/06 10:29  

Lähetä kommentti

<< Home

<