Yksityiskohdista

Sana "yksityiskohta" on kummallinen. "Detalji" tavoittaa tarkemmin, mitä tarkoitan, kun tahdon puhua yksityiskohdista, sillä "yksityiskohta" assosioituu päässäni kummallisesti kahteen seikkaan: toisaalta yksityisyyteen, intiimiin, toisaalta yksittäisyyteen, esiintymään tai ilmentymään tyypin vastakohtana.

Nämä assosiaatiot ovat äärimmäisen kiusallisia, sillä toisaalta minua kaivelee myös puhe detaljeista: se kuulostaa yksinkertaisesti huonolta suomelta. Detaljoitu menee vielä jotenkin, mutta detalji ei.

Niinpä kun kuljen kaarevaa kujaa kotiin takapihan kautta, hyvästeltyäni telttaretkelle lähdössä olevan lomaystävättären - on kesä, vielä voi olla kesälomaa - mietin, kuinka selittäisin jollekulle sitä havainnoinnin metodia, joka kehottaa kerta toisensa jälkeen keskittymään yksityiskohtiin. Keskittymään siihen, mikä on aistittavissa, koeteltavissa, hahmotettavissa intersubjektiivisesti, jos se ensin nostetaan esiin kirjoituksessa. (Kirjoitus on kuin sormi, jolla voi osoittaa rapattujen seinien ominaistuoksua tällaisena elokuun päivänä.) Minua myös loukkaa jollakin oudolla tavalla se seikka, että jotkut asioiden, olioiden, prosessien piirteet luokitellaan yksityiskohdiksi ja toiset suuriksi linjoiksi, peruspiirteiksi, fundamenteiksi, tai miksi niitä nyt sitten pitäisikään kutsua.

Mikä on se yhteisö, joka määrittää, että talossani on olennaista sen väri ja sen katonkulma, ikkunallisuus, rapattuus ja moniportaisuus, mutta että rakennuksen ominaistuoksu, se kuinka portaat pestään kerran viikossa, se kuinka takaoven koodilukko on ollut rikki koko kesän ja se, että koodiluku on edelleen sama kuin vuonna 1994, ovat oikeastaan vain pikantteja yksityiskohtia? Mikä tekee toisista piirteistä olennaisempia kuin toisista?

Tietenkin se, että käytän esimerkkinä taloani, on tahallinen valinta. Yksityiskohta, voisi joku sanoa. Voisin käyttää toisenkinlaista esimerkkiä. Voisin puhua jostakusta ihmisestä, esimerkiksi. Siitä, kuinka vahingoittavalta joskus näyttää se, kuinka joku ihminen takertuu johonkin historialliseen seikkaan (minulle on ihan sama halutaanko tätä sanoa tosiseikaksi tai pikkuseikaksi, ehkä on parempi vain puhua seikasta ylipäänsä) itsestään ja nostaa sen jonkinlaiseksi fundamentiksi, jota vasten hän luonnehtii ja arvioi omaa käytöstään ja motivoi tulevia tekojaan. Mutta ihmisistä on parasta olla kirjoittamatta.

Taloista kirjoittaminen on turvallisempaa, samoin koirista kirjoittaminen. Siksi se, mitä taloista ja koirista kirjoitetaan, on usein räjähdysalttiimpaa kuin ne bestsellerit, joiden avulla ihmiset koettavat opetella ymmärtämään itseään ja aikaansa. Lue koirankoulutusoppaita. Lue, miten eri tavalla koira opetetaan seuraamaan vierellä viisikymmentä-, seitsemänkymmentä- ja yhdeksänkymmentäluvulla. Vertaa lukemaasi siihen, kuinka peruskoulun opetussuunnitelmaa on uudistettu. Vertaa lukemaasi siihen, kuinka keskustelu lasten kurittamisesta sävyttyy näinä vuosikymmeninä. Lue, kuinka ajan henki tulee itsestään tietoiseksi koirankoulutusoppaiden maailmassa - -

Olen miettinyt viime päivinä paljon kahta yksityiskohtaa maailmassa. Toinen on Aasian lisääntyvä painoarvo kaikessa suunnittelussa, toinen on viime vuosisadan kenties merkittävin mullistus - ihmisen eliniän piteneminen karkeasti ottaen kaksinkertaiseksi. Olen miettinyt, mitä ne yhdessä saattaisivat tarkoittaa ennusteiden laatimisen kannalta. Tiedämmehän hyvin, kuinka aasialaisissa kulttuureissa vanhuutta ja kokemusta arvostetaan aivan yhtä paljon kuin länsimaisessa antiikissakin (tarvitsee vain ajatella oliko se Platonin ajatusta, että filosofiasta ei voi olla järkevää sanottavaa kellään alle nelikymppisellä; toki silloin tiedonvälitys olikin eri mallilla kuin nykyään, mutta osapuilleen arvelen tuossa huomautuksessa olevan paljon perää - nuoruuden ihannoinnissa on jotakin kummallista ja ainakin itse tunnun parantuvan kaiken aikaa ajattelultani, vaikka toki matalapainepäivinä varpaideni tyvinivelten kulumat särkevät armottomasti ja onnun kuin vanha varis - mutta suoraan sanottuna, on jotenkin tyynnyttävämpää ajatella tarkasti ja detaljoidusti kuin pystyä tanssimaan varpaillaan ja päkiöillään tarkasti ja detaljoidusti), ja on suunnattoman mielenkiintoista nähdä, mitä näistä kahdesta suuntauksesta yhdessä kehittyy.

Sanon yksityiskohta, koska vaikka kyse onkin vaikutuksiltaan laajoista seikoista, on kyse kuitenkin vain historiallisista yksityiskohdista. On kiinnostavaa nähdä, miten ne heijastuvat ajatteluun. Hitaasti, tietenkin - eihän esimerkiksi darwinismin kaikkia seurauksia tunnuta vieläkään tunnustettavan suuressa osassa ihmistieteitä (enkä tarkoita tällä sitä, että pitäisi olla kynnet ja hampaat -tyylinen vulgääridarwinisti - sekin on jonkinlaista kypsymättömyyttä ja juontunee jonkinlaiseen tietämättömyyteen muiden eläinten käytöksestä; huvikseen tappava verenhimoinen peto on aika harvinainen ekolokero).

Enimmäkseen mietin kuitenkin sitä, että rakkaani paluuseen laskettavia päiviä on enää vähemmän kuin sormeni ja varpaani yhteen laskettuna. Kun läpsytän kujaa kotiin, tajuan, että punaisia kynsiä on enemmän kuin öitä, jotka minun on vielä kääntyiltävä lakanoissa hermostuneesti, unta turhaan kinuten. Uskomatonta! Siihen verrattuna eliniän piteneminen ja Aasian tukevoituminen vaikuttavat yksityiskohdilta. Mietin, onko ihmisiä, joiden elämässä näin ei olisi (heidän ollessaan rakastuneita - ja millaista olisi elää siten, ettei osaisi rakastua ja rakastaa; mietin myös Kristevan oivallisesti sanallistamaa filosofian eetosta: "---love crosses the treshold of modern times only in literature. When theology withdraws in the face of philosophy that grounds being on knowledge rather than on affection, rhetoric - as it doest when love is first experienced - steps in to gather the passion and enthusiasm of lovers." Mutta onko retoriikkaan luottamista?).

Tavallaan toivon, että heitä olisi, ja että heitä olisi tuhatmäärin, ja että he olisivat päteviä ja onnellisia juuri noissa toimissaan ja että he pyyteettömästi järjestäisivät maailmaa siten, että me rakastavat, rakastamiseen keskittyvät, siinä kiereksivät olennot voisimme elää hyvää elämää juuri sopivan vaivalloisella tavalla kehittyäksemme ajattelultamme, tehdäksemme toisillemme hyviä tekoja ja niin edelleen, positiivisina ja toiveikkaina ja aktiivisina pysyen. Ja samalla tajuan, että tuo toive on hupsu harhakuvitelma. Ei kukaan järjestä maailmaa sillä tavalla puolestani.

Mutta toistaiseksi en osaa ajatella kuin lukumäärää, joka on kynsieni lukumäärää pienempi. Rouge fantastique, todentotta. Rakkaani on ostanut kuulemma suuren lastin teekukkia. Teekukat ovat jotakin hänelle vierasta, kokematonta, jota olen kärttänyt tuliaiseksi ja halunnut siinä määrin, että etsin netistä kiinankieliset nimetkin juuri niille kukille, joita hingun maistaa. Nyt hän tuo minulle teekukkia.

Olen tyytyväinen: pidän enemmän miehestä, joka tuo teekukkia, kuin miehestä, joka toisi kukkia kimpun. Olen sillä tavalla omituinen; edelliseltänikin pyysin lahjaksi opuntiakaktuksen hänen ilmaistuaan halunsa antaa minulle kukka lahjaksi. Viikunakaktus sopi mielestäni hyvin minulle. Tuossa se on ikkunallani.

Teekukassa - nyt ollaan taas turvallisella maaperällä retken ihmismieleen, politiikkaan ja moraaliin jälkeen - kiteytyy monta piirrettä, jotka mieltäisin yksityiskohtia enemmän fundamenteiksi, sikäli kuin sellaisista nyt voi vakavissaan puhua. (Ei ole kivijalkaa, joka ei rapautuisi, ei luita, joihin ei tulisi kulumia, jos niitä tarpeeksi rasitetaan, ja kaikki käsitteellinen työ, kuten runous ja filosofia, on noiden fundamenttien räiskimistä milloin salamoin, milloin korvapuustitaikinoin - anteeksi kyökkeinen metafora; minua kiinnostaa sekin, kuinka korvapuustitaikina eroaa pullataikinasta ennen kuin se on leivottu levyksi, päällystetty margariinisulin, kanelein ja sokerein ja kääritty ja kolmioitu ja likistetty korviksi; leipurille ero on selvä. Joku muu voi sanoa, että ahaa, teet pullataikinaa, mutta leipurille kyseessä on korvapuustitaikina alusta, jauhopussin kaapista nostamisesta saakka.)

Esimerkiksi, teekukka on osittain luontoa, osittain ihmiskätten työtä. Sama pätee kai kaikkeen, minkä havaitsemme; suhtaudun epäillen ajatukseen, että jokin havaittu voisi olla mielen saastuttamatonta (sehän havaitaan) tai pelkkää aktiivista mieltämistä (sehän havaitaan); otan mielelläni vastaesimerkkejä harkittavaksi mutta en lupaa kommentoida niitä ennen kuin neljänkymmenen rajapyykin ylitettyäni (nyt minun pitäisi epäilemättä laittaa tähän Hurina-;) jottet kuvittele, että tosissani pystyisin argumentoimaan näistä asioista; olen tässä yhtä vauva kuin kuka tahansa toinenkin ja epäilen, että olen yhtä vauva vielä kuolinvuoteellanikin tai miten tai missä nyt sitten olenkaan kuollessani). Se avautuu hitaasti, muttei yksin, vaan ainoastaan suotuisten ympäristötekijöiden vaikutuksesta. Ja niin edelleen. Sillä on hintansa, se on yksittäinen olio tai prosessi mutta meillä on myös sille nimi, ja nimeämme sen tunnistaessamme siitä ne piirteet, jotka yhdistävät sitä toisiin teekukkiin ainakin omassa havainnon järjestyksessämme. Ja niin edelleen.

Siitä voi nauttia. Sen voi pudottaa kannuun ja katsoa, kuinka se aukeaa ja levittää värinsä ympäröivään veteen. Sitä voi käyttää metaforana jollekin toiselle.

Kuten yksityiskohdalle. Jokainen yksityiskohta maailmassa - tämä teekukka, jota en ole vielä nähnyt, joka on rakkaani matkatavaroissa, jonka hän on ostanut kenties käyttäen apunaan printtaamaansa sähköpostia, johon olen copypastannut kiinankieliset merkit (en ole turhaan harjaannuttanut itseäni hakemaan tietoa, detaljoituja seikkoja rakastamistani prosesseista; löydän teekukkien symbolit mutta minua kylmää ajatus mitä sitten joskun netti kaatuu ja me olemme jo tottuneet tähän kaikkeen) - ilmentää jotakin yleistä. Yleiseen ei pääse käsiksi yksityiskohditta.

Siksi on tärkeää havaita yksityiskohdat, ajattelen, kun läpsytän kohti kotiani. Matkaa Viin hyvästelystä kotiovelleni on alle sata metriä, mutta siinä ehdin jo ajatella yksityiskohtia ja teekukkia yhdessä rymäyksessä. Hymyilen hieman vinosti ajatellessani jokin aika sitten käymääni keskustelua, jossa ystävä kysyi, miten saatankin kirjoittaa niin paljon. Miltei tuohduin - pidän itseäni laiskana kirjoittajana. Ymmärtääkseni tämän yksityiskohdan - oman ajatteluni - kautta jotakin yleisestä minun pitäisi kirjoittaa huomattavasti ahkerammin.

En saa päivittäin ylös kuin pienen palan, jonkun ohimenevän häivähdyksen ovikoodia näppäillessä tai sinne päin. Tietenkään kirjoituksen tarkoitus ei ole kartoittaa olemista tai ajattelua kokonaan vaan kommunikoida sitä tai ainakin mahdollistaa kommunikaatio asettamalla näkyväksi jotakin muuten näkymätöntä.

Luotan siihen, että yksityiskohtien kokoelma voi muodostaa maailman. Se johtuu siitä, että oma maailmani muodostuu niinikään yksityiskohtien kokoelmasta. Mutta sinun vastuullasi, yksin sinun vastuullasi on, mitkä näistä yksityiskohdista juuri sinä koet hallitsevina. Et tiedä, mitkä niistä ovat minun fundamenttejani tällä hetkellä - enkä tiedä minäkään, ennen kuin niitä koetellaan.

Mistä tahtoisin pitää kiinni? Ainakin siitä, että rapatun seinän tuoksu on miellyttävä jopa silloin, kun siihen sotkeentuu asfaltin lievä koirankusen haju kotia päin kulkiessa, osan ystäviä piknikviltille jättäen, vesijuoksusta jo alustavasti sopineena, ystävälle hyvää telttaretkeä toivotettuaan.

Se on seikka, jota minun olisi erittäin vaikeaa epäillä.