Kuusi kohtausta
Päivät ovat kummallisia. Ne rakentuvat niin erilaisista osasista, että ne on välillä vaikea hahmottaa yhdeksi kokonaisuudeksi.
Kohtaus yksi: Herään puhelimeen. Entiseni soittaa. Koska epäilen, että hän kuulee äänestäni joka tapauksessa väsymykseni ja suruni, kerron kaiken minua viime päivinä vaivanneesta pahuuden painajaisesta. Hän on järkyttynyt, kuten aina. Hänen neuvonsa on joka kerran sama: älä ole tekemisissä tuollaisten ihmisten kanssa, on normaalejakin ihmisiä, ja erinomaisia ihmisiä, keskity heihin. Koetan keskittyä, tunnen monta erinomaista. Mutta minua vaivaa koko keskustelun ajan tunne siitä, että hän ei edelleenkään ymmärrä vastuuta, jonka koen itselläni tähän keskusteluun koulutettuna olevan. Jos minä en pelasta ihmisiä yksi kerrallaan välittämisen piiriin, kuka sen tekee? Mutta tajuan samalla, että olen jo niin väsynyt, että minua itkettää puhelimessa puhuessakin. Ja ajattelen, että ehkä hän on niin särötön, koska hän ei ole elänyt kuten Jeesus: hän ei ole kutsunut ryöväreitä ja pettureita luokseen, ei halannut Juudaksia eikä niin edelleen, ei heittänyt markkinamiesten kojuja kumoon. Hän on katsonut seuransa tarkkaan ja säästynyt kolhuilta. Hänen ainoa virheensä oli rakastua minuun, joka sairastan edelleen jeesuskompleksia, mutta ilman isäjumalan taustatukea. Hänen hyvät työnsä ovat abstrakteja. Puhelun jälkeen makaan sängyllä kerällä, koetan kerätä voimaa sängystä ylös pääsemiseen.
Kohtaus kaksi: Juoksen turkoosia kelluntavyö vyötäisille käärittynä. Muistan, etten ole syönyt aamiaista. Sisälläni kohoaa iloisia kuplia naimisiin menevän ystävän takia. Miten ihanaa! Kahdeksan loistavaa vuotta ja lisää tulossa! Niin pitkään! Upeaa! Hyvällä mielellä ajattelen olevani ehkä kanarialintu. Kanarialintu, joka viedään häkissä kaivokseen ja katsotaan, milloin se tuupertuu. Ei, korjaan itsekseni, tämä kanarialintu ei ole häkissä. Se lentää kaivokseen ihan itse. Se tuupertuu. Mutta sitten muistan, etten ole erityisen herkkä enkä heikko, vaikka välillä sorrunkin kuvittelemaan niin. Korjaan metaforaa. Olen koira, joka on koulutettu haistamaan kaasu. Se ei kuole siihen, se vain haukkuu tuntiessaan vienon tuoksun. Se ei tiedä mitä tuoksu merkitsee, ei sen tappavuutta, se vain haukahtelee ehdollistettuna. Se tarvitsee isännän, joka kiskoo sen kaivoksesta pois. Kuvittelen siinä juostessani koiran, joka kulkee kaivokseen yhä syvemmälle haukahdellen. Mutta koska se on liikkeellä yksin, kukaan ei tule tarttumaan sitä kaulapannasta ja johdattamaan ulos aterian ääreen. Opas Nous, älä mene syvemmälle, ajattelen. Mutta juoksen turkoosia, silmissäni sataa lunta, on kuuma ja elokuu, kaksikymmentäkaksi päivää pientä pelkoa ja erossaoloa, pian yhdeksän kuukautta suurta pelkoa ja erossaoloa, opas Nous kulkee syvemmälle luolaan, haukahtelee. Käy lattialle makaamaan, oksentaa. Sitä heikottaa. Sen tassut nytkähtelevät, sen pää painuu mutaan. Se on yksin. Onnettomana ja pahoillaan se alkaa ulista kuuluvasti. Ulkoa kuuluu vihellys, jonka se tuskin tunnistaa, vihellys kaukaa hyviltä ajoilta. Opas Nous nostaa päätään, se tekee kipeää. Se kapuaa vaivalloisesti istumaan, yökkäilee, lähtee hoipertelemaan takaisin vastahakoisesti. Joku on viheltänyt. Isäntä! Mutta ulkona on pimeää, vaikka ilma onkin raikas. Opas Nous makaa luolan vierellä, sen kylki kohoilee. Se ei muista, miksi on täällä, eikä tiedä, miksi sen pitää haukahtaa kaasun hajun myötä. Se ei tiedä myöskään, että sen isäntä ei haista kaasua eikä haukahda sille, että Nousin ääni on merkki isännälle kääntymisestä. Kun nousen altaasta, maailma on kimmeltävä auringosta, mutta onnistun ajattelemaan vain kaivoskuilua ja sitä, kuinka tarvitsen jonkun kiskomaan minut pois haukahtelemasta tuoksulle ja kulkemasta syvemmälle. Mutta ajatus on kiivas, iloinen, rohkea. Tunnen velvollisuuteni, koen eläväni sitä, ei ole asiani kyseenalaistaa sitä.
Kohtaus kolme: Pyörän kumi on puhki. Seison pyörän vieressä, en ole uskoa silmiäni. Eturenkaaseen on painunut nasta. Työnnän pyörän kotiin enkä tiedä, pitäisikö minun tuntea itseni sairaaksi, koska ajattelen olevani vastuussa siitä, tästä ja tuosta koulutukseni takia. Ei kai se, että yhteiskunta on maksanut minulle koulutuksen, jossa minulle on opetettu, kuinka tutkia argumentaatiota ja ideologisia rakenteita, tarkoita, että minun on oiottava koko maailma. Mäki on jyrkkä, pyörä tonnien painoinen ilman aamiaista, kello on iltapäiväkolmen pintaan. Kunpa olisin onnistunut lopputyössäni tai kunpa voisin ajatella pelkkää oikolukua ja oikeakielistämistä työksi, jossa täytän velkani ihmiskunnalle ja planeetalle. Mutta en onnistu. Työnnän pyörää, hiki valuu selän keskiviivaa pitkin. Koetan pitää mieltä siloisena, toiveikkaana. Ehkä minua rakastaa joku kaukana. Mutta en onnistu uskomaan siihenkään, en tänään. Minä rakastan, tiedän sen kaikilla aisteillani. Se ei tarkoita, että saisin toivoa vastakaikua joltakulta jonka elämä on aivan toisessa vaiheessa, jonka tavoitteet ja unelmat, ilot ja surut ovat toisen maailman ilmiöitä. Talot kohoavat mäelle julmina, kulmikkaina. En ymmärrä ajan kuluvan. Kun ylitän raitiotiekiskot, hämmennyn, että olen jo siinä. Tajuan, etten ehdi syödä ennen häitä. On vain siepattava lompakko ja kamera, vetäydyttävä juhlamekkoon, mentävä.
Kohtaus neljä: Hymyilemme pöydän yli. Voi, niin ihanaa ruokaa. Hääpari on valloittava, on vaikeaa olla kyynelehtimättä liikutuksesta heidän saapuessaan vanhalla autolla kartanon puistoon. Nostelemme iloisia maljoja. Kaksi lasia viiniä, silmät alkavat painua väsymyksestä. Tanssia, mutta vain hieman. Entiseni tanssii uutensa kanssa, heillä on kivaa, olen onnellinen siitä. Jälkeni ei ole niin repivää, etteikö joku tasapainoisempi ja hellempi onnistuisi tasoittamaan ja siloittamaan sitä, tekemään jälkeeni jääneistä ongelmista mitättömyyksiä. Joku korjaa jälkeni, ajattelen. Pyöritän viiniä lasissa, kaadan loputkin suuhuni. Nauramme, teemme naamoja. Puhumme levottomia. Puhelimesta loppuu akku. Ulkona on jo pimeää. En tiedä, paljonko kello on, arvailen puoltayötä, halaan hyvästejä, lähden kävelemään. Mieleni on avara, iloinen, yö kaunis, kuu keltainen.
Kohtaus viisi: Alikuluissa on yksin liikkuessa jotakin pelottavaa. Toisen päkiäni alle on hiertynyt rakko. Pysäytän vastaantulijoita, kysyn, mistä saisin bussin keskustaan. Olen istunut yhdellä pysäkillä puoli tuntia oman arvioni mukaan, mutta busseja ei ole tullut. Olen järkeillyt, että suuremman tien luota voisi mennä enemmän busseja. Minua neuvotaan pala palalta eteenpäin. Hymyilen ihmisille, ajattelen rohkaistuneena selviäväni aika hyvin siihen nähden, millainen pelko minuun iski tyhjällä bussipysäkillä, kun mitään liikennnettä ei sujunut ja aloin epäillä, olisiko kello sittenkin jo paljon enemmän. Ja puhelin on pimeä enkä voi soittaa taksia. Enkä edes tiedä, minne sen tienaisin. Viitassa lukee, että Pasilaan on seitsemän kilometriä. Kiroan, etten ole ottanut lenkkareita mukaan. Lenkkarit jalassa kävelisin Kallioon, ja jos pyöränkumissa ei olisi nastaa, olisin tullut pyörällä alunperinkin. Tunnen oloni huteraksi pienessä mekossa ja korkokengissä, täydessä juhlatällingissä ja yksin keskellä pimeää perjantaiyötä jossain valtateiden lähellä. Enkä tiedä, mitä kello on, ja unohdan joka kerta kysyä sitä, koetan keskittyä neuvoihin risteyksistä ja alikuluista, hymyillä ja koettaa näyttää sieltä, että tiedän, minne olen menossa. Mutta ajattelen edelleen, olenko kanarialintu häkissä vai koira. Omakotitalojen ikkunat ovat pimeitä. Paljonko kello on? Missä helkkarissa se bussipysäkki on?
Kohtaus kuusi: Bussi kaartaa pysäkille, nousen sisään. Olen tutussa maailmassa, kello on vasta vähän yli yhdentoista. Pääni hakkaa ikkunaa kaula rentona, tahtoisin lähettää Vompille tekstiviestin, mutta puhelimesta on akku loppu. Kuuntelen, mitä ihmiset puhuvat. Olen ainoa yksin liikkuva. Äkkiä jotakin murtuu, jalatkin on nostettava penkille, kierryttävä keräksi. En pysty lopettamaan itkemistä, hädin tuskin osaan jäädä oikealla pysäkillä pois ja samota mäen ylitse kotiin. Itken kaarevalla kujalla, hississä, eteisessä. En pysty uskomaan enää mihinkään: en omaan kykyyni selvitä tässä maailmassa josta on tullut painajainen, en siihen että saisin ikinä olla kenenkään kanssa pitkään ja onnellisesti, en siihen että pystyn tukemaan tai auttamaan ketään muuta kun olen itsekin vain aivan palasina. En usko, että ihminen saa toivoa saavansa vastarakkautta - se toive on onnettomuuksien kerjäämistä - mutta en usko myöskään, että ilman rakkautta voisi selvitä. En pysty uskomaan universaaliin moraaliin, moraaliseen relativismiin enkä oikeastaan siihenkään, että löytäisin jonkin tien ideaalin ja reaalisen väliltä. En tiedä, kuinka sovittaa yhteen pehmeä suvaitsevaisuus, rakkaus ja myötätunto kiihkeän vääryyksien torjumisen kanssa. En usko, että hyvät aikeeni lopultakaan aiheuttavat mitään hyvää. Pelkään, että rakkauteni on repivää, vaativaa, sokeaa ja ankaraa. En saa itkua aisoihin. Kiroan hullua optimismiani, joka on saanut minut kouluttautumaan alalle, jonka tarkoituksena on ollut pohdintani kehittäminen. Miksi ihmeessä en kouluttautunut johonkin, mistä voisi saada rahaa ajattelematta mitään? En jaksa, kestä, kykene.
Kun viimein saan itkun loppumaan tunkemalla suuni täyteen tummaa suklaata, olo on aavistuksen verran parempi. Mutta on edelleen vaikeaa uskoa, että olen nauranut ja tanssinut hetken kuin normaali ihminen, ja jopa tuntenut oloni onnelliseksi ja toiveikkaaksi, ja ajatellut, että vaikka Kerubivompatti dumppaisikin minut, löytäisin kyllä jonkun toisenkin, että nämä viehättävät, koulutetut ja älykkäät ihmisetkään eivät hyljeksi minua, vaikka selvästi olen aivan sekaisin ja elämäni on yhtä painajaista. Ja että sitten kaipaus on iskenut minuun ja olen päättänyt mennä bussipysäkille, koska olen halunnut nukkumaan, olen tahtonut nukahtaa rakastavin ajatuksin, mutta bussi ei ole tullut.
Ja kuu on ollut keltainen ja olen ponnistellut ajatellakseni, että minun pitää olla onnellinen, koska minulla on joku jota kaivata ja rakastaa, joku joka on maan päällä, ei alla, ja että sama kuu loistaa siellä ja juna jyskyttää aron halki, keinuu ja laulaa. Mutta en ole osannut pitää ajatuksiani koossa, vaan olen ajatellut, miten erilaista on odottaa julkisia yöllä yksin tai kaksin. Kaksin aika kuluu toisella tavalla. Valo lankeaa erilailla, pellot ovat toiset. Liikennevälineessä saa olla lähellä, kuunnella hengitystä, uskoa siihen, että vaikkei ikuisestikaan, tämän yön, viikon, kuukauden. Bussit tulevat aikataulun mukaan, toisen kännykkä toimii, ja vaikkei toimisikaan, kenkä ei hierrä jalkaan rakkoa.
Kun istun bussipysäkillä, tahtoisin ulvoa. Kun saan paniikin ja kuljen ajotien laitaa ja valot pyyhkivät minua ja nilkutan typerissä koroissa, mietin seuraavaa iltaa, seuraavia juhlia, seuraavia ilmeitä, enkä äkkiä pysty uskomaan, että selviän niistä kaikista. Onko minun pakko jaksaa, selvitä, kyetä? Enkö joskus saisi vain maata pimeässä, olla väsynyt, kieltäytyä puhumasta ja näkemästä ihmisiä? Montako päivää vielä? Neljäkymmentäkaksi? Ja sitten mustaa tyhjää, suljettua ovea, jotakin mistä en tiedä mitään. Mutta löydän bussipysäkin, josta kulkee toinen bussi. Istun vihreällä muovipenkillä ja toivon, ettei kello ole vielä yli yhden.
On yö, jolloin todella toivon, että osaisin uskoa jumalaan. Sellainen voisi ehkä antaa tarkoituksen maailmalle ja elämälle, vaikken osaisikaan rakastaa tarpeeksi tai riittävän hienostuneesti. Ja ajattelen Hurinan siteeraamaa Dalai Lamaa, joka sanoo, että jos on solminut solmun yhdeksästi, ja se purkautuu, on solmittava köysi vielä kymmenennenkin kerran. Opas Nous, nyt ei levätä. Kaivokseen takaisin ja sassiin. Ja sitten muistan jotakin. Kun olin kahdeksantoista, itkin humalassa ystäväni luona, juoksin lumisateen halki takki auki kotiin, olin murheellinen kun en ollut suomenruotsalainen, heidän maailmansa vaikutti niin lämpimältä ja täydelliseltä. Aamulla ystävä soitti, sanoi ettei ollut maannut sen miehen kanssa. Olin hämmästynyt: moista tuhlausta. Ystävän ei ollut tehnyt mieli, hän oli ollut huolissaan, mihin hävisin, mitä olin tehnyt. Istuin eteisen matolla, näin peilistä sormeni, jotka kiersivät ympärilleen puhelimen luurin kiekuraista johtoa. En ymmärtänyt, miksi hän ajatteli niin, kun tuotin hänelle lähinnä murhetta. Mutta siinä olin väärässä, kuten tavallista.
Ystävän ikkuna on pimeä, kun kävelen sen ohitse itkien. Kerron itselleni, että tämä on kaikki vain epävarmuutta. On pimeää, päivät ja yötä yhtä painajaista. Hyvät ja pahat asiat ovat kiviä. Ne painuvat elämään, synnyttävät väreitä, jotka ylettyvät yllättävän pitkälle saakka. Tällä erää minun on vaikeaa luottaa muihin kuin Mongoliaa junalla kyntävään, pimeän ikkunan tyttöön, entiseen mieheeni ja erääseen jonka en osaa kuvitella loukkaavan ketään. Muilla kaikilla on mielipide siitä, kuinka pitkälle saan ulottaa katseeni ja sanani, ja heidän seurassaan tunnen itseni joko kanarialinnuksi, jota viedään häkissä, ja jota heikottaa, mutta joka ei voi asialle mitään, tai vaihtoehtoisesti typeräksi riikinkukoksi, joka pörhistelee häntäänsä eikä osaa laskea edes neljään kaikilta niiltä näennäisiltä silmiltään eikä huomaa heikotusta kaivokseen kulkiessaan. Herta Müller on oikeassa: ihminen on iso fasaani.
Ja yö jatkuu, ja on koetettava nukkua.
Kohtaus yksi: Herään puhelimeen. Entiseni soittaa. Koska epäilen, että hän kuulee äänestäni joka tapauksessa väsymykseni ja suruni, kerron kaiken minua viime päivinä vaivanneesta pahuuden painajaisesta. Hän on järkyttynyt, kuten aina. Hänen neuvonsa on joka kerran sama: älä ole tekemisissä tuollaisten ihmisten kanssa, on normaalejakin ihmisiä, ja erinomaisia ihmisiä, keskity heihin. Koetan keskittyä, tunnen monta erinomaista. Mutta minua vaivaa koko keskustelun ajan tunne siitä, että hän ei edelleenkään ymmärrä vastuuta, jonka koen itselläni tähän keskusteluun koulutettuna olevan. Jos minä en pelasta ihmisiä yksi kerrallaan välittämisen piiriin, kuka sen tekee? Mutta tajuan samalla, että olen jo niin väsynyt, että minua itkettää puhelimessa puhuessakin. Ja ajattelen, että ehkä hän on niin särötön, koska hän ei ole elänyt kuten Jeesus: hän ei ole kutsunut ryöväreitä ja pettureita luokseen, ei halannut Juudaksia eikä niin edelleen, ei heittänyt markkinamiesten kojuja kumoon. Hän on katsonut seuransa tarkkaan ja säästynyt kolhuilta. Hänen ainoa virheensä oli rakastua minuun, joka sairastan edelleen jeesuskompleksia, mutta ilman isäjumalan taustatukea. Hänen hyvät työnsä ovat abstrakteja. Puhelun jälkeen makaan sängyllä kerällä, koetan kerätä voimaa sängystä ylös pääsemiseen.
Kohtaus kaksi: Juoksen turkoosia kelluntavyö vyötäisille käärittynä. Muistan, etten ole syönyt aamiaista. Sisälläni kohoaa iloisia kuplia naimisiin menevän ystävän takia. Miten ihanaa! Kahdeksan loistavaa vuotta ja lisää tulossa! Niin pitkään! Upeaa! Hyvällä mielellä ajattelen olevani ehkä kanarialintu. Kanarialintu, joka viedään häkissä kaivokseen ja katsotaan, milloin se tuupertuu. Ei, korjaan itsekseni, tämä kanarialintu ei ole häkissä. Se lentää kaivokseen ihan itse. Se tuupertuu. Mutta sitten muistan, etten ole erityisen herkkä enkä heikko, vaikka välillä sorrunkin kuvittelemaan niin. Korjaan metaforaa. Olen koira, joka on koulutettu haistamaan kaasu. Se ei kuole siihen, se vain haukkuu tuntiessaan vienon tuoksun. Se ei tiedä mitä tuoksu merkitsee, ei sen tappavuutta, se vain haukahtelee ehdollistettuna. Se tarvitsee isännän, joka kiskoo sen kaivoksesta pois. Kuvittelen siinä juostessani koiran, joka kulkee kaivokseen yhä syvemmälle haukahdellen. Mutta koska se on liikkeellä yksin, kukaan ei tule tarttumaan sitä kaulapannasta ja johdattamaan ulos aterian ääreen. Opas Nous, älä mene syvemmälle, ajattelen. Mutta juoksen turkoosia, silmissäni sataa lunta, on kuuma ja elokuu, kaksikymmentäkaksi päivää pientä pelkoa ja erossaoloa, pian yhdeksän kuukautta suurta pelkoa ja erossaoloa, opas Nous kulkee syvemmälle luolaan, haukahtelee. Käy lattialle makaamaan, oksentaa. Sitä heikottaa. Sen tassut nytkähtelevät, sen pää painuu mutaan. Se on yksin. Onnettomana ja pahoillaan se alkaa ulista kuuluvasti. Ulkoa kuuluu vihellys, jonka se tuskin tunnistaa, vihellys kaukaa hyviltä ajoilta. Opas Nous nostaa päätään, se tekee kipeää. Se kapuaa vaivalloisesti istumaan, yökkäilee, lähtee hoipertelemaan takaisin vastahakoisesti. Joku on viheltänyt. Isäntä! Mutta ulkona on pimeää, vaikka ilma onkin raikas. Opas Nous makaa luolan vierellä, sen kylki kohoilee. Se ei muista, miksi on täällä, eikä tiedä, miksi sen pitää haukahtaa kaasun hajun myötä. Se ei tiedä myöskään, että sen isäntä ei haista kaasua eikä haukahda sille, että Nousin ääni on merkki isännälle kääntymisestä. Kun nousen altaasta, maailma on kimmeltävä auringosta, mutta onnistun ajattelemaan vain kaivoskuilua ja sitä, kuinka tarvitsen jonkun kiskomaan minut pois haukahtelemasta tuoksulle ja kulkemasta syvemmälle. Mutta ajatus on kiivas, iloinen, rohkea. Tunnen velvollisuuteni, koen eläväni sitä, ei ole asiani kyseenalaistaa sitä.
Kohtaus kolme: Pyörän kumi on puhki. Seison pyörän vieressä, en ole uskoa silmiäni. Eturenkaaseen on painunut nasta. Työnnän pyörän kotiin enkä tiedä, pitäisikö minun tuntea itseni sairaaksi, koska ajattelen olevani vastuussa siitä, tästä ja tuosta koulutukseni takia. Ei kai se, että yhteiskunta on maksanut minulle koulutuksen, jossa minulle on opetettu, kuinka tutkia argumentaatiota ja ideologisia rakenteita, tarkoita, että minun on oiottava koko maailma. Mäki on jyrkkä, pyörä tonnien painoinen ilman aamiaista, kello on iltapäiväkolmen pintaan. Kunpa olisin onnistunut lopputyössäni tai kunpa voisin ajatella pelkkää oikolukua ja oikeakielistämistä työksi, jossa täytän velkani ihmiskunnalle ja planeetalle. Mutta en onnistu. Työnnän pyörää, hiki valuu selän keskiviivaa pitkin. Koetan pitää mieltä siloisena, toiveikkaana. Ehkä minua rakastaa joku kaukana. Mutta en onnistu uskomaan siihenkään, en tänään. Minä rakastan, tiedän sen kaikilla aisteillani. Se ei tarkoita, että saisin toivoa vastakaikua joltakulta jonka elämä on aivan toisessa vaiheessa, jonka tavoitteet ja unelmat, ilot ja surut ovat toisen maailman ilmiöitä. Talot kohoavat mäelle julmina, kulmikkaina. En ymmärrä ajan kuluvan. Kun ylitän raitiotiekiskot, hämmennyn, että olen jo siinä. Tajuan, etten ehdi syödä ennen häitä. On vain siepattava lompakko ja kamera, vetäydyttävä juhlamekkoon, mentävä.
Kohtaus neljä: Hymyilemme pöydän yli. Voi, niin ihanaa ruokaa. Hääpari on valloittava, on vaikeaa olla kyynelehtimättä liikutuksesta heidän saapuessaan vanhalla autolla kartanon puistoon. Nostelemme iloisia maljoja. Kaksi lasia viiniä, silmät alkavat painua väsymyksestä. Tanssia, mutta vain hieman. Entiseni tanssii uutensa kanssa, heillä on kivaa, olen onnellinen siitä. Jälkeni ei ole niin repivää, etteikö joku tasapainoisempi ja hellempi onnistuisi tasoittamaan ja siloittamaan sitä, tekemään jälkeeni jääneistä ongelmista mitättömyyksiä. Joku korjaa jälkeni, ajattelen. Pyöritän viiniä lasissa, kaadan loputkin suuhuni. Nauramme, teemme naamoja. Puhumme levottomia. Puhelimesta loppuu akku. Ulkona on jo pimeää. En tiedä, paljonko kello on, arvailen puoltayötä, halaan hyvästejä, lähden kävelemään. Mieleni on avara, iloinen, yö kaunis, kuu keltainen.
Kohtaus viisi: Alikuluissa on yksin liikkuessa jotakin pelottavaa. Toisen päkiäni alle on hiertynyt rakko. Pysäytän vastaantulijoita, kysyn, mistä saisin bussin keskustaan. Olen istunut yhdellä pysäkillä puoli tuntia oman arvioni mukaan, mutta busseja ei ole tullut. Olen järkeillyt, että suuremman tien luota voisi mennä enemmän busseja. Minua neuvotaan pala palalta eteenpäin. Hymyilen ihmisille, ajattelen rohkaistuneena selviäväni aika hyvin siihen nähden, millainen pelko minuun iski tyhjällä bussipysäkillä, kun mitään liikennnettä ei sujunut ja aloin epäillä, olisiko kello sittenkin jo paljon enemmän. Ja puhelin on pimeä enkä voi soittaa taksia. Enkä edes tiedä, minne sen tienaisin. Viitassa lukee, että Pasilaan on seitsemän kilometriä. Kiroan, etten ole ottanut lenkkareita mukaan. Lenkkarit jalassa kävelisin Kallioon, ja jos pyöränkumissa ei olisi nastaa, olisin tullut pyörällä alunperinkin. Tunnen oloni huteraksi pienessä mekossa ja korkokengissä, täydessä juhlatällingissä ja yksin keskellä pimeää perjantaiyötä jossain valtateiden lähellä. Enkä tiedä, mitä kello on, ja unohdan joka kerta kysyä sitä, koetan keskittyä neuvoihin risteyksistä ja alikuluista, hymyillä ja koettaa näyttää sieltä, että tiedän, minne olen menossa. Mutta ajattelen edelleen, olenko kanarialintu häkissä vai koira. Omakotitalojen ikkunat ovat pimeitä. Paljonko kello on? Missä helkkarissa se bussipysäkki on?
Kohtaus kuusi: Bussi kaartaa pysäkille, nousen sisään. Olen tutussa maailmassa, kello on vasta vähän yli yhdentoista. Pääni hakkaa ikkunaa kaula rentona, tahtoisin lähettää Vompille tekstiviestin, mutta puhelimesta on akku loppu. Kuuntelen, mitä ihmiset puhuvat. Olen ainoa yksin liikkuva. Äkkiä jotakin murtuu, jalatkin on nostettava penkille, kierryttävä keräksi. En pysty lopettamaan itkemistä, hädin tuskin osaan jäädä oikealla pysäkillä pois ja samota mäen ylitse kotiin. Itken kaarevalla kujalla, hississä, eteisessä. En pysty uskomaan enää mihinkään: en omaan kykyyni selvitä tässä maailmassa josta on tullut painajainen, en siihen että saisin ikinä olla kenenkään kanssa pitkään ja onnellisesti, en siihen että pystyn tukemaan tai auttamaan ketään muuta kun olen itsekin vain aivan palasina. En usko, että ihminen saa toivoa saavansa vastarakkautta - se toive on onnettomuuksien kerjäämistä - mutta en usko myöskään, että ilman rakkautta voisi selvitä. En pysty uskomaan universaaliin moraaliin, moraaliseen relativismiin enkä oikeastaan siihenkään, että löytäisin jonkin tien ideaalin ja reaalisen väliltä. En tiedä, kuinka sovittaa yhteen pehmeä suvaitsevaisuus, rakkaus ja myötätunto kiihkeän vääryyksien torjumisen kanssa. En usko, että hyvät aikeeni lopultakaan aiheuttavat mitään hyvää. Pelkään, että rakkauteni on repivää, vaativaa, sokeaa ja ankaraa. En saa itkua aisoihin. Kiroan hullua optimismiani, joka on saanut minut kouluttautumaan alalle, jonka tarkoituksena on ollut pohdintani kehittäminen. Miksi ihmeessä en kouluttautunut johonkin, mistä voisi saada rahaa ajattelematta mitään? En jaksa, kestä, kykene.
Kun viimein saan itkun loppumaan tunkemalla suuni täyteen tummaa suklaata, olo on aavistuksen verran parempi. Mutta on edelleen vaikeaa uskoa, että olen nauranut ja tanssinut hetken kuin normaali ihminen, ja jopa tuntenut oloni onnelliseksi ja toiveikkaaksi, ja ajatellut, että vaikka Kerubivompatti dumppaisikin minut, löytäisin kyllä jonkun toisenkin, että nämä viehättävät, koulutetut ja älykkäät ihmisetkään eivät hyljeksi minua, vaikka selvästi olen aivan sekaisin ja elämäni on yhtä painajaista. Ja että sitten kaipaus on iskenut minuun ja olen päättänyt mennä bussipysäkille, koska olen halunnut nukkumaan, olen tahtonut nukahtaa rakastavin ajatuksin, mutta bussi ei ole tullut.
Ja kuu on ollut keltainen ja olen ponnistellut ajatellakseni, että minun pitää olla onnellinen, koska minulla on joku jota kaivata ja rakastaa, joku joka on maan päällä, ei alla, ja että sama kuu loistaa siellä ja juna jyskyttää aron halki, keinuu ja laulaa. Mutta en ole osannut pitää ajatuksiani koossa, vaan olen ajatellut, miten erilaista on odottaa julkisia yöllä yksin tai kaksin. Kaksin aika kuluu toisella tavalla. Valo lankeaa erilailla, pellot ovat toiset. Liikennevälineessä saa olla lähellä, kuunnella hengitystä, uskoa siihen, että vaikkei ikuisestikaan, tämän yön, viikon, kuukauden. Bussit tulevat aikataulun mukaan, toisen kännykkä toimii, ja vaikkei toimisikaan, kenkä ei hierrä jalkaan rakkoa.
Kun istun bussipysäkillä, tahtoisin ulvoa. Kun saan paniikin ja kuljen ajotien laitaa ja valot pyyhkivät minua ja nilkutan typerissä koroissa, mietin seuraavaa iltaa, seuraavia juhlia, seuraavia ilmeitä, enkä äkkiä pysty uskomaan, että selviän niistä kaikista. Onko minun pakko jaksaa, selvitä, kyetä? Enkö joskus saisi vain maata pimeässä, olla väsynyt, kieltäytyä puhumasta ja näkemästä ihmisiä? Montako päivää vielä? Neljäkymmentäkaksi? Ja sitten mustaa tyhjää, suljettua ovea, jotakin mistä en tiedä mitään. Mutta löydän bussipysäkin, josta kulkee toinen bussi. Istun vihreällä muovipenkillä ja toivon, ettei kello ole vielä yli yhden.
On yö, jolloin todella toivon, että osaisin uskoa jumalaan. Sellainen voisi ehkä antaa tarkoituksen maailmalle ja elämälle, vaikken osaisikaan rakastaa tarpeeksi tai riittävän hienostuneesti. Ja ajattelen Hurinan siteeraamaa Dalai Lamaa, joka sanoo, että jos on solminut solmun yhdeksästi, ja se purkautuu, on solmittava köysi vielä kymmenennenkin kerran. Opas Nous, nyt ei levätä. Kaivokseen takaisin ja sassiin. Ja sitten muistan jotakin. Kun olin kahdeksantoista, itkin humalassa ystäväni luona, juoksin lumisateen halki takki auki kotiin, olin murheellinen kun en ollut suomenruotsalainen, heidän maailmansa vaikutti niin lämpimältä ja täydelliseltä. Aamulla ystävä soitti, sanoi ettei ollut maannut sen miehen kanssa. Olin hämmästynyt: moista tuhlausta. Ystävän ei ollut tehnyt mieli, hän oli ollut huolissaan, mihin hävisin, mitä olin tehnyt. Istuin eteisen matolla, näin peilistä sormeni, jotka kiersivät ympärilleen puhelimen luurin kiekuraista johtoa. En ymmärtänyt, miksi hän ajatteli niin, kun tuotin hänelle lähinnä murhetta. Mutta siinä olin väärässä, kuten tavallista.
Ystävän ikkuna on pimeä, kun kävelen sen ohitse itkien. Kerron itselleni, että tämä on kaikki vain epävarmuutta. On pimeää, päivät ja yötä yhtä painajaista. Hyvät ja pahat asiat ovat kiviä. Ne painuvat elämään, synnyttävät väreitä, jotka ylettyvät yllättävän pitkälle saakka. Tällä erää minun on vaikeaa luottaa muihin kuin Mongoliaa junalla kyntävään, pimeän ikkunan tyttöön, entiseen mieheeni ja erääseen jonka en osaa kuvitella loukkaavan ketään. Muilla kaikilla on mielipide siitä, kuinka pitkälle saan ulottaa katseeni ja sanani, ja heidän seurassaan tunnen itseni joko kanarialinnuksi, jota viedään häkissä, ja jota heikottaa, mutta joka ei voi asialle mitään, tai vaihtoehtoisesti typeräksi riikinkukoksi, joka pörhistelee häntäänsä eikä osaa laskea edes neljään kaikilta niiltä näennäisiltä silmiltään eikä huomaa heikotusta kaivokseen kulkiessaan. Herta Müller on oikeassa: ihminen on iso fasaani.
Ja yö jatkuu, ja on koetettava nukkua.
0 Comments:
Lähetä kommentti
<< Home