5.8.06

Keskittymisestä

On keskityttävä. Ladon kirjallisuusviitteitä viite kerrallaan. Maailmani on kouristunut päivänvalolampun kiilaksi elokuisessa yössä. Kaihdin rajaa pois maailman ikkunan ulkopuolella, pelkästä tottumuksesta varistan kuuman veden alle luomuyrttiteetä. Selkäni alkaa tottua istumiseen. Koetan suhtautua istumiseen kuin munkki: se on koettelemus, tapa kasvattaa itseä.

Muutenkin olen kuin munkit: olen syönyt käyttämättömiä soijatuotteita suurissa määrin. Ja kaikki levottomuus pyyhkiytyy pois, kun kiire on riittävän suurta. En ikävöi ketään enkä mitään, harmit ja huolet yksinkertaisesti lakkaavat. On vain työpöytä, punainen emalikannu teisenä, painava puoli litraa vetävä rakukuppi, käsivoide, liuskat, huivi, greipinpuolikkaat.

Mutta en kopioi pyhää tekstiä, ainoastaan kirjallisuusluetteloa. Control-bee, sukunimi, initiaalit, control-bee, sulku, vuosi, sulku kiinni, piste. Artikkelin nimi, control-ii, lehti, ja niin edelleen. Aivoni toistavat jäykästi vieraskielistä tekstiä. Accuracy. Enhancement.

Olen kävellyt mukulakivillä eilen, muistan. Mutta vasta kun lamppu on jo kiinni. En osaa suomea virheettömästi. Sanon yhä uudelleen: "sulje lamppu" ja "sulje valo". Kun valo on suljettu takaisin virrattomuuteen, jonnekin muotoon, jota en tarkalleen ymmärrä, kunhan vain vakuuttelen, ettei sukkapuikkoja saa tunkea sähkörasiaan sisään ainakaan ilman kumikäsineitä, muistan, että olen keho, jota on eilen nostettu, tuupittu, tönitty, sysitty, rusikoitu.

Ystävätär on sanonut tullessaan huoneesta, että hänellä on hyvä olo, että hieroja on lempeä ja rauhallinen otteiltaan. Mutta kun olen maannut ilman paitoja ja housut puolikintuissa, selkääni on rusikoitu ja kipu on säkenöinyt ilkeästi ja selvästi. Ja olen koettanut keskittyä ajatukseen, että selkä vapautuu, rentoutuu. Mutta niin ei käy. Kun istumme kirkossa ja kuuntelemme miesääntä, joka kiipeilee musiikissa aivan miten tahtoo, ja ystävätär istuu silmät kiinni ja hymyilee ja tekee lopuksi ristinmerkin sisätilalle, selkäni kipunoi yhä ilkeämmin.

Aamulla selkä on edelleen arka, mutta pakotan sen istumisharjoitukseen. Siirrän ladottavalla liuskalla kahta nurin käännettyä valkoista arkkia. Niiden välistä pilkistää viite kerrallaan. Vien viitteet tiedostoon. Maailmani on Kruglanski, A. M. & co. Kun sivu loppuu, keinutan selkää. Rintarankaa, kaularankaa, lannerankaa. Leikin, että paitani sisään on mennyt kyy, kiemurtelen sitä pois koskematta käsin. Jatkan.

Jossain vaiheessa keho suostuu keskittymään mielen lisäksi. Mieli askartelee yhden viitteen kerrallaan, ihmettelee sormien automatiikkaa ja sitä, että havaitsee lyöntivirheen hetkeä ennen sen iskeytymistä tiedostoon. Tämä on ensimmäinen palkkatyö, jota olen tehnyt, isän työ: latominen ja oikoluku. Kun olen sammuttamaisillani lampun, tajuan, ettei selkään enää satu, että kehoni keskittyy selkään hengittämiseen, että nikamat liikahtelevat, että kyljet kohoilevat ja kaula kohoaa pitkänä harteilta, päätä kiskoo ylös näkymätön siima. Olen unohtanut voimistella kaksi viimeistä paperia, ja keho on rauhallinen.

Kun istuu riittävän kauan ja päättäväisesti, keho ottaa ohjat omiin käsiinsä ja etsii asennon keskittyneesti. Ja viikonlopusta, jota olen pelännyt, tuleekin muuta kuin hautautumista. Kuvittelen, että siivet lakaisevat pölyistä lattiaa joka kerta, kun ilma työntää lapoja leveämmälle, ja että vatsanpohjasta nousee iloisia naurun kuplia ilman työntyessä tasaisena ja hitaana suusta ulos, vatsan venyessä ja kaventuessa ja siristäessä silmiään kuin vedenpinta.

Kehoni tulee onnelliseksi, väsyneeksi puolenyön jälkeen. Se alkaa tuntua siltä itsenäiseltä, hankalalta tapaukselta, jonka tunnen. Siinä ei ole pistäviä kohtia, se on keskittynyt jatkumiseen ja jatkumiseen.

Huomenna liuskat jatkuvat, artikkeli artikkelilta. Näen viitteen kerrallaan, tunnit häviävät. Se on jonkun muun aikaa, mekaanista aikaa, josta hengitys pakenee. Laskutan kellon osoittamista tunneista, en sydämenlyönneistä enkä satunnaisista epätoivon tai toivon läikähdyksistä. Ja silti tunnit ovat näistä kaikista kuvittellisimpia, abstrakteimpia.

On ilta, ehkä jo yö.

2 Comments:

Blogger Sedis said...

Kruglanski, A. W. Jos nimittäin Arie on kyseessä...

5/8/06 10:40  
Blogger Veloena said...

Oikeassa olet, veikkoseni! Arie... onpa inhimillistä. Tulee ihan ufo olo, kun noihin viitataan koko ajan pelkin initiaalein. Eivät tunnu ihmisiltä lainkaan. No, nyt sentään tämä tuntuu parin vanhan tutun lisäksi!

6/8/06 13:55  

Lähetä kommentti

<< Home

<