2.8.06

Radiohiljaisuus

Sovittu radiohiljaisuus katkeaa kerran toisensa jälkeen. Mutta kun se viimein syntyy, se onkin sellainen paininjalka, jonka alla kaikki tuntuu vaimealta. Kun vesijuoksen turkoosinkimmeltävää edestakaisin, ajattelen koko ajan vain kierroslukua. Yhdestä yhdeksään. Yhdeksänsataa metriä, en katso kelloa. Jossain takaraivoa raastaa ajatus, ettei tämä voi olla kovin oleellista, mutta on se. Joskus nämäkin on laskettava.

Huomenna kaksi viikkoa tyhjyyttä. Kaksi viikkoa, mitättömästi ja liikaa.

Olen syönyt kaikki kypsät aprikoosit, metallitarjottimella on enää kypsyviä. Saanut rasiallisen kamomillansiemeniä Kew Gardensista. Spora lähtee kuusi neljäkymmentäyhdeksän Alppilasta. Nukuttaa. Kuuntelen äänitettyjä kirkonkelloja ja tuulen ulvontaa arolla. (Rodrigo Leaon "O Novo Mundo").

Huomenna lähden, palatakseni pian tappamaan tai ainakin uuvuttamaan itseni työllä. Pelkään, että syyskuun lopulla taivas putoaa niskaani. Ja jos niin kävisi, mitä osaisin tehdä? Enpä juuri mitään, paitsi jatkaa elämääni, haparoida sinisessä ilmassa unta ja valvetta, tapailla niiden eroa.

Unessa istumme Kerubivompatin kanssa pinkeillä tekonahkajakkaroilla valaistussa tapaspaikassa, katu kuhisee, ihmisiä virtaa kuin vettä, he ovat kaikki aavistuksen ylivalottuneita. "Olen onnellinen", sanon unessa, ja tiedän, että tämä on se paikka, johon pommi on asetettu. Että tuo joukon toisella puolella on piilottanut pommin jonnekin tänne. Ja katsoo, laskee. Ja sivummalla istuu Szymborska, joka kirjoittaa jotakin muistivihkoonsa. Hänen kasvoissaan on jotakin kettuterrierimäistä. Mutta hymyilen ja juon mansikkapirtelöä ja olen onnellinen.

Herätyskelloni soi kuusi kaksikymmentä. Passi on sivutaskussa muistikirjasta repäistyn sivun kanssa.

8 Comments:

Blogger sivuaskel said...

Onnen alla pommi. Kaikki on mahdollista elämässä. Kasikymppinen Szymborska tietää jo senkin.

2/8/06 23:48  
Blogger viive said...

Minäkin laskin ne kierrokset hiljan, tosin sekosin joten nyt tiedän että kolmevarttia on joko neljä- tai viisisataa. Mennään pian yhdessä hopottamaan.

3/8/06 07:35  
Anonymous Aavikkoheinä said...

Ihania tuokiokuvia. Minulla oli aivan sama Kerubivompatin kanssa, kunnes vamppasit hänet minulta, minkä ehkä joskus osaan antaa anteeksi.

Se kai johtuu siitä, että etuhampaani ovat vinossa. Oma syyni.

3/8/06 22:39  
Blogger Mikko said...

Jotenkin tästä iski mieleen J.K.Ihalainen...

4/8/06 09:41  
Blogger Juha K. Korento said...

Mielettömän voimakasta kieltä. Kaikki tulee läpi, ja enemmänkin.

4/8/06 16:33  
Blogger Veloena said...

Voi Aavikkoheinä. Minulle ei olekaan kerrottu sinusta mitään. Sellaista se on. En tahdo kyllä seistä kenenkään tiellä. (En edes OSAA, ei minulla ole sellaista rakkauskäsitystä.) Ehkä tulet tänne teelle? Ystäviä ei koskaan voi olla liikaa.

Minunkin etuhampaani ovat kyllä vinot ja se on taatusti oma syyni, koska koulussa ne olisi tahdottu oikoa, mutta en halunnut hammasrautoja, jotka riekaloisivat suun sisäpuolta inhottavasti. Äiti suuttui ihan mielettömästi, kun sai tietää.

Szymborska tosiaan tunkeilee unissa. Eikä ihme. Viive, maanantai- vai tiistaiaamu?

5/8/06 00:33  
Anonymous aavikkoheinä said...

Luuletko tosiaan, että haluan tutustua sinuun kaiken sen jälkeen, mitä olet tehnyt minun ja sen miehen suhteelle?

5/8/06 19:53  
Blogger Veloena said...

Aavikkoheinä darling, tajuat varmaan, että jos jätät tuollaisen epämääräisen, identifioitumattoman viestin, etkä näe kasvotusten, pidän viestiäsi trollauksena? (Tuollainen on niin helppoa ja halpaa huvia, puuh.) Jos taas asiasi on todellinen, on intressiesi mukaista tavata minut, eikö vain?

En ole ennenkään syönyt ketään ;), en uusien entisiä enkä entisien uusia. Ihmiset voivat keskustella ja ystävystyä, ja samalla oppia paljon ihmisyydestä, suvaitsevaisuudesta, erilaisuudesta jne.

Tuo vamppauskommentti on kyllä omituinen sikäli, että jos maailmankuvaasi mahtuu ilmiö nimeltä vamppaaminen, miksi ihmeessä et yksinkertaisesti vamppaa itsellesi sitä, jonka milloinkin haluat? Minä en kyllä ostaisi mitään noin yksinkertaista kuvaa rakastumisesta. Se on monimutkainen prosessi, johon tarvitaan kaksi ihmistä. Enkä oikein edes tiedä, haluanko edes olla rakastunut. Ei se ole valintakysymys. Sitä tapahtuu välillä, mutta ei sitä oikein voi tahtoa eikä olla tahtomatta.

Kuten G. H. Mead kirjoittaa kovin oivaltavasti, voimme valita ammatin, asuinpaikan jne. "but we FALL in love".

Ei kompastumisia valita.

6/8/06 14:01  

Lähetä kommentti

<< Home

<