31.7.06

Yksinkertaisuudesta ja mätäkuusta

Olen törmännyt monta kertaa määreeseen "yksinkertainen" Frank L. Baumin Oz-lastenkirjojen yhteydessä. Baumin tarinoita kuvataan yksinkertaisiksi tarinoiksi, joissa ei ole samalla tavoin symboliikkaa kuin useissa muissa lapsille suunnatuissa (tai ehkä pitäisi sanoa lapsillekin sopivissa) fantasiasarjoissa, kuten Narnia, Taru sormusten herrasta, Maameren tarinat tai Pimeä nousee.

En täysin ymmärrä tällaista näkemystä. Siinä ainoassa Oz-kirjassa, jota en ole lukenut riekaleiksi, Ozin maassa, päähenkilö muuttuu pojasta tytöksi, naisten kapina-armeija valloittaa Smaragdikaupungin ja pistää miehet kotitöihin, ja onpa kirjassa kuvakin, jossa kaksi naista (tai nainen ja teinityttö) suutelevat.

Naisten kapina-armeijaa johtavalla kenraali Kraijalla on kasvot, jotka "olivat tosiaan kauniit, mutta niiden ilme ilme oli tyytymätön ja jopa uhmaava tai uhkarohkea" ja joka perustelee vallankumousta: "Ensinnäkin Smaragdikaupunkia ovat miehet hallineet jo tarpeeksi kauan... Sen lisäksi kaupunkia koristavat kauniit jalokivet, jotka sopisivat paljon paremmin sormuksiin, rannerenkaisiin ja kaulanauhoihin, ja kuninkaan aarrekammiossa on niin paljon rahoja että niillä voidaan ostaa joka tytölle minun armeijassani tusinan verran uusia pukuja. Me aiomme siis valloittaa kaupungin ja hallita mielemme mukaan."

"Mutta sota on kauheaa", sanoo Tip-poika, joka myöhemmin muuttuu kipuilun (ja miesten vakuuttelun, että oikeastaan he pitävät jopa enemmän tytöistä kuin pojista) jälkeen tytöksi.

"Tästä tulee mukava sota", vastasi tyttö iloisesti. "Mutta monet teistä saavat surmansa!" jatkoi poika kauhuissaan. "Ei suinkaan", Kraija sanoi. "Eihän kukaan mies voi vastustaa tyttöä eikä lyödä naista. Eikä minun armeijassani ole yhtään rumaa naamaa."

Olen monesti lukenut tuon kohdan läpi, hihitellyt ja pudistellut päätäni. Yksinkertaista, toden totta. Symboliikatonta lasten perussatua! Kun matkoilla ollut kuningas palaa Smaragdikaupunkiin, hän löytää miehet kotitöistä, työntelemästä lastenvaunuja ja niin edelleen. Kuninkaan kysyessä, mitä on tapahtunut, hänelle vastataan: "Täällä on ollut vallankumous, teidän korkeutenne... naiset ovat hoitaneet asioita oman mielensä mukaan. Hauska nähdä, että olette palannut panemaan taas asiat järjestykseen, sillä kotityöt ja lasten kaitseminen kuluttavat Smaragdikaupungin miesten voimat."
"Hmm!" sanoi Variksenpelätti tuumivasti. "Jos se on niin raskasta työtä, miten naiset pärjäsivät ennen niin helposti?"
"Kun tietäisi", mies vastasi huoten. "Ehkä naiset on tehty raudasta."

Kirja on kirjoitettu vuonna 1904.

Mutta mitä tapahtuukaan, kun kenraali Kraija syrjäytetään? "Ja kerrotaan että naiset olivat niin kurkkua myöten kyllästyneet aviomiestensä ruoanlaittoon että he kaikki tervehtivät Kraijan kukistumista ilolla. Varmaa on että joka nainen ryntäsi keittiöönsä ja valmisti kelpo vaimon tavoin uupuneelle miehelleen niin herkullisen juhla-aterian että sopusointu palasi heti kaikkiin perheisiin."

Kapina-armeija vapautti naiset näet pelkkään juoruilemiseen. Kieltämättä ruoanlaitto on, kotityö tai ei, miellyttävämpää puuhaa kuin juoruilu. Tosin itse ottaisin nyt mieluusti lomaa, mutten saakaan sitä. Olen kirittänyt tänne saakka ja kuvittelin nyt kahden viikon loman, mutta paljastuikin, että minua odotti työ, josta kukaan ei ollut muistanut mainita. Niinpä pinnistelen töitä vielä seuraavat kymmenenkin päivää (joista yhden kyllä vietän Tallinnassa). Sitten on neljä päivää lomaa ennen kuin kirjastopäivystykseni alkavat jälleen. Olen myös löytänyt itsestäni ripauksen siivoushulluutta, mikä on totisesti ennenkuulumatonta. Ehkä se on tapa purkaa seksuaalisia frustraatioita?

On ilmiselvä mätäkuu. Kamerani yhteys tietokoneeseen on mitä ilmeisimmin rikki. Ei auta kuin marssia takuukuitin, piuhan ja kameran kanssa huomenna Stockmannille ja valittaa surkeasti. Mädätän hedelmiä yksitellen laukkuihini ja jääkaapin perukoille. (Jääkaappi ei ole edes täysi, mutta se on epäergonomisen alhaalla enkä jaksa koko ajan kykkiä tarkastamassa, kyteekö soijajugurttien takana kenties jokin biopommi.)

Ja sitten pitäisi päättää, mille tanssitunneille tänä syksynä. Koska on syksy.

On seikkoja, joita on vaikeaa sanallistaa tai jopa osoittaa. Yksi niistä on muutoksen taju. Samalla tavalla kuin keväällä äkisti huomaa seinämateriaalien ja kadun alkavan tuoksua, syksyn huomaa pienistä vihjeistä. Lehmuksen hedelmykset rapisevankuivine kukkaperineen jäävät jalkoihin kävellessä, vaikka vasta äsken asfaltti oli tahmea kirvojen mesikasteesta. Lyhythihaisessa tulee holotna. Ei kylmä, mutta hieman epämukava olo, niska jumahtaa. Äkkiä löytää itsestään halun sulloa pinkeät farkkucaprit hameen alle ja hatun päähän.

"On jo syksyinen", sanoo, ja toinen ilahtuu: "Niin onkin, mäkin olen huomannut!"

Uudessa, mustassa Fievel matkalla Amerikkaan -mallisessa lippalakissani on mukavaa töllistellä, mitä kaikkea tapahtuu. Siinä näyttää riittävän vähäjärkiseltä (tällä saattaa olla tekemistä sen kanssa, että ukillani on samanmallisten hattujen maku, eikä ukki ole mikään ihmiskunnan valo). Olen tipahtaa, kun ystävä kehuu lippistä rokuksi. Minä en näe siinä mitään muuta kuin Fievel-hiiren hatun. (Ukkiasiaa en halua ajatella.)

Tänä syksynä pukeudun hiireksi. Hassu teema, mutta siltä tämä tuntuu. Aikuistenkaan sadut eivät ole kovin yksinkertaisia. Olen sullonut kaapin perukoille kiiltävät sudenkorentokuvioiset alusasut ja nostanut etualalle turvalliset, virttyneet puuvillavetimet. Nyt on aikaa olla taas lapsi, haaveilla lasten juttuja, koettaa unohtaa ystävättären kuvaus siitä, kuinka hänen kierukkansa vain möyri itsekseen kohdusta ulos, ja niin edelleen.

Joinain päivinä on helppoa olla kuin Tip, jolle tarjotaan tilaisuutta muuttua prinsessaksi. "Voisihan sitä koettaa vähän aikaa - vain että näkisi miltä se tuntuu. Mutta jos minusta ei ole mukavaa olla tyttö, lupaattehan muuttaa minut takaisin pojaksi."

Mutta takaisin ei voi muuttua. Aikuisuutta on lähestyttävä hirvittävän varovasti, koska paluuta ei oikeastaan ole. Jossain mielessä viattomuuden voi saavuttaa uudelleen, kuten kasvaessa murrosiän kyynisyyden ja kovuuden ohi, mutta se on erilaista viattomuutta: itsestään tietoista, valittua. Sillä tavalla voi valita myös puolittaisen animismin ja naiivin empatian. (Molemmissa asenteissa on ainakin minusta kovasti intellektuaalista potentiaalia.) Samalla tavoin Tip olisi valitusti poika, jos hän olisi ensin kokeillut tyttöyttä, mutta päättänytkin palata.

Joskus tulee mieleen, että tietyssä vaiheessa elämää (nyt) on kokeillut jo niin monenlaista roolia ja valepukua, että oikeastaan mitään itseä, mitään vakaata, aitoa perustaa, ei lainkaan ole. Voi valita tietoisesti itsensä yksitoistiaana tai yhdeksäntoistiaana, joskus jopa hetkellisesti kuusivuotiaana. Mutta tietää, että on muutakin, toisenlaista elämää. Sellaista, joka ei tunnu oikeastaan miltään, paitsi ehkä kauhulta siitä, ettei osaa asettua maailmaan hyödyllisesti eikä tuottaa tarpeeksi iloa ja rakkautta. Tyypillisesti tuo alavire iskee syksyllä, kun yöt käyvät lyhyiksi, pimeiksi ja kirpeiksi.

Mutta tänä vuonna en jotenkin jaksa kauheasti surra mätäkuutakaan. Monena muuna syksynä olen ollut alavireisempi ja ajatellut, että elämä on jo aikaa sitten liukunut minusta ohi. Että rapistun, olen turhautunut, onko minulle muka täällä jokin virka. Kissan sisko on joskus kuvannut, että elämä vie mukanaan, että siinä lipuu. Mutta olen ymmärtänyt, että hänelle se on positiivinen metafora. Minusta se lipuminen on tuntunut yksinomaan järkyttävältä. Että on lipunut keittiöön ja puuhastellut siellä ja ajatellut, etten minä voi tuolle ihmiselle soittaa, koska en ole satasen varma, pitääkö se edes minusta.

On omituista, että on syksy, muttei ole koulua, jonne mennä.

3 Comments:

Blogger matkalla said...

mun näkökulmassa vielä ei ole syksy, vaan päinvastoin kesän se osa, jolloin alkavat samettiset, pimeät kesäyöt. muumilaaksossa sytytetään värillisiä lyhtyjä. espan puisto on kauneimmillaan näinä öinä.

minulla alkaa loma perjantaina- ihanaa. kaksi helteistä kuuta olen istunut viileässä toimistossa, aion ajatella, että elokuukin on vielä kesää.

vaikka tänä vuonna se ei kieltämättä tunnu siltä. jokin siinä miten valo taittuu illalla, vaikuttaa todella syksyiseltä. ehkä syksy tulee tänä vuonna varhain.

1/8/06 09:01  
Blogger pagisija said...

Baumin tarinat "yksinkertaisia"?

Hah!

1/8/06 14:13  
Anonymous Unisusi-81 said...

Ehkä huomenna jo tulee ensilumi, tuo peittävä, tuo suojeleva. Minä rakastan talvea. Silloin voi keskittyä siihen, mikä on sisällä. Siihen, mikä on tärkeää, mikä lämmittää.

Kauneus tuntuu usein liittyvän julmuuteen. Siksi kun katson lapsiani ja koiriani, koen, eläköön hyvä tekojenne kautta!

Nämä ovat oikeasti tärkeitä pointseja. Hyvyyttä ei voi redusoida mihinkään biologisoivaan trivialiteettiin tai ahtaasti ymmärrettyyn arvo-objektivismiin! Kirjoita, pliis, Veloena tästä lisää. Se olisi tärkeätä omalle arjessa jaksamisellenikin.

3/8/06 23:11  

Lähetä kommentti

<< Home

<