21.7.06

Yksinkertaisesta elämästä

Teen työtä heti herättyäni ja koiran ulkoilutettuani. Istun pöytäni ääressä, olen järjestänyt entiseltä vuokraemännältäni saadulle jakkaralle tyynyt ja rakentanut ikään kuin satulatuolin, jotta selkä ei särkyisi. Kuvittelen, että saan luvut tehtyä nopeammin. Kun lukujärjestyksessäni lukee 14.00, kello näyttääkin 17.35. Menemme koiran kanssa ulos, kävelemme palstalle, kitkemme hieman. Tai siis minä kitken, koira makaa tihkusateessa ja näyttää loukkaantuneelta asioiden saamasta käänteestä. Paluumatkalla seisomme hetken koirapuistossa, koska siellä on Nasun hyvä ystäväkoira. Reppu on painava kesäkurpitsoista, kurkuista, salaattiherneistä, rucolasta ja lehtikaalista. Kävelemme kotiinpäin sateen lakattua kai lopullisesti, ohi uimahallin ja Helsingin kuuminta kadunpätkää pitkin, ohi syntymäpäiväbaarin ja ylös mäkeä. Kotona ryöppään lehtikaalin ja sullon sen pakasterasioihin. Silppuan myös rucolaa rasioihin. Pääsen varmasti jonkun uunillisen kotiin leipomaan kreikkalaisia filotaikinapiiraitani, rucola-spanokopitaa. Työnnän viimeiseksi pannulla itselleni lounasta eestaas yhdeksän aikaan illalla. Sipulia, tuoretta kesäkurpitsaa, mustapippuria, vähän omaa rosmariinia ja oliiviöljyä, ripsaus minttua, käsin pienittyjä vihreitä luomuoliiveita.

Kun haluaa tehdä yksinkertaista hyvää, aineksien on oltava priimaa. Yksinkertaisesta maistuu nahistuminen ja seisoneisuus heti läpi.

Epikuros kirjoitti nautinnosta. Hän tarkoitti vettä, hedelmiä, leipää ja juustoa. Mielenrauhaa. Syön aterian pienen pöytäni ääressä, pienessä asunnossani. Olen ihmeen rauhallinen tajuttuani, että olen saanut miettimistauon, jota ehkä kaipaan, vaikka kipuilenkin läheisyyden perään. Koira makaa sängyllä, kissat sängyn alla. Ihmettelen, miksi ihmiset tahtovat asua väljästi ja katsella televisiota. Miksi pitää olla muodikas ja menevä ja vaihtaa kampausta ja ilmettä ja hameen pituutta? Mutta kyllä minuakin ihmetellään: miksi pitää olla niin monta eläintä? En osaa selittää, ainoastaan viitata epämääräiseen tuntemukseen siitä, että kun jollakin tuntoisella olennolla on hätä, jotakin pitää tehdä.

En tiedä, ovatko ne kanssani onnellisia. Mutta ainakin ne ovat elossa ja niitä rakastetaan, vaikkakin aika huonosti. Ne ovat kaukana luonnollisesta olotilastaan, mutta niinpä olen minäkin.

Tummentuma ohimollani syventyy väriltään. Mietin peilin edessä saksien kanssa, leikkaisinko otsatukan, jottei tuo viiru ihossa häiritsisi ja huolestuttaisi minua. Mietin, mikä saa viirun aikaan. Olen taas yksin, se on taas ohimollani. Koetan vahtia itseäni työskennellessäni. Hankaanko ehkä peukalolla tuota kohtaa tai jotakin? Hikoilenko siitä stressihikeä? En saa itseäni kiinni itse teosta. Huvittaa otsatukkatematiikka. Ei ole mitään ristiriitaa, että ajattelee vuoron perään otsatukkaa ja metafysiikkaa ja roskien viemistä. Ne yhdistyvät maailmankaikkeudeksi, jota on riittävän hyvä elää. Työtä tehdessäni tajuan, kuinka etuoikeutettu olen. Kuinka hyvä on, että olen onnistunut lykkäämään huolta toimeentulosta ja malttanut opiskella jotain, mikä on aidosti kiinnostavaa, ja kieltäytynyt menemästä työhön johonkin tylsään ministeriöön tai sensellaiseen. Olen lykännyt huolia, nautintoa tuskin ikinä.

Pidän yksinkertaisista nautinnoista kuten kävelemisestä, hyräilemisestä, puhumisesta ja kirjoittamisesta, halailemisesta ja silittämisestä, ruoan kasvattamisesta ja laittamisesta ja syömisestä ja yksinolosta. Ja sateen kuuntelemisesta. Toisten maailmoihin astumisesta. (Muutan suomennoksessa Pennebakerin edustamaan paradigmaan viittaavan termin paljastusparadigma avautumisparadigmaksi - paljastamisesta tulee liikaa mieleen jokin ruskean poplarin alinen kelmeä liha tai salarakkaat. Sillä eivät vaikeudet ja niistä selviäminen, häpeä tai moraaliset ongelmat ole mitään, joka pitäisi piilottaa. Avautuminen on parempi suomennos sanalle disclosure. Leikittelen hetken uskoutumisella, mutta se olisi jo liian momoa.)

Käveleminen koiran kanssa piirtää maailmankaikkeuteen tilaa ja kadottaa aikaa. Erään hierontalaitoksen ikkunassa mainostetaan vaikka mitä terapioita yhdistävää hierontaa. Esittelytekstissä mainitaan, että kierukka saattaa poistua hoidon aikana. Nauran ääneen mokomalle koko kotimatkan. Mikä retorinen keino - hoito kuulostaa todella tehokkaalta, mutta eiköhän kausaalianalyysi mene metsään. Nauru särisee tyhjään. Koira luimistelee korviaan. Kadut kulkevat kuten kaavoitettu. Kävelymmekin kaavoittuu. Seinien läpi ei voi mennä.

Kaivautuessani yhä syvemmälle positiiviseen psykologiaan tajuan viiltävästi, miten kauhea enimmäkseen on ihmiskuva, jota olen tankannut yliopistossa useammassakin aineessa kykenemättä ikinä oikein uskomaan siihen, että niin monet asiat sivuuttava kuva voisi olla tieteellisestikään oikeassa. Kuinka paljon puhutaan defensseistä ja tarvehierarkioista ja kuinka ihmiset kyynistyvät ja alkavat käyttäytyä sikamaisesti ja kuittaavat sen viitaten siihen, että ihminen nyt on paha ja että tämä on nyt se ja se defenssi ja että ovat narsistisia siinä ja tässä suhteessa.

Mietin sitäkin, johtuuko kaikki hidaskasvuisuuteni ihmisenä pitkälti siitä, että olen seurustellut totuutta tavoittelevien miesten kanssa - sellaisten hieman synkkien filosofien, jotka eivät salli itselleen eivätkä oikeastaan kauhean hyvin toisillekaan kauniita satuja silloinkaan, kun pieni kaunistelu olisi yksinomaan hyväksi. Esimerkiksi, jos ihmiset ovat menneet naimisiin, sitä on paheksuttu kyvyttömyytenä ennustaa omia myöhempiä mielenliikkeitä, ja lasten hankkimista on tarkasteltu kyvyttömyytenä löytää elämästä merkitystä ilman lasta. Olen tietysti myös itse paheksunut ohella ja olen edelleen hirvittävän huono lupailemaan mitään seuraavan päivänkään mielialoistani. Mutta jollakin tavalla olen myös nähnyt, kuinka ihmiset oikeasti näyttävät onnellisilta tehdessään yksinkertaisia, oletettuja asioita, kuten mennessään naimisiin ja hankkiessaan lapsia, ja miettinyt, mikä kauhea vika minussa oikein on, kun en tajua sellaista tai kun kukaan ei halua tehdä kanssani sellaista.

Onneksi takinkääntäminen silloin, kun huomaa olevansa umpikujassa, on sallittua ja yksinomaan järkevää. (Jostain syystä uskomuksissa pitäytymistä arvostetaan aivan liikaa. Se tuntuu harvinaisen tyhmältä kannalta: huomaa olevasi väärässä, mutta on pakko jatkaa väärää menoa.) Muutettuani pois entisestä kodistani sanoin entiselleni, että jos hän vielä haluaa pitkän, elinikäisen suhteen, suosittelen lapsen hankkimista. Koska suhteet eivät näytä kestävän ja kehittyvän ilman jonkinlaisen luottamuksen ja sitoutumisen osoituksia. Tai ainakaan minä en kestänyt vaan lähdin. Koska en ollut enää kotonani shampanjojen ja sen sellaisten harrastamisessa, kodissa, jossa kukaan ei ehdi jutella, koska on aina jokin tärkeämpi asia.

Yksinkertainen elämä tuntuu olevan kaikkein vaikeinta. Ainesten pitää olla priimaa. Ajatusten ja tuntemusten on pysyttävä kirkkaina ja heleinä. Ihminen, jonka päässä on hämäriä, sotkuisia vyyhtejä, ei voi nauttia kauralesettä aamu toisensa jälkeen tyytyväisenä. Kun olemme Vompin perheen mökillä, hämmästyn perheenjäsenten tervepäisyyttä. Tunnistan heti heidän tavassaan käsitellä asioita monia arvokkaita, selviytymistä ja onnellisuutta edistäviä keinoja. Toki tiedän, millaisessa paineissa niitä onkin karaistu. Minun on helppo olla koko viikon, samalla tavalla helppo kuin Vompinkin kanssa, ensimmäisestä tuttuuden sekunnista saakka. Ja mietin lukemaani informaatiota, jonka mukaan vanhat ihmiset arvioivat elämänlaatunsa paremmaksi ja sosiaaliset suhteensa tyydyttävämmiksi, yhdistettynä siihen toiseen informaationsiruun, että vanhat ihmiset eivät välitä tavata hyvänpäiväntuttuja vaan keskittyvät niihin, joita todella rakastavat.

Yllätyksekseni huomaan, että voin omalla tavallaan hyvin yksinkin nyt, kun minulla on joku, jota rakastan, olkoonkin, että tuo toinen matkaa yhä kauemmaksi. Vaikka otsassani on purppurainen juova ja vaikka unohdan syödä ja syön sitten äkisti liikaa ja vaikka koira meinaa yöllä potkia minut sängystä pois ja vaikka kukaan ei halaa minua enkä voi ensimmäiseksi aamulla nuuhkia rakkaani tuoksua, olen hyvillä mielin saadessani työnnellä kesäkurpitsaa pannulla ja työskennellä lauseiden helppolukuisuuden eteen.

Seistessäni peilin luona saksien kanssa laitan hetkeksi palmikonkin terien väliin ja leikittelen ajatuksella, mutten taaskaan uskalla. Ja kun kävelen sateessa, ihmettelen, miksi muilla ihmisillä on sadeanorakit. Onhan vielä kesä, lämmin. Ja ajattelen tuolia omenapuun alla, narsisseja. Lähetän sähköpostilla ohjeita kiinalaisista teistä: luumunkukin tuoksutetuista, käsin kierretyistä liljoin ja jasmiinein koristelluista teekukista jotka avautuvat kupissa. Tajuan äkisti, ettei syyskuun lopussa ole vielä lunta. Mutta syksy on pitkä ja voimme asua yhdessä aikaisintaan uuden vuoden jälkeen.

Kukaan ei vielä tiedä missä tai miten tai edes, tapahtuuko niin. Toiveet ovat hataria ja epämääräisiä.

Maailma on monimutkainen paikka. On omituista, kuinka tulee ilman tiettyä ihmistä toimeen aivan vaivatta kolmekymmentäyksi ja puoli vuotta, mutta sitten kahden kuukauden jälkeen on vaikeaa olla itkemättä toisen kahden kuukauden takia. Mutta on oltava kiitollinen, muistutan itseäni, sanattomuuksiin saakka kiitollinen joka ikisestä vastoinkäymisestä. Koska ne ovat kaikki, mitä on.

Elämä, ylipäänsä, on kummallista juoksemista ja asioiden hoitamista, satunnaisia voimakkaita ilonpilkahduksia, omituista melankoliaa ja kyvyttömyyttä olla rakastamatta. Koko ajan on tunne, ettei saa levätä ja hengähtää riittävästi. Vain hetkittäin saa pysähtyä, yleensä toisen sylissä, kahden kesken, nauraen suihkua suu täynnä tai aamua haistellen. Joskus kävellen mitään sanomatta tai ojentaen käden, upottaen sormia turkkiin. Nuo hetket ovat niin puhtaita ja täynnä yksinkertaista hellyyttä, että koko elämän merkitys tuntuu kiteytyvän niihin.

Ne tekevät kaikesta ympärillään kirkasta ja heleää.

23 Comments:

Anonymous Anonyymi said...

Ihmettelet miksi ihmiset haluaa olla muodikkaita, meneviä ja katsoa telkkua. Ihmiset ovat katsos erilaisia. Kaikki eivät löydä onnea kehitysmaakaupoista tai kasvissyönnistä. Kuka voi sanoa omaa elämäntapaansa ehdottoman oikeaksi?

Telkun katsominen voi olla tyhmää, mutta tarkoittaako se telkuttomien ihmisten viettävän vapaa-aikansa paljon älyllisemmin? Yhtälailla siellä löytyy baareissa roikkumista ja pössyttelyä. Miksi se olisi 'parempaa' kuin telkun katsominen? Miksi muuten telkuttomat ihmiset aina muistavat mainostaa telkuttomuuttaan? Jatkuvasti?

Aivan sama saako ihminen ilonsa jostain melrose placen katsomisesta tai puistokävelystä. Aivan sama, niin kauan kun ei vahingoita toisia. Miksi toisille ei soisi iloa niistä asioista, jotka iloa heille tuovat? Vaikka olisivatkin eri asioita kuin meikäläisen arvostamat asiat.

22/7/06 01:21  
Anonymous Anonyymi said...

Kirjoitit jälleen kerran kauniisti tärkeistä asioista, ja jos kirjoittaisin vielä blogiani, niin olisin hyvin inspiroitunut. Se on varma.
Paljon terveisiä,
ruu

22/7/06 03:25  
Blogger Näkymätön tyttö said...

Minusta tuo oli hyvin kaunista tekstiä.
Äitini palstalla alkaa olla kesäkurpitsaongelma, hänellä on kolme kasvia eikä kukaan meistä ole erityisen innostunut kesäkurpitsoista. Muuten siellä menee aika hyvin, ensimmäiset kukat kukkivat eikä jänis ollut syönyt kaikkea salaattia.

22/7/06 07:00  
Anonymous Murmelsson said...

Minä ymmärrän miksi ihmiset katsovat töllöä.
Itse olen ammentanut sieltä sivistystä jo
mustavalkoputkien ajoista lähtien.

Kun Jacques Cousteau sukeltelee tunnin vedenalaisessa
maailmassa saan siitä kuulo- ja näköhavaintojen
yhteistyönä enemmän tietoa kuin neljästä kirjasta
vaikka ne sisältäisivätkin kuvia.

Sitä minäkään en ymmärrä miksi jotkut
katsovat aamuyöstä jotain wrestlingiä tai
unelmoivat ketjussa drinksuja imevästä Ridge Forresterista...

Yksinkertainen, aito ja vähän kuluttava elämä on parasta.
Eihän tuo Ridge käy edes vessassa vaikka juo niin paljon.

22/7/06 09:59  
Blogger Lothar303 said...

monet ihmiset ovat aivan liian kriittisiä eläinten pitoa vastaan. epämääräinen "luonnontila" ei ole mikään vertailukohta minkään elollisen tämänhetkiselle olotilalle.
Uskon, että ihmisten kanssa elävät eläimet voivat olla aivan eri tavalla onnellisia kun ilman ihmisiä elävät, mutta ei näitä tapauksia pidä verrata.

aivan varmasti kaikilla olennoilla on synnynnäisiä viettejä jne, mutta luulen että niiden toteutumiseen on enemmän kuin yksi tapa, enkä ole ihan varma ovatko ne kaikki ehdottomia välttämättömyyksiä tietoisen olennon onnellisuudelle.

vaikkapa kotikissa ei useimmiten saa saalistaa, mutta miten iso ongelma se on, jos perimmäinen tarve saada ravintoa on kunnossa? (no, okei, tarvehierarkiat _ovat_ epäilyttäviä, mutta silti)
Ja ylipäätään, jos niin moni muu asia on paremmin järjestetty kun ilman ihmisiä. Niinkuin vaikka yöpyminen, sairaudet ja sensellainen.

Viimeinen kappaleesi on ihan ässätekstiä. Jos minä saisin päättää, kaltaisesi ihmiset saisivat kirjoittaa peruskoulun oppikirjat uusiksi tuolta pohjalta. Ihmisille opetetaan nykyään ihan vääriä asioita pienestä pitäen. Ja kaikki eivät tajua yhtään mitään vielä isoinakaan.

Ja, todella, hyvää ja yksinkertaista ei tarvitse juurikaan valmistella. Siksi sitä kannattaakin aina tavoitella.

22/7/06 12:55  
Blogger Veloena said...

En minä pidäkään television katsomista VÄÄRÄNÄ tai TYHMÄNÄ, kuten en punajuuriruokien tai maustekurkkujen syömistäkään. Itse en vain onnistu löytämään merkitystä siitä, ja olisin kovin kiitollinen, jos joku kirjoittaisi television autuaaksi tekevistä ominaisuuksista siten, että ymmärtäisin, mistä koko hommassa on kyse. Minulla oli televisio monta vuotta, mutta en ikinä onnistunut tulemaan sen kanssa juttuun. (Poikkeuksena pari lastenohjelmaa ja parin vuoden takainen Big Brother, jota katselin testaten samalla mielessäni joukkoa ryhmäpsykologian teorioita.)

Televisiossa oli ainakin minun kannaltani se hankala puoli, että koin velvollisuutta katsella sitä, vaikkei minua erityisemmin huvittanut, sillä tulin katsoessani lähinnä väsyneeksi ja turhautuneeksi. Esimerkiksi, tvn kanssa ei itse saa kuvitella, miltä ihmiset näyttävät (kuten kirjan kanssa). Luultavasti minulla ei olisi oikein ollut aikaa televisiolle, mutta kuitenkin velvollisuudentunnosta koetin katsoa sitä, kun kerran siitä olin maksanutkin. Kun muutin pois television luota, ratkaisu osoittautui hyväksi: en ole kaivannut juuri mitään, ja oloni on helpottunut yhden ikävän velvollisuuden poistuttua.

Hmm, en kyllä roiku baarissa enkä pössyttele (enkä ymmärrä sellaista elämäntapaa erityisen hyvin - baareissa on savuista ja meluisaa). Enimmäkseen taidan lukea ja kävellä.

Ehkä televisiottomuudesta tulee nyt kirjoitettua tavallista enemmän, kun maksoin turhaan tuon puoli vuotta tv-lupamaksua vain siksi, kun en saanut avattua niitä kirjeitä. Ja koska se on ollut minulle sopiva ratkaisu.

Epäilen kyllä, ettei ole sama, saako ihminen ilonsa televisiosta vai puistokävelystä. Esteettisesti ottaen kyseessä ovat aika erilaiset kokemukset. Jälkimmäinen on kokemuksena paljon monivivahteisempi ja autonomisemmin muotoiltavissa kuin edellinen. Tai sitten en ole vain oppinut katsomaan teeveetä.

Huomionarvoinen kohta on myös se, että television katselu on (usein) pois kommunikoinnista elävien ihmisten kanssa. Ainakin oma lähipiirini tarvitsee aktiivista tukea, rohkaisua ja ilottamista. Jos keskivertoihminen katsoo töllöä pari tuntia illassa, se aika on automaattisesti pois esim. kirjeilystä tai teekupin ääressä hihittämisestä. Sellainen tuntuu traagiselta. Toki lukeminenkin vie aikaa, mutta jotenkin minusta tuntuu, että jos lukee esim. siitä, miten voi tehdä toisia onnellisiksi tai edistää heidän terveyttään ja koettaa punoa päässään synteesiä siitä, miten olisi hyvä elää, se eroaa kvalitatiivisesti siitä, että töllöttää jotakin tv-sarjaa (joista en itse muista saaneeni kovinkaan relevanttia informaatiota siitä, miten maailmasta voisi tehdä paremman paikan).

Minusta minulla on myös oikeus IHMETELLÄ. (Se ei ole sama asia kuin tuomitseminen.) Kun suuri osa ympäristöäni viettää aikaansa tavalla, josta en ymmärrä höläsen pöläystä, on kai aivan normaali reaktio koettaa saada tuosta vietteestä jonkinlainen tolkku, mutta kun siitä ei parinkymmenen vuoden jälkeenkään sellaista saa, jääkö muuta vaihtoehtoa kuin ihmettely ja toivomus, että joku EKSPLIKOISI ilon ja kirjoittaisi aiheesta tavalla, joka tekisi ilmiön helpommin ymmärrettäväksi? Kun ei kuulu johonkin ryhmään, tarvitsee apua sisäpuolisen näkökulman saavuttamiseksi.

En ole riistämässä keneltäkään televisiota ;) ja toivon, ettei minulta riistetä myöskään oikeutta ihmetellä. Öh, enkä ole koskaan löytänyt onnea kehitysmaakaupoista tai kasvissyönnistä, ennemminkin ystävyydestä ja rakkaudesta.

Murmelssonin pointsi Jack Cousteausta on kyllä hyvä. Varmasti Avara luonto on ohjelmana vaikuttanut aivan hirvittävästi näkemyksiini maailmasta. Mutta tuskin enää vaikuttaisi niin paljon. Ehkä massamedian funktio yleisemminkin on tarjota nuorille vinkkejä aiheista, joihin voisi tarttua syvemmin? Kovin syvällisiä analyysejahan siitä ei ikinä tunnu löytyvän. Ja aika vähän tavaraa aikuisillekin.

22/7/06 15:07  
Blogger sivupersoona said...

Hmm. Olen vanhemmilla potemassa jalkaani, ja hakeuduin äsken television ääreen. Se vaikutti vieraalta esineeltä - minulla ei ole omaa töllöä. Tuijotin ruutua arviolta kaksi minuuttia. Sitten keskittymiseni herpaantui. En vain enää taida osata. Haluaisin ulos, mutten saa nyt mennä. Sälekaihdinten raoista tulee säteitä.

22/7/06 17:43  
Anonymous Anonyymi said...

Ei kukaan ole viemässä sinulta oikeutta ihmetellä. Tuntuu varmasti turhauttavalta, kun ihmettely ei tunnu koskaan etenevän ihmettelyä pitemmälle.

Yritän selittää television viehätystä. Jotkut ihmiset ovat työpäivänsä jälkeen aivan lopussa. Jotkut eivät jaksa muuta kuin vääntää telkkarin auki. Telkkari ei vaadi keskustelemista, vain katsomista. Joillekin se on helpotus pitkän päivän jälkeen, jonka aikana on saanut hoitaa sairaita 8-10 tuntia putkeen, koska siinä sitä juttelemista on enemmän kuin tarpeeksi. Eivät kaikki halua tai jaksa sellaisen jälkeen edes hihitellä ystävän kanssa teekupin äärellä. Ne asiat jäävät pakostakin viikonloppuihin tai vapaapäiviin.

Television antama "ilo" voi katsojalleen olla aivan yhtä suuri ilo kuin sinun saamasi ilo puistokävelystä. Varsinkin jos työssä saa kävellä terveyssandaalinsa puhki pitkiä käytäviä. Kokeilepa, ei tee sen jälkeen enää mieli kävellä.

Osa työssä käyvistä ihmisistä painaa vatsa hapoilla tänä päivänä. Jos on ulkona kuvioista, niin ei ehkä tajua sitä täysin.

Mua ovat aina ihmetyttäneet käsitöitä tekevät ihmiset, mutta en nyt vuosikausia jaksa sitäkään jauhaa. Varmasti joku saa jonkun villapaidan teosta ihan yhtä suuren ilon kuin joku toinen saa vaikka ristikoitten ratkomisesta tai rukoilemisesta tai joogaamisesta.

Tässä maailmassa on kuusi plus miljardia ihmistä ja uskoisin ettei monikaan noista kuudesta miljardista tajua toisen ilonaiheita. Oma napa on nimittäin aina ihmiselle se kaikkein läheisin piste, ja sitä on helppo tuijottaa. Ehkä aina ei ole tarkoituskaan ymmärtää toisen aivoituksia sataprosenttisesti, vaan ehkä pitäisi vain antaa ihmisille tilaa. Antaa kaikkien kukkien kukkia?

Joku kommentoijista sanoi vähän kuluttavan elämäntavan olevan "paras". No kiitos vaan tiedosta. Mites se nyt olikaan? Yksi länsimainen ihminen vie saman verran resursseja kuin 30 tai 40 kehitysmaalaista kuluttaa? Ei muuta kuin vauvoja maailmaan laittamaan ja kestovaipoilla planeettaa pelastamaan. Sehän auttaa niin mahdottoman paljon! Kulutimme me vähän tai paljon niin maailmanlaajuisessa mielessä kulutamme joka tapauksessa liikaa. Jos joku haluaa oikein ekologinen olla niin kannattaa ensimmäisenä marssia steriloitavaksi.

22/7/06 18:49  
Blogger Mikko said...

Miksi muuten telkuttomat ihmiset aina muistavat mainostaa telkuttomuuttaan? Jatkuvasti?

Tästä tulee mieleen Onionin artikkeli Area Man Constantly Mentioning He Doesn't Own A Television.

Mutta taidat trollata. Harva televisioton edes mainitsee asiasta. Eikä nyt varsinkaan jatkuvasti.

Itse sain aika läheiseltä kaverilta synttärilahjaksi telkkariin kytkettävän videopelin. Hänelle ei ollut tullut mieleenkään ettei jollakin olisi telkkaria. Töissä ihmisille on ollut pakko mainita. Muuten he yrittävät aina keskustella viimeisimmästä käänteestä jossain typerässä telkkarisarjassa.

Todennäköisempää onkin, että olet syystä tai toisesta yliherkistynyt aiheelle. Se on ihan luonnollista.
Silloin kun kohtaa omaa maailmankuvaa uhkaavia ajatuksia, alkaa esittää juuri esittämäsi kaltaisia absurdeja närkästyneitä kommentteja.

Suurin osa ihmisistä nyt vaan sattuu katsomaan telkkaria siitä yksinkertaisesta syystä, että niin on aina ollut tapana.

Kannattaa lukea jotain modernia aivotutkimusta, esimerkiksi tämä on hyvä tiivistelmä viimeaikaisista tuloksista. Kun miettii, mitä se tarkoittaa telkkarin katsomisen kannalta, tajuaa aika nopeasti että kamaa tulee telkkarista niin kovalla vauhdilla, ettei suurinta osaa pysty käsittelemään tietoisesti.

Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, mikä tekee telkkariohjelmat mielenkiintoiseksi? Se on leikkaus.

Nyrkkisääntö on, että ruudulla pitää tapahtua jotain (juoksutetaan kuvaa lähemmäs/kauemmas, ruutuun tulee tekstiä, kuvakulma vaihtuu jne.) vähintään 20 sekunnin välein. Mainoksissa vielä tiheämmin. Muuten ihmisten mielenkiinto herpaantuu.

Karrikoiden: telkkarissa ei ole mitään muuta kiinnostavaa kuin jatkuva vaihtelu. Se luo illuusion, että sisältö itsessään olisi mielenkiintoista.

En ole mikään kukkahattutäti joka haluaisi kieltää telkkarin. Jokainen päättäköön itse. Mutta kannattaa tehdä päätös edes itse ja tietoisesti eikä laumaa seuraamalla.

Totta kai telkkarittomissa on sekä tyhmiä ja viisaita, hyvin ja huonosti aikaansa käyttäviä ihmisiä. Itse käytän aikaani aika huonosti. Ilman telkkaria hieman vähemmän. Harvaa telkkaritonta kiinnostaa, mitä muut puuhaavat omassa makuuhuoneessaan.

Televisio ja kävely ovat itse asiassa toistensa täydelliset vastakohdat. Kävely on kääntynyt sisäänpäin ja rauhoittaa ajattelua, televisio on kääntynyt ulospäin ja kiihdyttää ajattelua.

Olen kyllä jäänyt kaipaamaan luontodokumentteja. Harmi, että niitä saa ainakin Helsingistä niin heikosti DVD:llä.

22/7/06 19:33  
Blogger Mikko said...

Yritän selittää television viehätystä. Jotkut ihmiset ovat työpäivänsä jälkeen aivan lopussa. Jotkut eivät jaksa muuta kuin vääntää telkkarin auki. Telkkari ei vaadi keskustelemista, vain katsomista. Joillekin se on helpotus pitkän päivän jälkeen, jonka aikana on saanut hoitaa sairaita 8-10 tuntia putkeen, koska siinä sitä juttelemista on enemmän kuin tarpeeksi. Eivät kaikki halua tai jaksa sellaisen jälkeen edes hihitellä ystävän kanssa teekupin äärellä. Ne asiat jäävät pakostakin viikonloppuihin tai vapaapäiviin.

Ensiksikin olen täsmälleen samaa mieltä työelämästä. Mehujen imeminen ihmisistä on mennyt liiallisuuksiin. Tämä meno ei voi jatkua kovin pitkään. Yhteiskunnallinen lasku tulee olemaan hirvittävä.

Olin juuri samanlainen television suhteen. Kotiin, telkkari auki, ruokaa telkkarin ääressä, siitä nukkumaan jos ei nukahtanut telkkarin ääreen. Minulle telkkari oli kierre, vaikka kuvittelin sitä rentoutuskoneeksi. Se loi illuusion rentoutumisesta. Mutta teki hyvin väsyneeksi. Sitä on hyvin vaikeaa tajuta, ennenkuin on saanut riittävästi välimatkaa telkkariin.

Olen varmasti ainakin jossain määrin poikkeava yksilö. Varmasti osalle ihmisistä, ehkä jopa suurelle osalle, telkkari voi olla myös rentouttava vempele. Mutta tiedän omasta kokemuksesta, että kaikille se ei ole.

22/7/06 19:46  
Anonymous Anonyymi said...

Tarkoitus ei ollut trollata. Ei mulle televisio ole mikään päivän polttavin kysymys. Harmittaa vain väsyneenä joskus se, kun esim. joku osapäivätyöntekijä tai opiskelija ihmettelee kuinka joku voi siis tosissaan katsoa telkkaria. Voi olla etteivät he itsekään jaksa työelämään siirryttyään olla niin kauhean aktiivisia. Taikka jos tosiaan työpäivät venyvät 10 tuntisiksi ja joka tuntiin liittyy lukematon määrä erinäisiä neuvotteluja ja ongelmatilanteita. Joskus siinä tuntee saaneensa niin tarpeekseen kaikista ihmisistä, että kotona mielellään vaan käpertyy vaikka telkkarin ääreen. Vapaa-aika ongelmaa ei ole, kun viimeistään kymmeneltä on pää tyynyssä.

Anteeksi vaan jos kommenttini ovat ärsyttäneet ihmisiä ihan suotta. Hyvät viikonloput kaikille terv. Viivi

22/7/06 20:21  
Blogger Mikko said...

Työelämän kuluttavaa energiaa on vaikeaa selittää ihmiselle joka ei käy töissä. Tsemppiä sulle siis jaksamiseen. Kukaan ei katso nykyaikana alaspäin jos ei jaksa juoksennella raitilla työpäivän jälkeen. Pikemminkin katsotaan ylöspäin kun jaksaa sitä rumbaa vuodesta toiseen.

Itselläni tuohon televisiokierteeseen liittyi se, että introverttina tarvitsen työpäivän jälkeen hetken hiljaisuutta latautumiseen. Koetko itse samanlaista?

Minulla oli silloin hyvin ekstrovertti kumppanini. Hänelle oli tärkeää käyttää työpäivän jälkeinen hetki aktiiviseen yhdessäoloon, lähinnä keskusteluun. Olen nähnyt samanlaista ristiriitaa parisuhteen tarpeiden kanssa useammallakin tutulla pariskunnallani.

Jungin mukaan ekstrovertti saa muista ihmisistä voimaa. Vaikuttaisi siltä, että ekstrovertille on fundamentaalilla tasolla mahdotonta koskaan tajuta miten tärkeää yksin olo ja latautuminen introvertille on. Tästä erosta on kyllä Veloenan kanssa väännetty aiemminkin.

Ainoa hyväksytty tapa omassa parisuhteessani oli hengähtää istahtamalla telkkarin ääreen. Kuinka kamalaa näin jälkikäteen ajateltuna.

Kolmikosta telkkarin katsominen, juttelu ja hiljainen kävely yksin, minua lataa vain hiljainen kävely. Telkkarin katsominen vaikuttaa latautumiselta, muttei oikeasti toteuta sitä. Juttelu taas kuluttaa energiaa.

Ihan vaihtelun vuoksi kannattaa joskus kokeilla laittaa telkkari kiinni ja sen sijaan lähteä yksin hiljaiselle kävelylle. Vaadittu ponnistus on marginaalisesti isompi. Mutta lopputulos voi olla täysin erilainen.

Kannattaa pitää jatkossakin ärhäkästi kiinni omasta ajasta. Linkkini takaa löytyy muuten artikkeleja introverttiydestä. Ei ole pakko alistua olemaan ekstrovertti vaikka sosiaalinen paine onkin kova ekstroverttien propagandasta huolimatta.

22/7/06 21:43  
Blogger Veloena said...

Huuh, televisio näköjään puhuttaa. Tiedän itse välillä, syklisesti 10-12 tunnin työpäivää tekevänä, mitä on olla puhki. Kun olen puhki, nukun. Ja vasta sitten, bloggaan. Enimmäkseen pyrin järjestämään elämäni niin, että työpäivä pysyisi alle kuuden tunnin.

Kun oli televisio, saatoin istua sen ääressä märehtimässä muutaman tunnin ja silmät olivat entistäkin väsyneemmät.

Nykyinen murheeni on tietokone. Mietin, minkä kaikkien asioiden suhteen olisin poliittisesti aktiivisempi ja ärhäkämpi, jos minulla ei olisi tätä oopiumia.

Luultavasti jokainen meistä on sitä mieltä, että nykyinen työelämä on täysin kamalaa (ja kannattaa muuten lukea mm. Eufemian hienoja kirjoituksia tästä) ja sille pitäisi tehdä JOTAKIN. Ratkaisu kannattaa ottaa omiin käsiin niin pitkälti kuin uskaltaa. Kaikilla aloilla sitä ei epäilemättä pysty tekemään. Ja tietysti freelancerina on ikävä olla. Esimerkiksi tässä kuussa en saa mistään mitään palkkaa vaikka teenkin töitä, ja sitten ensi kuussa vasta lävähtää palkkio.

On kyllä jotenkin karua tajuta, ettei kukaan tule tuomaan minulle, sinulle tai kellekään muulle hyvää elämää tarjottimella. Ja että asioiden muuttaminen on pitkäveteistä, hankalaa, hidasta ja äärimmäisen rasittavaa. Mutta onko muuta vaihtoehtoa?

Olen muuten Mikko tullut tulokseen, että olen ehkä jotakin mitä voisi kutsua familiaariventiksi ;) - eli aivan lähipiirin (pari läheisintä) kanssa en stressaannu, mutta että kaikkien muiden suhteen olen ehdoton introilija. Ja koska lähipiirini, ööh, kuuluu minuun (ei siinä ole mitään ristiriitaista - enhän voi päättää hiustenikaan tekemisistä, ne liehuvat tuulessa, tai paljon tärkeämmistäkään kehollisista kalkulaatioista), olen myös hajalla sen hajaannuttua. Hmm.

Kyllä, omasta ajasta tulee pitää kiinni. Minua hivelee kovasti editoimani kirjan eräs artikkeli, jossa kysytään, miksi kulttuurissamme pidetään moraalisesti parempana pitkästymistä ja ärtyisyyttä (liioista sosiaalisista suhteista seuraten) kuin iloa (ongelmanratkaisun parissa, tai taiteen, tai whatever). Se on tarpeellinen kysymys, ja jos en ole erehtynyt, se on myös kysymys, josta Mikko kuvittelee vääntävänsä kanssani. (Minä luulin, että totesimme, ettemme väännä ;) )

Voi Viivi, mikä sinut pitää työssäsi, jos et saa siitä tuon suurempaa tyydytystä? Tiedän, että yleensä vastataan taloudelliset realiteetit, mutta kuinka reaalisia ne lopulta ovat omaan hyvinvointiin ja onnellisuuteen verrattuna?

22/7/06 22:12  
Blogger Veloena said...

Koska olen aivopöhö, en muistanut kiittää tv-analyysista. Luultavasti jään tässä asiassa ikuiselle ihmettelyn tasolle. Ei se itse asiassa ole kovin turhauttavaa. En oleta esimerkiksi keksiväni elämän tarkoitustakaan, vaikka kovasti tahtoisin. Filosofian opiskelussa on se hyvä puoli, että siinä kouliintuu hyväksymään sen, että on ihmetyttäviä seikkoja, joihin ei tunnu löytyvän vastausta.

En ole varma kyllä siitä, onko "yhtä suuri" iloon soveltuva käsite. En usko, että iloja voi järjestää asteikolle yhdestä kymppiin tekemättä niille väkivaltaa. Ilo tuntuu perheyhtäläiseltä käsitteeltä, enemmän ostensiolta. En ole toistaiseksi esim. kokenut pyhän tuntua tai olen olemassa ja elän -todellisuuselämystä massamedian parissa, kävellessä sen sijaan usein. Siksi kenties arvostan kävelemistä paljon. (Samoin, itse asiassa, työn tekemistä. Työssä on helppoa huomata olevansa tarpeellinen osa yhteiskuntaa. Se on tärkeä itsensä hyväksymisen lähde.)

22/7/06 22:18  
Blogger Mikko said...


Olen muuten Mikko tullut tulokseen, että olen ehkä jotakin mitä voisi kutsua familiaariventiksi ;) - eli aivan lähipiirin (pari läheisintä) kanssa en stressaannu, mutta että kaikkien muiden suhteen olen ehdoton introilija. Ja koska lähipiirini, ööh, kuuluu minuun (ei siinä ole mitään ristiriitaista - enhän voi päättää hiustenikaan tekemisistä, ne liehuvat tuulessa, tai paljon tärkeämmistäkään kehollisista kalkulaatioista), olen myös hajalla sen hajaannuttua. Hmm.


Luin tuon aiemman keskustelumme läpi. Nyt vasta lopulta luulen ymmärtäväni missä puhuimme toistemme ohi.

Minä kuvittelin, että tarkoitit että esimerkiksi 10-12 tunnin työpäivän päätteeksi haluaisit ensisijaisesti pölistä siippasi kanssa etkä IKINÄÄN kokisi tarvetta tehdä mitään yksin: uuvahtaa nukkumaan, kävellä, meditoida, tanssia.

Minä puhuin vain siitä, että introlla on tarve joskus skävellä, meditoida tai tanssia yksin. En usko, että olemme tästä eri mieltä.

Luulen, että tunnistan myös mitä tarkoitat tuolla familiaariventillä. Läheisten ihmisten kanssa ei lataudu mutta energia ei myöskään kulu. Näppituntumalta veikkaan, että tuo on varmaan yleistettävissä.

22/7/06 22:42  
Blogger matkalla said...

voi ei, älä leikkaa sun palmikkoa! sulla on niin mahtavat hiukset.

otsatukilla sen sijaan on oma tahto. ne viekottelevat tiensä auki jos tahtovat-

23/7/06 17:29  
Blogger Veloena said...

Häh, kuuluisiko siippojen kanssa puhua? Huh. Ei ei ei. Siipat ovat eläimiä, niitä silitetään ja pidetään hyvänä. Puhuminen on aivan yliarvostettua, jos minulta kysytään.

Oikeastaan se, ketkä kuuluvat lähipiiriin, selviää juuri puhumattomuustestillä: lähipiiriä on ihminen jonka kanssa voi vaivatta ja vaivaantumatta olla myös hiljaa. Ehkä seuraelämän rasittavuus liittyy pitkälti siihen, että pitäisi sanoa jotakin? Enimmäkseen minulla ei ole erityisemmin tähdellistä sanottavaa. Joskus toki käyn hyvää keskusteluakin (kuten sinun kanssasi; minulle oli iso asia, että vakuutuimme siitä, että olemme hyväntahtoisia - aika hupaisa aihe, hih).

Joo en ole leikannut otsista vieläkään. Muistan edelleen, että kun sellainen on ollut, se on pitänyt lannistaa aamuisin putsupullo ja pipo -metodilla.

23/7/06 22:52  
Blogger Veloena said...

Ai niin, ihan pakko vielä lisätä. Nauroin ihan kaatamalla kun luin tuon, että Mikko kuvitteli minun olevan puhelias. Eläimiin identifioituvat ihmiset harvemmin ovat.

Mutta minusta kyllä läheisten kanssa oleminen on latautumista. He tuottavat tai kauniimmin sanottuna, heidän kanssaan koetaan usein kaikkein laadukkaimmat esteettiset ja pyhän kokemukset.

23/7/06 22:55  
Blogger Mikko said...

Niin, ymmärrän kyllä myt että ymmärrät "latautumisen" eri tavalla kuin minä. Minulle latautumisen assosiaatio yksinäisyyteen on vahva, mutta syyt eivät varmaankaan ole yleistettäviä.

23/7/06 23:30  
Blogger Veloena said...

Se minua kyllä kiinnostaisi kuulla, ajatteletko tuon latautumisen latautumisena vai palautumisena. Koska minä ajattelen sen selvästi nimenomaan latautumisena, että olen jonkun läheisen kanssa. Saan siitä kovasti varmuutta ja voimaa ja ideoita. Mutta yksinollessa palaudun. Ja siksi pitää olla paljon yksin, jotta kerkiää palautua. Tosin yksinolosta suuren osan vietän ikään kuin puhellen jollekulle pääni sisässä. Välillä huomaan myös höpiseväni ääneen. En pidä sitä kovin huolestuttavana, koska ajattelu on luonteeltaan anyways dialogista.

24/7/06 02:13  
Blogger Mikko said...

Tässä yhteydessä minun latautumisen käsitteeni tarkoitti varmaan suunnilleen sitä minkä sinä jaat kahteen osaan: palautumiseen ja latautumiseen.

Ajattelin ehkä jotain kännykän akun kaltaista metaforaa: kun se tyhjenee, sitä on ladattava ainakin edes vähän, että sillä voi puhua.

Sinä taisit puhua jostain fyysisen treenaamisen kaltaisesta metaforasta: treenauksen jälkeen on palauduttava, muuten keho ei kykene uuteen harjoitukseen.

Loistavaa, että tämä tuli selväksi. Hassua, miten vaikeaa tämä oli selvittää aiemmin. Uudella lukemisella näin aiemmin sivuuttamiani lauseitasi, joiden pohjalta oli triviaalia ymmärtää ajatustemme ero.

Veikkaan, että minulle meni alkuperäisestä vastauksestasi päälle niin vahva puolustusreaktio että sokaistuin täysin kaikelta kirjoittamaltasi joka ei sopinut hypoteesiini. Joskus ainoa keino ymmärtää näyttää olevan aika.

Pitäisi varmaan analysoida ensimmäistä kommenttiasi tarkemmin. Olisi hyödyllistä ymmärtää, mikä siinä sai aikaan moisen reaktion.

24/7/06 07:29  
Blogger Mikko said...

Pitäisi varmaan analysoida ensimmäistä kommenttiasi tarkemmin. Olisi hyödyllistä ymmärtää, mikä siinä sai aikaan moisen reaktion.

Tai siis, onhan se selvää. Yritä kuvitella itsesi usean vuoden parisuhteeseen, jossa sinun ei anneta halutessasi palautua. Näet että monen ystävän parisuhteessa kärsitään ihan samasta asiasta.

Sitten purat tuntojasi aiheesta päiväkirjaasi. Ja joku tuleekin (karrikoiden) sanomaan, että tarpeesi palautua on kuvitelmaa vain. Kunhan vain kasvat vähän ihmisenä, niin pääset sen ylitse.

Ensimmäisenä ei rupea miettimään, onko kyseessä ero määrittelyssä. Vaikka kyllä pitäisi.

24/7/06 07:39  
Blogger Veloena said...

Kaipa juuri nuo erot määrittelyissä ovat sitä, mihin viitataan "asioiden riitelynä"?

Kukapa parisuhteessaan epäonnistunut ei näkisi samoja virheitä ja pelkäisi, että ne toistuvat toistumistaan.

Usko pois, tunnen tuon puolustusreaktion. Jälkeen päin sellainen tuntuu aina oudolta. Analyysi on usein hyödyllinen juuri siksi, että se jää ilmaan kysymyksenä, ja joskus asiat avautuvat. Minulle on käynyt tänä kesänä niin häiden kanssa.

Olen tajunnut, miksi menen niistä niin lukkoon. Tai siis, menin. Kun sain asian purettua, se näytti aivan höpsöltä. Enköhän ystävämme Miss Teen häissä pysy kuosissa enkä itke enkä pakene.

Jännittävää.

Aika tosiaan, sitä tarvitaan. Ei ihme, että vanhukset ovat keskimäärin tyytyväisempiä elämäänsä. Mitä kaikkea ovatkaan kerinneet ratkaista!

25/7/06 03:16  

Lähetä kommentti

<< Home

<