Yksinkertaisesta elämästä

Teen työtä heti herättyäni ja koiran ulkoilutettuani. Istun pöytäni ääressä, olen järjestänyt entiseltä vuokraemännältäni saadulle jakkaralle tyynyt ja rakentanut ikään kuin satulatuolin, jotta selkä ei särkyisi. Kuvittelen, että saan luvut tehtyä nopeammin. Kun lukujärjestyksessäni lukee 14.00, kello näyttääkin 17.35. Menemme koiran kanssa ulos, kävelemme palstalle, kitkemme hieman. Tai siis minä kitken, koira makaa tihkusateessa ja näyttää loukkaantuneelta asioiden saamasta käänteestä. Paluumatkalla seisomme hetken koirapuistossa, koska siellä on Nasun hyvä ystäväkoira. Reppu on painava kesäkurpitsoista, kurkuista, salaattiherneistä, rucolasta ja lehtikaalista. Kävelemme kotiinpäin sateen lakattua kai lopullisesti, ohi uimahallin ja Helsingin kuuminta kadunpätkää pitkin, ohi syntymäpäiväbaarin ja ylös mäkeä. Kotona ryöppään lehtikaalin ja sullon sen pakasterasioihin. Silppuan myös rucolaa rasioihin. Pääsen varmasti jonkun uunillisen kotiin leipomaan kreikkalaisia filotaikinapiiraitani, rucola-spanokopitaa. Työnnän viimeiseksi pannulla itselleni lounasta eestaas yhdeksän aikaan illalla. Sipulia, tuoretta kesäkurpitsaa, mustapippuria, vähän omaa rosmariinia ja oliiviöljyä, ripsaus minttua, käsin pienittyjä vihreitä luomuoliiveita.

Kun haluaa tehdä yksinkertaista hyvää, aineksien on oltava priimaa. Yksinkertaisesta maistuu nahistuminen ja seisoneisuus heti läpi.

Epikuros kirjoitti nautinnosta. Hän tarkoitti vettä, hedelmiä, leipää ja juustoa. Mielenrauhaa. Syön aterian pienen pöytäni ääressä, pienessä asunnossani. Olen ihmeen rauhallinen tajuttuani, että olen saanut miettimistauon, jota ehkä kaipaan, vaikka kipuilenkin läheisyyden perään. Koira makaa sängyllä, kissat sängyn alla. Ihmettelen, miksi ihmiset tahtovat asua väljästi ja katsella televisiota. Miksi pitää olla muodikas ja menevä ja vaihtaa kampausta ja ilmettä ja hameen pituutta? Mutta kyllä minuakin ihmetellään: miksi pitää olla niin monta eläintä? En osaa selittää, ainoastaan viitata epämääräiseen tuntemukseen siitä, että kun jollakin tuntoisella olennolla on hätä, jotakin pitää tehdä.

En tiedä, ovatko ne kanssani onnellisia. Mutta ainakin ne ovat elossa ja niitä rakastetaan, vaikkakin aika huonosti. Ne ovat kaukana luonnollisesta olotilastaan, mutta niinpä olen minäkin.

Tummentuma ohimollani syventyy väriltään. Mietin peilin edessä saksien kanssa, leikkaisinko otsatukan, jottei tuo viiru ihossa häiritsisi ja huolestuttaisi minua. Mietin, mikä saa viirun aikaan. Olen taas yksin, se on taas ohimollani. Koetan vahtia itseäni työskennellessäni. Hankaanko ehkä peukalolla tuota kohtaa tai jotakin? Hikoilenko siitä stressihikeä? En saa itseäni kiinni itse teosta. Huvittaa otsatukkatematiikka. Ei ole mitään ristiriitaa, että ajattelee vuoron perään otsatukkaa ja metafysiikkaa ja roskien viemistä. Ne yhdistyvät maailmankaikkeudeksi, jota on riittävän hyvä elää. Työtä tehdessäni tajuan, kuinka etuoikeutettu olen. Kuinka hyvä on, että olen onnistunut lykkäämään huolta toimeentulosta ja malttanut opiskella jotain, mikä on aidosti kiinnostavaa, ja kieltäytynyt menemästä työhön johonkin tylsään ministeriöön tai sensellaiseen. Olen lykännyt huolia, nautintoa tuskin ikinä.

Pidän yksinkertaisista nautinnoista kuten kävelemisestä, hyräilemisestä, puhumisesta ja kirjoittamisesta, halailemisesta ja silittämisestä, ruoan kasvattamisesta ja laittamisesta ja syömisestä ja yksinolosta. Ja sateen kuuntelemisesta. Toisten maailmoihin astumisesta. (Muutan suomennoksessa Pennebakerin edustamaan paradigmaan viittaavan termin paljastusparadigma avautumisparadigmaksi - paljastamisesta tulee liikaa mieleen jokin ruskean poplarin alinen kelmeä liha tai salarakkaat. Sillä eivät vaikeudet ja niistä selviäminen, häpeä tai moraaliset ongelmat ole mitään, joka pitäisi piilottaa. Avautuminen on parempi suomennos sanalle disclosure. Leikittelen hetken uskoutumisella, mutta se olisi jo liian momoa.)

Käveleminen koiran kanssa piirtää maailmankaikkeuteen tilaa ja kadottaa aikaa. Erään hierontalaitoksen ikkunassa mainostetaan vaikka mitä terapioita yhdistävää hierontaa. Esittelytekstissä mainitaan, että kierukka saattaa poistua hoidon aikana. Nauran ääneen mokomalle koko kotimatkan. Mikä retorinen keino - hoito kuulostaa todella tehokkaalta, mutta eiköhän kausaalianalyysi mene metsään. Nauru särisee tyhjään. Koira luimistelee korviaan. Kadut kulkevat kuten kaavoitettu. Kävelymmekin kaavoittuu. Seinien läpi ei voi mennä.

Kaivautuessani yhä syvemmälle positiiviseen psykologiaan tajuan viiltävästi, miten kauhea enimmäkseen on ihmiskuva, jota olen tankannut yliopistossa useammassakin aineessa kykenemättä ikinä oikein uskomaan siihen, että niin monet asiat sivuuttava kuva voisi olla tieteellisestikään oikeassa. Kuinka paljon puhutaan defensseistä ja tarvehierarkioista ja kuinka ihmiset kyynistyvät ja alkavat käyttäytyä sikamaisesti ja kuittaavat sen viitaten siihen, että ihminen nyt on paha ja että tämä on nyt se ja se defenssi ja että ovat narsistisia siinä ja tässä suhteessa.

Mietin sitäkin, johtuuko kaikki hidaskasvuisuuteni ihmisenä pitkälti siitä, että olen seurustellut totuutta tavoittelevien miesten kanssa - sellaisten hieman synkkien filosofien, jotka eivät salli itselleen eivätkä oikeastaan kauhean hyvin toisillekaan kauniita satuja silloinkaan, kun pieni kaunistelu olisi yksinomaan hyväksi. Esimerkiksi, jos ihmiset ovat menneet naimisiin, sitä on paheksuttu kyvyttömyytenä ennustaa omia myöhempiä mielenliikkeitä, ja lasten hankkimista on tarkasteltu kyvyttömyytenä löytää elämästä merkitystä ilman lasta. Olen tietysti myös itse paheksunut ohella ja olen edelleen hirvittävän huono lupailemaan mitään seuraavan päivänkään mielialoistani. Mutta jollakin tavalla olen myös nähnyt, kuinka ihmiset oikeasti näyttävät onnellisilta tehdessään yksinkertaisia, oletettuja asioita, kuten mennessään naimisiin ja hankkiessaan lapsia, ja miettinyt, mikä kauhea vika minussa oikein on, kun en tajua sellaista tai kun kukaan ei halua tehdä kanssani sellaista.

Onneksi takinkääntäminen silloin, kun huomaa olevansa umpikujassa, on sallittua ja yksinomaan järkevää. (Jostain syystä uskomuksissa pitäytymistä arvostetaan aivan liikaa. Se tuntuu harvinaisen tyhmältä kannalta: huomaa olevasi väärässä, mutta on pakko jatkaa väärää menoa.) Muutettuani pois entisestä kodistani sanoin entiselleni, että jos hän vielä haluaa pitkän, elinikäisen suhteen, suosittelen lapsen hankkimista. Koska suhteet eivät näytä kestävän ja kehittyvän ilman jonkinlaisen luottamuksen ja sitoutumisen osoituksia. Tai ainakaan minä en kestänyt vaan lähdin. Koska en ollut enää kotonani shampanjojen ja sen sellaisten harrastamisessa, kodissa, jossa kukaan ei ehdi jutella, koska on aina jokin tärkeämpi asia.

Yksinkertainen elämä tuntuu olevan kaikkein vaikeinta. Ainesten pitää olla priimaa. Ajatusten ja tuntemusten on pysyttävä kirkkaina ja heleinä. Ihminen, jonka päässä on hämäriä, sotkuisia vyyhtejä, ei voi nauttia kauralesettä aamu toisensa jälkeen tyytyväisenä. Kun olemme Vompin perheen mökillä, hämmästyn perheenjäsenten tervepäisyyttä. Tunnistan heti heidän tavassaan käsitellä asioita monia arvokkaita, selviytymistä ja onnellisuutta edistäviä keinoja. Toki tiedän, millaisessa paineissa niitä onkin karaistu. Minun on helppo olla koko viikon, samalla tavalla helppo kuin Vompinkin kanssa, ensimmäisestä tuttuuden sekunnista saakka. Ja mietin lukemaani informaatiota, jonka mukaan vanhat ihmiset arvioivat elämänlaatunsa paremmaksi ja sosiaaliset suhteensa tyydyttävämmiksi, yhdistettynä siihen toiseen informaationsiruun, että vanhat ihmiset eivät välitä tavata hyvänpäiväntuttuja vaan keskittyvät niihin, joita todella rakastavat.

Yllätyksekseni huomaan, että voin omalla tavallaan hyvin yksinkin nyt, kun minulla on joku, jota rakastan, olkoonkin, että tuo toinen matkaa yhä kauemmaksi. Vaikka otsassani on purppurainen juova ja vaikka unohdan syödä ja syön sitten äkisti liikaa ja vaikka koira meinaa yöllä potkia minut sängystä pois ja vaikka kukaan ei halaa minua enkä voi ensimmäiseksi aamulla nuuhkia rakkaani tuoksua, olen hyvillä mielin saadessani työnnellä kesäkurpitsaa pannulla ja työskennellä lauseiden helppolukuisuuden eteen.

Seistessäni peilin luona saksien kanssa laitan hetkeksi palmikonkin terien väliin ja leikittelen ajatuksella, mutten taaskaan uskalla. Ja kun kävelen sateessa, ihmettelen, miksi muilla ihmisillä on sadeanorakit. Onhan vielä kesä, lämmin. Ja ajattelen tuolia omenapuun alla, narsisseja. Lähetän sähköpostilla ohjeita kiinalaisista teistä: luumunkukin tuoksutetuista, käsin kierretyistä liljoin ja jasmiinein koristelluista teekukista jotka avautuvat kupissa. Tajuan äkisti, ettei syyskuun lopussa ole vielä lunta. Mutta syksy on pitkä ja voimme asua yhdessä aikaisintaan uuden vuoden jälkeen.

Kukaan ei vielä tiedä missä tai miten tai edes, tapahtuuko niin. Toiveet ovat hataria ja epämääräisiä.

Maailma on monimutkainen paikka. On omituista, kuinka tulee ilman tiettyä ihmistä toimeen aivan vaivatta kolmekymmentäyksi ja puoli vuotta, mutta sitten kahden kuukauden jälkeen on vaikeaa olla itkemättä toisen kahden kuukauden takia. Mutta on oltava kiitollinen, muistutan itseäni, sanattomuuksiin saakka kiitollinen joka ikisestä vastoinkäymisestä. Koska ne ovat kaikki, mitä on.

Elämä, ylipäänsä, on kummallista juoksemista ja asioiden hoitamista, satunnaisia voimakkaita ilonpilkahduksia, omituista melankoliaa ja kyvyttömyyttä olla rakastamatta. Koko ajan on tunne, ettei saa levätä ja hengähtää riittävästi. Vain hetkittäin saa pysähtyä, yleensä toisen sylissä, kahden kesken, nauraen suihkua suu täynnä tai aamua haistellen. Joskus kävellen mitään sanomatta tai ojentaen käden, upottaen sormia turkkiin. Nuo hetket ovat niin puhtaita ja täynnä yksinkertaista hellyyttä, että koko elämän merkitys tuntuu kiteytyvän niihin.

Ne tekevät kaikesta ympärillään kirkasta ja heleää.