Läheisyydestä

Kasvot yläpuolella ovat kuu, hymyilevät. Mobilessa planeettoja esittävät objektit kulkevat ympyränmuotoista rataa, ajattelen, vaikka niiden pitäisi kulkea elliptisesti, läheten ja loitoten. Sujahdan läheisyyteen kuin peitteisiin. Suloista, nukuttavaa. Lohi on saanut ruokansa.

Aamulla on viimeinen päivä. Matkakuume kasvaa piilossa. Kerubivompatti vie äänensä kolmeksi päiväksi körttikuoroon lainaksi, vaikkei uskokaan persoonalliseen yhteen ainoaan oikeaan jumalaan. Itkettää, on vaikeaa ajatella läheisyyden katoavan. Kolme päivää irrallisuutta omin aikatauluin, maanantaina menen toisaalle. Siellä ei ole nettiä. Istun laiturilla ja teen töitä ja yöllä makaan saunakammarissa. Seuraavana viikonloppuna ovat rubiinihäät, joihin osallistuminen tuntuu hassulta, sillä kaikki on vielä kovin uutta. Sunnuntain marssille on luvattu liki kolmekymmentä astetta hellettä.

Kerubivompatti muistuttelee, että olen sanonut, että ero tekee ihan hyvää vain. Vastaan, että jotakin positiivistahan siitä pitää keksiä. Kuuntelemme klezmeriä ja mustalaismusiikkia, leikkivää, surumielistä, kiepahtelevaa. Asettelemme kahta ruokalusikkaa erilaisiin lusikka-asentoihin.

Huomaan harjoittelevani yksinäisyyttä, totuttelevani siihen. Mutta kun olemme kahden, unohdan, ja syksy liukuu kauas. Mutta näen unta muuttolinnuista, jotka imeytyvät ylös, pilvien nälkäisiin suihin, sulat ylös pörhentyneinä. Nälkäiset jumalat, ajattelen. Kukaan ei rankaise siitä. Saan nukkua vielä yhden yön kyljessä.