6.7.06

Kaukaisuudesta

Istun, seison ja kävelen joukossa. Hymyilen, vastaan kaksitavuisesti tai yksitavuisesti. "Sattuuko siihen?" Tauko. "No jaa, vaikea sanoa." Koetan jaksaa hymyillä. Edellisen illan suru ei hellitä kuin hetkittäin. Istun, seison ja kävelen, juoksen perässä, tartun käteen. "Meidän pitää odottaa toisia." Hymyilen. "Sinä olet vain liian nopea meille muille." Poika hymyilee takaisin ujosti.

Olen jossain muualla, jossain kauempana. Kävelen Esplanadin puistossa pienestä ruskeasta kädestä pidellen. Minusta tuntuu, että lapsi taluttaa minua, lapsi osaa olla paikalla, surematta. Lasten surut ovat intensiivisempiä mutta nopeampia. Heidän surunsa eivät kerrostu eivätkä kinostu, he eivät tunnista itsessään taas sitä samaa hankaluutta, surua tai toivottomuutta kuin ennenkin. He eivät ajattele, että piru vie, terve lapsi juoksee pois äitinsä luota ja muista kaikkia tilanteita, jolloin kääntyi ja tarttui äidin hameen kepeään kankaaseen ja tahtoi uppoutua kuosin pariisilaissateeseen, metrokylttiin ja katulyhtyyn ja rue-johonkin, aprikoosinharmaaseen taivaaseen ja äidin tuoksuun. Ei halua mennä, ei uskalla riehua.

Pikkuserkut juoksevat vihreää ja kirkuvat. Suvuissa, molemmissa, on pelkkiä tyttöjä. Pojat tulevat vasta kymmenen vuotta myöhemmin, liian myöhään tutustua. Ja tyttöjäkin on vähän ja ne ovat toisista kaupungeista. Ne osaavat kätellä reippaasti ja kohteliaasti, äiti kohentaa kultaketjua kaulallaan ja huomauttaa vaivihkaa, ettei ole nähnyt koskaan minua käyttäytymässä noin reippaasti. Kaukaisempi tyttö soittaa pianoakin ja niiaa kaiken päätteeksi. Istun lattialla jalat taitettuina, lakerikengät hiostavat, letit ovat jo höltyneet, kiinalaissilmät palautuneet porsaansilmiksi. Avaan ja suljen kengännepparia. Isä koettaa kysyä, josko minäkin voisin soittaa jotakin. En osaa, en muista. Olisi pitänyt harjoitella, olisi pitänyt syntyä joksikuksi toiseksi.

"Menehän nyt." Astun vihreälle ja ihmettelen pikkuserkkuja, joilla on punaiset mekot ja vaaleansiniset lettinauhat. En vielä tajua, silloin, että niillä on toisensa. Minulla ei ole toista täällä. Kotona kyllä, ruotsinkielinen tyttö, jonka kanssa kipuamme puusta veistetyn gorillan selkään leikkipuistossa ja jonka kanssa mieluiten nukkuisimme kaikki yöt vierekkäin hihittäen. Häntä ei saa ottaa mukaan sukujuhliin. Sisko on vatsassa vasta tai vaunuissa, hän on suloinen ja ihana, tänään on hänen syntymäpäivänsä. Siskolle ei kukaan vielä sano, että olet iso tyttö, ole reipas. Havahdun. Vomp ja toinen lapsi tulevat vastaan, lapsi riistäytyy otteestani, säntää.

Kissasirkuksen kissat loikkaavat tyynyltä toiselle, kapuavat karvaiseen salkoon ja ryömivät putken läpi. Katselen kissoja surullisena. Kissojen juurella makaa rauhallinen puudeli. Tunnen kohtalonyhteyttä sen kanssa. Se odottaa jotakin. Makupalaa, vuoroaan. Nainen venyttää kissan pitkäksi suikulaksi ja nostaa kaulalleen. "Sattuuko siihen?" kysyy pisamanokkainen poika.

Vaikeaa sanoa. On vaikeaa pysytellä läsnä, päivä päivältä ja yö yöltä vaikeampaa. Painajaiset eivät anna minun nukkua kunnolla. Seurueessa istun ja kuuntelen ihmetellen ja kun sanon jotakin, pelkään loukanneeni, vaikka koetan olla kiltti ja ymmärtäväinen mutta samalla kertaa mielenkiintoisia asioita sanova. En osaa olla miettimättä, olenko jo niin rikkinäinen, etten tule toimeen ja voi hyvin kuin aivan tarkasti räätälöidyissä seurueissa, joiden tiedän suhtautuvan itseeni jonkinlaisella myötätunnolla. Ettei tarvitse pelätä, miten reagoidaan, jos alkaa äkisti itkeä tai vain karkaa. Kuuntelen, kuinka ihmiset kommunikoivat, koetan arvata, onko heidän puheidensa ilmaisema yhteisöllisyys aitoa vai teeskenneltyä. Olen liian vanha. Olen väsynyt. Näen ja kuulen asioita liian tarkasti, vereslihalla.

Käyn sähköpostikeskustelua vanhan ystävän kanssa. Hänen mielestään en ole toivoton, ainoastaan liian ankara itselleni. En tahdo ajatella, että on liian ankaraa yrittää olla loukkaamatta. Ja vaikka yrittää, jotenkin aina onnistuu olemaan hirvittävä ja ajattelematon. On päiviä, jolloin ajattelen, etten enää ikinä puhu enkä kirjoita. Jos vetäytyisin metsiin tai Jäämeren rannoille. Tai jos asuisin hotellihuoneessa ja taittelisin silkkipaperista joutsenia. Muuten vaan. On oltava rohkea ja katseltava virheitään ja oltava tämänhetkiseen tyytyväinen. Muistutan itseäni monesta asiasta. Siitä, kuinka en uskaltanut puhua vieraille lainkaan selvinpäin kaksitoista vuotta sitten. Siitä, kuinka seurustelin pitkään ennen kuin kiskaisin itseni loppuun rakkaudessa. Siitä, kuinka ihmiset eivät sano minua yleensä pahaksi, vaikka sanovatkin, etten ymmärrä mitään henkisyydestä tai filosofiasta tai rakkaudesta tai ironiasta tai leikistä tai milloin mistäkin. Väsyttää.

On raskasta koettaa pysyä siinä, missä näyttää olevan ulkoa käsin katseltuna. On jatkuvasti muistutettava itseä, että on vuosi kaksituhattakuusi, etten enää seurustele Kissan kanssa, että jalkani koskettavat maata, että olen kaikesta päinvastaisesta evidenssistä huolimatta elossa. Että olen rakastunut johonkuhun toiseen. Että minulla saattaa olla nälkä tai jano, että saatan olla väsynyt, että vesijuoksu saattaisi kohentaa oloani. Etten tiedä, mitä tahdon elämältä, en kai juuri mitään hetkittäisiä nautintoja lukuunottamatta. Että jos oloni käy liian pahaksi, voin mennä lääkärille ja kertoa, että minusta on tuntunut viime marraskuusta saakka siltä, että olen kuollut, ja että vaikka hetkittäin tuo tunne hellittääkin, enimmäkseen se on ikävästi läsnä, ja sitten toivon mukaan saan apua, jos en enää kestä. En tiedä, en haluaisi mennä tuollaisiin äärimmäisyyksiin saakka. Mutta alan väsyä tässä pakossa pysyttäytyä tässä, jonka seurassa oleminen asettaa.

Yksin saatan ajelehtia rauhassa asioissa, jotka ovat turvallisia, sillä nehän ovat jo tapahtuneet ja ohitse, tunnen niiden pienet yksityiskohdat. Saatan palata aikaan, jolloin sisko on vielä äidin vatsassa, painaa kämmenet vatsanrummulle, tuntea vaativien jalkojen polkaisut. Saatan palata päivään, jolloin pikkuserkut juoksevat ja keimailevat riippukeinussa. Isän serkkuun, joka sanoo minulle, että taidan olla toisenlainen tyttö. En tiedä silloin, mitä se tarkoittaa. Myöhemmin tiedän, kuten nyt. Toisenlainen tyttöys on sitä, että mies sanoo suudeltuaan: "Näytät hirvittävän surulliselta." Ja aamulla saatan istua sängyllä rakastettuni vieressä ja puhua tunninkin yhteen menoon ja kysyä sitten suuttuneena, miksi hän antaa minun jauhaa mokomaa melankolista paskaa, eikö hän hitto vie voisi kutittaa minua.

"Minä haluan kuunnella, mitä sanottavaa sinulla on", hän vastaa. "En halua sotkea ajatuksiasi."

Mutta eivät ajatukseni selkene, ellei joku tule tuomaan saksia ja leikkaa poikki häntää, jota ei ole leikattu yli kymmeneen vuoteen. Katselen hiuksiani kaupan ikkunan heijastuksesta salaa juonien. Jospa sittenkin leikkaisin ne. Mitä hävittävää minulla saattaisi olla? Ei kukaan kuitenkaan rakasta minua siksi, kuka olen ja mitä olen, ja jos tietää ja rakastaakin, se ihminen ei sotkeudu taatusti minuun henkilökohtaisesti. En osaa olla kenenkään elämän valo, suola enkä pippuri, en osaa olla ihme, pelastaja, en edes Lassie, joka tulee pelastamaan merestä ja raapii etukynsin. Ja jos joku minua rakastaisi, rakastaisi hän minua kynittyhiuksisenakin. Ja yhtä vähän osaisin siihen rakkauteen vastata sellaisin hiuksin, yhtä puolinaisesti, yhtä surullisesti toistaen sitä, etten ymmärrä, mikä minua vaivaa, kun olen kaikesta huolimatta varovainen ja pelkään kipua. Ennen en osannut pelätä, en rakkaudessa. En ymmärtänyt, miten kovasti se sattuu.

Pelkäsin vain äidin koettaessa työntää kohti keltahampaisia sukulaisia. Olisi äkisti pitänyt olla reipas, enkä osaa. Mummot ja papat tanssivat piirileikkejään, lapset seisovat sivussa katselemassa. Saattaa kääntyä, kävellä pihan reunaan, katsella hyönteisiä pensaissa. Pian pidän enemmän hyönteisistä kuin ihmisistä. Niihin saattaa uppoutua ilman odotuksia siitä, että tulisi mennä reippaasti mukaan, olla huoleton ja kaunis ja viisas ja muutenkin kaikkeenpystyvä. Hyönteiset, pensaat. Sitten rakkaus, rakkautta, en osaa pelätä, äkkiä juoksen kenttää eestaas.

Mutta tapahtuu jotakin. Tajuan kesken juoksemisen, että se kaikki on unta. Ja sitten jälkeenpäin, että se onkin ollut totta. Että olen elänyt jonkun kanssa miltei kymmenen vuotta. Olen epäilemättä ollut onnellinen suuren osan tuosta ajasta. En muista. Muista vain sen, kuinka äkkiä tajuan, että juoksen, etten osaa juosta, että osaan pelätä, tämän täytyy olla painajaista. Hakeudun aukion reunalle arkana, tuijotan juoksijoiden lettinauhojen kaaria ja ajattelen, voi luoja, kuinka olenkin osannut jotakin tuollaista. Se on yhtä mahdotonta kuin loikata ilmaan ja jäädä sinne virnistellen.

Tunnen itseni ikivanhaksi katsellessani Vompin ja lasten temmellystä. Istun penkillä ja keskustelen hajamielisesti lastenhoidosta toisessa maassa. Mutta olen vielä kauempana kuin tuo maa tai lapsuus. Mietin, pitäisikö minun vain ottaa laukkuni ja lähteä ja olla palaamatta. Onko oikein tuntea näin suurta surua ja yksinäisyyttä? Ystävä kirjoittaa, ettei tiedä, pitäisikö minua ja rakastettuani puhutella jo yhtenä symbioottisena yksikkönä. Mietin sitäkin, mistä johtuu, että omista ystävättäristä ajattelee näin. Ajattelee, että sillähän on tuo mies (tai nainen), jota se tapailee, sillä on siten kaikki hyvin. Mutta ei kaikki ole välttämättä hyvin miehen kanssa, vaikka itse toiseen tai sen kanssa olemiseen ei liittyisi mitään vaikeaa. (Ja aina liittyy, vaikeaa tai vaikeampaa.)

Hieron lisää suolaa haavaan metatasolla: Kas niin kultaseni, tässä sinä istut idyllisesti ja tunnet itsesi kuolleeksi. Ja kuinka paljon paskempi olo sinulle tuleekaan siitä, että epäilet omia tunteitasi ja tunnet itsesi hirviöksi. Etkä osaa edes olla uskottava hirviö - eikö entisesi olekin jo onnellinen, sinä se vain jankkaat joutavia syyllisyydestä ja toivottomuudesta. Pääse yli. Kirjoita sen kaiken yli, elä sen kaiken yli. Jos se on mahdollista, älä riko ketään toista sitä tehdessäsi. Hah, et edes pystyisi rikkomaan, et ole niin viehättävä.

Mietin Epiktetostakin, ja sitä, mikä kaikki lopulta on itseä ja saa liikuttaa mieltä. Mietin Spinozaa ja iloa, samalla keskustelen ja katselen hippaleikkiä ja ojentelen käsiä kutittamaan. Kunpa edes yhden päivän saisi olla joku toinen. Lokki, esimerkiksi. Tai koira, joka nuuskii tarmokkaasti tiensyrjää. En osaa edelleenkään uskoa, kun joku sanoo minua kauniiksi tai että pitää minusta. Ei, tekee mieli sanoa vastaan, etkö sinä näe tätä kaikkea hirviömäisyyttä ja kyvyttömyyttä olla iloinen viltillä, heittäytyä rakkauteen sumeilematta ja tanssia illassa jäämättä miettimään erästä hymyä seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi. Tahtoisin olla joku, jossa ei ole hitustakaan arkuutta eikä epäilysta rakastetuksi tulemisesta eikä omasta kyvystä rakastaa.

Jos osaisin olla varma. Tai jos osaisin olla epävarma ja tyytyä siihen. Tai jos osaisin edes olla epävarma ja tyytymätön ja hyväksyä sen seikan, että haluaisin jonkinlaista varmuutta elämääni. Mutta en osaa olla mitään. Ylipäänsä, en osaa olla. On päivä, jolloin en osaa olla läsnä. Jopa istuessamme kahden kesken ravintolassa säpsähdän äkkiä tajutessani, että minua katsotaan silmiin. Olen hereillä vain hetken ennen kuin uppoan kauhuun siitä, että minun täytyy näyttää pohjattoman surulliselta. Ponnistelen palatakseni ravintolaan, siihen miten puikkoja pidellään. Mutta olen jo kaukana, enkä osaa palata.

Katselen kättäni ja oransseja puikkoja siinä. Puikot poimivat taitavasti tofua ja kasviksia sekä hitusen riisiä. Käsi operoi kuin jokin itseään säätelevä olio. Jankutan itselleni, että minun pitäisi olla onnellinen. Tai että jos en ole, sille on varmasti jokin syy. Nureksin sähköpostikirjeenvaihtoa entiseni kanssa - hänestä molemmat kiinnitimme huomiota liikaa omiin tekemisiimme ja virheisiimme, emme vuorovaikutukseen välillämme. Hänestä minussa ei ole mitään vikaa, itsessään ei toki myöskään. Vain vuorovaikutuksessa. Jään miettimään, oliko mitään vuorovaikutusta. Puikot lasteineen pysähtyvät sekuntin murto-osaksi. Sitten ruoka jatkaa matkaansa kohti onnetonta suuta, joka avautuu kuin järjellinen olento niinikään. Tottakai vuorovaikutusta oli, koska ilman sitä ei mitään minuutta ole. Mitään minuutta ei enää ole. On vain kammottava ruokaa poimiva käsi ja tunne siitä, että on kuollut ja että pitäisi olla onnellinen. Koska on rakastunut. Mutta se ei ole samanlaista kuin ennen.

On yhä vaikeampaa olla onnellinen, sillä onnellinen voi olla vain jos on läsnä. Olen kiitollinen siitä, että pian on perjantai ja lauantai ja sunnuntai ja olen yksin. Perjantaina ja lauantaina ehdin lullua kaukana rauhassa, rauhoittua ja latautua. Olen tavannut liikaa ihmisiä, en osaa enää olla iloinen. Sunnuntaina kävelen kolmekymmentäviisi kilometriä. Sen aikana ehdin miettiä asioita ja katsella muuttunutta kaupunkia, kiinnittää tämän kesän kuuteen aiempaan kesään. En tahdo ajatella, olinko niinä onnellinen. En tahtoisi muistaa. Sillä oli vastaus mikä tahansa, sen kanssa olisi vaikeaa elää.

Tajuan elämän vaikeuden ja onnistun hymyilemään pöydän ylitse.

6 Comments:

Blogger matkalla said...

jäämeren rantaan, ehdottomasti. juuri jäämeren rantaan on suositeltavaa vetäytyä.

luulen, että nainen ei tarvitse vain omaa huonetta, vaan että hänen on välttämätöntä vetäytyä toisinaan jäämerenrantaan, yksin, tai oikein asettuvan ystävättären kanssa.

6/7/06 10:04  
Blogger matkalla said...

olen itse miettinyt aika paljon sitä, mitä loukkaaminen lopulta on.
totuudentorveus on eri asia kuin se, että tarvittaessa voi sanoa mitä ajattelee. joskus totuus on äärimmäisen puhdistavaa. joskus taas on vaikea erottaa mikä on itse asiassa vain puhdasta loukkaamista.

se on tietysti jokaisen itse ratkaistava omalta kohdaltaan. kysymys on usein tilasta, luulen. jos tunnen tarvetta sanoa asioita suoraan, se on yleensä suhteesa tilantarpeeseeni.

joku voi taas käyttää loukkauksia tilanviemiseen.

itse ajattelen, että ihmisen on pyrittävä olemaan vastuussa omasta riittävästä tilastaan, arvioida etäisyyksiä ihmisiin, etsiä oikeita ihmisiä, osata tarvittaessa osoittaa tilansa joko sanomalla tarvitsevansa sitä tai kilpeämällä toisten tilanvaltausyrityksiä.

koska on todella vaikeaa olla valtaamatta tilaa, jos toinen antaa siihen tilaisuuden. musta tuntuu, että aika monet ihmissuhteet kaatuvat lopulta siihen, että toinen on alussa vastarakastuneena antanut enemmän tilaa kuin oikeasti on hyväksi, ja myöhemmin hän ei enää mahdu siihen, ja lähtee pois. ihmiset kasvavat, tilantarve muuttuu.

tämä on siis vaan mun omaa filosofointia, ei yritys olla ymmärtänyt täsmälleen mitä tarkoitat.

6/7/06 10:20  
Blogger -rii- said...

Kirjoitat jälleen tuttuja sanoja.. Hyvä juttu, että voitte entisesi kanssa käydä läpi asioita (vaikka sitten puhuisittekin toistenne ohitse). Eihän siitä ole vielä vuottakaan, kun. Luulen (kokemuksesta), että "minua ei ole" -oloa ei kannata sietää liian pitkään yksin. Sinä vaikutat kuitenkin kovin kyvykkäältä tekemään asioille paljon myös itse (piirtämään itsellesi muodon sanoin ja kuvin), sen sijaan että jäisit tuskaan ja tyhjyyteen vain vellomaan. "Matkalla" puhuu asiaa myös omasta tilasta.

Ihanaa viikonloppuista kävelyretkeä sinulle. Käveleminen auttaa aina.

6/7/06 11:54  
Anonymous bb said...

veloenalla on g-mailia.

6/7/06 13:51  
Blogger Käsityöläinen said...

Nimimerkki "matkalla" piirsi niin kiinnostavan ja samanaikaisesti lujasti kiistämäni ihmissuhdedynamiikan, että minun oli lisättävä arkistoihini uusi kansio erillisille hyville mietteille. Soisin nimittäin maailman kasvavan mukanani, mutta niin en aina kuvittele. Tavoittelen myös aikamagiaa, mutta en voi kiistää ajan ja tilan talouden korostuneen.

Liian usein on kylkiluiden väleihin vyötetty köysi, jossa riippuu tulevaisuudessa nähty, tai mikä muu vain, tavoitelma painona. Tulevaisuuteen pääsee toki aina, mutta ajatuksena on päästä sinne muita nopeammin.

8/7/06 10:46  
Anonymous Anonyymi said...

"Koska on rakastunut. Mutta se ei ole samanlaista kuin ennen."

Eikös sen pidäkin olla erilaista, parempaa?!!!

Ja mies, eikös se ole nyt kaikkea muuta kuin hän? Ehkei kuitenkaan liikaa?

Varmaan suru yhä sekoittuu iloon. Ja tulee ilonsekaista surua tai surunsekaista iloa. Se on ihan normaalia. Ja rakkaus on siksikin erilaista. Odota, kyllä se siitä.

17/7/06 01:25  

Lähetä kommentti

<< Home

<