Etenemisestä

Edetä voi monella tapaa ja monessa erilaisessa tilassa ja ajassa.

Etenen työssäni: Teen papereihin tehdyt korjaukset myös tiedostoon ja iloitsen yömyöhään venyvistä hetkistä, jotka ovat sekunti sekunnilta pois mökillä tehtävistä töistä. Se tarkoittaa: on enemmän aikaa maata sylikkäin, kuiskutella ja vaania metsässä villejä marjoja. Käyn huolellisesti läpi rivejä, välillä iloitsen sivusta, jolle tulee vain yksin korjaus.

Etenen kohti yötä: Nostan huomiset vaellusvaatteet pinoksi pähkäiltyäni aikani, voiko urheilurintsikoissa kulkea paidatta. (Tietysti voi, jos laittaa minihameen. Pelkkien pyöräilytrikoiden kanssa voisi näyttää törkeältä, mutta hameen kanssa sitä on vain melkein kuin elähtänyt ja eläköitynyt cheerleaderpunkerouai. Eiköhän tästä nyt vielä koidu jumalten kosto vähintään flickr-sadossa, mutta vähät minä nyt tyylistä - huomenna on kuuma, en halua taintua.) Juon kannullisen sitruunakissanmintusta, sitruunamelissasta ja rohtovirmajuuresta keitettyä teetä. Kunpa uni tulisi.

Etenen elämää: Vuosi sitten (en elä kalenteri- vaan tapahtumavuosia) olen onneton, koska en pääse murtuneelta varpaaltani kävelemään kolmeakymmentäviittä kilometriä, vaan liityn mukaan vain pyörällä ja lopuksi. (Heh, näemmä kirjoitan jo tuossakin vuodentakaisessa merkinnässä Vompista.)
En osaa kuvitella vielä tuolloin, missä ja millainen olen nyt. Etenen vähän matkaa, tapaaminen ja vaikutelma kerrallaan. Tuntuu siltä, että maailma on puite, johon mennään, talo jonka läpi kuljetaan, suljettujen ovien takana kuikuilemista. Yhtälö. Mutta ei se ole. Se tuntuu yhtälöltä vain niin kauan kuin ajattelee, että se on valmis. Ja tiskit ovat taas likaiset. Ei, se ei ole valmis ikinä.

Etenen kohti heinäkuun kahdettakymmenettä: Koetan olla ajattelematta. Laitan pyykkikoneen pyörimään, kastelen kukat, en nosta kaihtimia. Katselen ikkunassa, ikkunanylishyllyn kannattimista vaatepuissa roikkuvia paitapuseroita, naisten neilikkakukallista valkopohjaista ja miesten mustaa. Makustelen samalla Helvi Hämäläisen Kylänruusujen erästä kohtaa päässäni. Kohtaa, jossa puhutaan, kuinka hyvä on olla mies talossa, jotta saa matonkuteisiin mustaa sen käytetyistä puvuista. Ja kuinka vanhapiika Raakel vastaa, että saahan tuota mustaa miesperheistä raidantarpeiksi, niiltä sitä riittää. Kun loukuttaa muille mattoja, saa mustaa kudetta. Heinäkuun kahdennenkymmenennen jälkeen nukun koiran kanssa.

Mutta etenen myös kohti olemattomuutta ajassa ja tilassa: Koetan saada ympärilleni luotua ilon ja hyvinvoinnin vyöhykkeitä, pieniä valkopyörökivipoukamia, jossa vesi lämpenee nopeasti ja joissa siloneulat ja merirokot voivat elää iloisina. Koska en tiedä, mitä kuollessa tapahtuu, paitsi että varmasti se on yhtä omituista kuin maailman loppuminen, keskityn etenemiseen sillä tavalla, että loisin ja näkisin enemmän poukamia kuin pohjavirtoja. Joskus jotakin syntyy. Etenen taas Helsingin ympäri. Kun kävelimme ensimmäisen kerran, Arabianranta oli niittyä vain. Kun keksimme nimen, meitä oli kolme tyttöä, ja pompotimme nimen nykyiseen muotoon Seaid. Kuka meistä sen kiinnitti, en muista. Ei se ole olennaistakaan. Kaikki katoaa.

Nyt käyn nukkumaan, sillä etenen myös vuorokaudenrajan yli ja haluaisin tehdä sen täysin rentona. Olen nostanut laukkuni päälle myös eräälle nuorelle neidille lupaamani hellehuivin.