24.7.05

...kaikilla oli niin mukavaa...

Liityn Seaid-ronkkaan vasta loppupuolella, Sörkassa. Pääsen heti esitelmöimään Helsinkiin villiintyneistä kaniineista ja onnistumme jopa näkemäänkin niitä muutaman, vaikka koirakin on mukana ja haisee arvatenkin pupusten nenään. Pyöräillessäni tyyppejä vastaan näen Kulosaaren sillan kupessa kahdeksan valioyksilöä, joista yksi kuopsuttaa takajalan kynsillä korvaansa, aivan samalla eleellä kuin koirat ja kissat: silmät kiinni nautinnosta, hieman kyyristyen, jalka viuhuen, kynnet karvapeitteen läpi sukiutuen.

Kaniinit ovat hauskoja: teräsjänteistä koottuihin rusakkoihin verrattuna ne ovat silkkaa vauvaa. Ja ne menevät aina isompana ryhmänä, ja niiden korvatkin ovat niin pyöräkät, että ne voisivat miltei olla piparkakkutaikinaa.

Kuva: Kissa

Arabianranta onkin kohteista kiinnostavin, joten en menetä mitään, paitsi ehkä "mukana koko matkan" -statuksen. Kuvaan betoniporsaalla istuvan variksenpojan, jota isot varikset moppaavat, tuulessa liehuvat muovipussikuidut piikkilangan näpeissä, lautan, jolla työkoneet viettävät rantalomaa, ohjuksiksi ounastelemiani putkia ja puupinon, joka viettää suoraan pilviä päin. Lupaan laittaa myöhemmin kuvia lisää. Arabia kukkii nyt todella komeasti, kannattaa mennä katsomaan. Takiaiset ovat pieniä puita, huiskuhapsuiset jättömaanheinät päätä korkeampia, pietaryrtit viiltävän keltaisia.

"Mainoksessa luki, että vauhti ei ole pääasia, mutta aika hoipakkata täällä mennään", valittaa Bogeymies. "Ei pääasia, sivutuote", koetan lepytellä. Joka vuosi joukkue venyy ja sirpaloituu ja sitten taas kohtaa pään pysähtyessä odottamaan hännän ehtivän tuntemuksiin mukaan. Joka kerran, jokaisessa ryhmässä on joku, joka on hitain, ja joku, josta vauhti on vähän verkkaista. Ja tunteellisin, ja helpoimmin hyppivä, ja eniten penkistä nostava, ja nopeimmin päässä laskeva. Ei se mitään. Kaupunki avautuu mutkittelevaksi matoksi kupruineen ja huoneen seinineen, ja katto on välillä pitävä, välillä vettä tihkuva.

Joissain kohdin vesi on noussut kävelytielle. Katselen edelleen huolestuneina Arabianrannan taloja, joissa yhdestä ymmärtääkseni asuu Laula. Entä jos merenpinta todella alkaa nousta? Kaikki toivovat, ettei niin kävisi. Jopa ne, jotka sanovat, että sitten jos niin käy, joutuvatko he kuuntelemaan, kuinka minä toistan kyllästymiseen saakka itse- tai ryhmätyytyväisesti, että mitäs me sanoimme. Ketkä me, ajattelen aina. Olenko sanonut jotain sellaista joskus? Ei, taatusti en olisi tyytyväinen. Jos Helsingistä tulee Venetsia, en tykkää.

Tai jos Helsingistä tulee osa Siperiaa myös ilmastoltaan.


Kaikki kukkii. Palstalla kukkii mirabilis, narsissitupakka, iltahelokki, kehäkukka ja krassi, salkoruusun nuput ovat jo suuret. Härkäpavun palot ovat kaksikymmentäsenttisiä. Kurpitsaa pukkaa. Ilta on pimeä, salaattia silppuaa kahdeksan kättä veitset heiluen. Nauris, jota mainostettiin meloninmakeaksi, maistuu kyllä ihan tavalliselta valkoiselta nauriilta. Niin kyllä kuvittelinkin, mutta oli pakko kokeilla.

Minihameita en jaksaisi enää kokeilla. Ne päällä ei näytä kuitenkaan samalta kuin mallinuket ellei ensin ole syömättä kuukausikaupalla tai laihduta niin kuin äiti aikoinaan, pelkällä ravattomalla piimällä ja suolakurkuilla, itseään sairaalakuntoon. Silloin ei puhuttu vielä anoreksiasta. Äiti ei pääse kävelemään hänkään, koska äidin jalassa on niin suuria haavoja, jotka eivät umpeudu, ja joista lääkärit eivät tiedä, mistä ne tulevat. Jalkoihin vain halkeaa limaisia rotkoja, joista ei löydy sientä eikä muutakaan oletettua aiheuttajaa.

Mutta kävellessäni en ajattele niin kovasti äidin jalkoja. Katselen taloja, ja sitten salaattia, ja sitten saunanhehkeitä ihmisiä. Kun tulen saunasta kookokselta tuoksuen, tuntuu hassulta vetää päälle nuotionhajuiset vaatteet kotimatkalle. Kotona nuuhkin ennen sänkyyn käymistä käsivarret: savustettua kookosta. Tunnen olleeni mukana, vaikka olinkin vain pienen osan, ja senkin Ainottaren selässä.

4 Comments:

Blogger Anna Amnell said...

On ihmeellistä, miten eläimet sopeutuvat elämään suurkaupungeissa. Eilen näimme TV:ssä ohjelman Pariisin metron heinäsirkoista, emigrantteja Afrikasta. Niillä on viihtyisää: lämmintä ja kosteaa.

Torontossa, joka on myös monimiljoonakaupunki,oli erityisen paljon eläimiä. Siihen vaikuttivat kaupungin syvät rotkot, jonne ei ole voitu rakentaa mitään.

Meillä oli pihassa pesukarhuja ja oravia, lähettyvillä liikkui kettukin.

Eräs pesukarhu kiipesi pilvenpiirtäjän seinää myöten, ja palokunnan piti tulla pelastamman se.

Myös New Yorkissa on paljon mitä yllättävimpiä eläimiä. Monet niistä viihtyvät ilmastointikanavissa.

25/7/05 17.34  
Blogger Veloena said...

Pesukarhuja! Voi ei... entä onko siellä opossumeja?

25/7/05 18.05  
Anonymous Anonyymi said...

Täälläpä on opossumeja. Mutta sitä mun piti tulla sanomaan, että hieno tuo kuva -jälleen kerran. Annoitko lisäpotkua väreille Photoshopissa?
Ruu

26/7/05 11.09  
Blogger Anna Amnell said...

Opossumia en ole nähnyt muualla kuin eläintarhassa, mutta vyötiäisen olen nähnyt Amerikassa leirintäalueella telttamme vieressä. Sitä kohtaamista en unohda!

26/7/05 16.21  

Lähetä kommentti

<< Home

<