15.7.05

Pöljyyttä

Voi hitsi, mikä pöljä olen. Eilinen klasariautomaattitilitys ei sisältänyt linkkiä lainkaan jutun kohteeseen.

Ja muutenkin. Tänään on oikea pattipääpäivä. Vähän sentään piristää kiehuvia kikherneitä ja uunissa paistuvaa vegaanikakkupellillistä vahtivaa se, mitä Anita Konkka kirjoittaa vihasta. (Tosin mun tapauksessa päreen viimeinen niin oudolta kuin se saattaa kuulostaakin menee intuitioltaan metsään - oudolta? Miten muuten se voisi mennä? Onko vielä joku, joka kuvittelee, etteivät hänen tekemisensä vaikuta mihinkään? Ottaisi laput silmiltään.)

Hämmentää kovasti se, kun jotkut ihmiset näyttävät rakastavan vihan kipinöivää, säkenöivää hännänleiskutusta. Ikään kuin se koskaan tuottaisi mitään kaunista tai hyvää. Sellaista en ole ainakaan itse vielä nähnyt. Vai onko ihmisiä, jotka eläisivät mieluummin rumassa ja pahassa, ilkeässä ja kyynärpäisessä maailmassa? Sukellan yhä syvemmällä Damasion kirjassa ja huomaan ilahtuvani tuon tuosta. Damasio käsittelee mm. tunteiden ja kehonkuvan asemaa päättelyssä: sadoistatuhansista mahdollisista skenaarioista kehotunneassosiaatio karsii pois ne kaikkein mahdottomimmat (paskat vibat aiheuttavat) biologisten ja kulttuuristen ehdollistumien kautta. Kuulostaa järkevältä, kun lukee ensin Damasion potilaskuvaukset ihmisistä, joilla kehollinen hahmotus on mennyt - ja sen mukana kyky päättää asioista, joihin liittyy henkilökohtainen/sosiaalinen ulottuvuus. Ja: kuinka kehoassosiaatio myös korostanee toisia vaihtoehtoja, niitä, jotka tuottavat hyvät vibat.

Ilmeisesti olen ehdollistunut hyvin vahvasti siihen, että väkivalta ei kannata. Että viha ei kannata. Että kateellisuus ei kannata. Miten tässä näin on päässyt käymään? Kiitän onneani. Ja ehkä - kirjoja, joita olen lukenut, vapaata kasvatusta.

Samalla tunnen itseni jälleen kerran pöljäksi kaikessa hyväntuulisuudessani kikherneitä vahtiessani. Mistä ihmeestä olen saanut ajatuksen, että tullakseen hyväksi ihmiseksi on oltava riittävän nöyrä ja tehtävä tarpeeksi käytännön hommia: kitkettävä, keitettävä, käveltävä, raahattava ruokakassit lihasvoimalla kotiin? En ole edes varma, onko se ensin ollut halua olla jotain muuta kuin rasvapakarainen valkoinen nainen, joka syö hotdogeja ja pyörittelee autonavaimia etusormessaan, ja siitä tullut vasta ajatukseksi luostarista ilman seksuaalista pidättyväisyyttä. (Samalla tavalla en ole varma siitä, onko lihasta luopuminen ollut aluksi enemmän halua välttää lihan syömisen mukanaan tuomia säännöllisiä vatsakipuja ja kohentaa oman ruoankulutuksen ekologista tasetta, ja vasta sitten sisään on voitu tuoda vakavampi ja siksi tabumpi asia, eläinten kärsimys.)

En muista, olenko ennenkin kertonut, että nunna on aina kuulostanut minusta hyvältä elämänuralta. Omalla kohdallani on vain kaksi estettä: seksuaalisuuteni muistuttaa ainakin mieltymysten, joskaan ei toiminnan, tasolla enemmän bonobojen kuin siveän ihmisen aatoksia, ja sitten se vakavampi, kun en osaa uskoa mihinkään jumaliin. Kun kävimme pari kesää sitten Sortavalasta kantosiipialuksella Valamossa, tuossa ihmeellisessä Laatokan saaristossa, olisin halunnut erota matkaseurueesta ja jäädä sinne tuosta noin vain. Heidän elämänsä kuulosti niin täydelliseltä: kolmannes mietiskelyä, kolmannes pyhien tekstien kopiointia ja kolmannes käytännön töitä kuten puutarhanhoitoa. Kasvisruokaa.

Vähältä piti, etten pudottautunut polvilleni ja parkunut, että ottakaa minut tänne munkiksi.

Kissa hermostui, kun aloin höpöttää tästä ajatuksesta. Kaipa hänestä tuntui omituiselta, että menettäisi tyttöystävänsä munkkiluostarille? Vasta hotellissa seksi palautti järjen päähäni. Pöljä, sanoin itselleni hiljaisesti, et sinä siellä olisi viihtynyt. Et sinä voi elää sisäänpäin kääntyneessä yhteisössä. Tarvitset älyllisiä virikkeitä, et hengellisiä. Ethän sinä pysty oikein uskomaan mihinkään.

Paitsi siihen, että kaikilla teoilla on pitkälle ja yllättäviin asioihin heijastuvia vaikutuksia. Kikherneet kutsuvat. Jos ne palavat pohjaan, hummus maistuu pahalle ja kenties joku juhlavieraista toteaa, etteiväthän nämä hörhöt osaa edes ruokaa laittaa. (Samalla tavalla kuin itse muiden luona käydessään ajattelee tuskaisena, että miksi ruoassa on näin paljon suolaa ja sokeria, että se on tukahduttavaa ja vulgaaria. Ja katselee hämmästyneenä sen ilmeitä, joka pyytää pöytäsuolasirottimen, kun "on vähän valjua mun makuun".) Nyt ei ole vielä aika maata selällään jalat seinää vasten sen jälkeen kun on tehnyt kotikuntosalilaitteella dipit ja surfferit ja hauiskoukut ja vatsat ja selät. Vielä ei ole se hetki, jolloin aivot viritetään levolliseen tilaan yksinkertaisella venyttelyllä ja rauhoittumisella kesän punaisella juuttimatolla, pyykkitelineen vierellä.

4 Comments:

Blogger Jani said...

Tunnustaudun kuuluvani niihin, jotka rakastavat tuota “vihan kipinöivää, säkenöivää hännänleiskutusta”. En kuitenkaan ikinä väittäisi sen tuottavan mitään kaunista tai hyvää. Päin vastoin: toisin kuin kaiken kauniin ja hyvän, jonka täytyy taistella olemassaolonsa säilymisen puolesta, viha synnyttää itse itsensä, paha siittää lisää pahaa. Juuri siinä piilee sen kauneus minulle.

“Vai onko ihmisiä, jotka eläisivät mieluummin rumassa ja pahassa, ilkeässä ja kyynärpäisessä maailmassa?”

Mehän elämme, vaikkei se kaikkia pääse välttämättä koko elämän aikana rumilla lonkeroillaan koskettamaan.

16/7/05 14:59  
Blogger Eufemia said...

Kas, sinäkin. Olen monasti tuuminut munkisi ryhtymistä ja harmitellut sitä, etten sukupuoleni vuoksi kelpaisi. En minä siitä kitkemisestä piittaisi, mutta kammio ja paljon kirjoja ja vanhoja rakennuksia ja ajatonta rauhaa, ja toisaalta mahdollisuus yhteiskunnallisesti tärkeäänkin toimintaan, voi, olisihan se hienoa. Ehkä on ihan hyvä, etten kelpaisi kuin nunnaksi, joksi en pätkääkään tahdo, ajatus elämästä muiden nunien seurassa on sietämätön. Muut syyt, jotka tekevät ajatuksesta mahdottoman, mainisitkin jo.

16/7/05 15:02  
Blogger Maija said...

Miksi nunnat ovat sietämättömämpiä kuin munkit?
Ja eikös kammio ja kirjat järjesty ilman luostariakin?

18/7/05 12:18  
Blogger Eufemia said...

Maija, en tiedä tarkasti. Italiassa asuassani monet nunnat vaikuttivat epämiellyttäviltä, kohtaamani munkit taas ovat olleet järjestään tyynen ja rauhallisen oloisia. Oletan, etten viihtyisi yhteisössä, jossa olisi vain naisia, ja toisaalta nunnien mahdollisuudet poliittiseen vaikuttamiseen kirkkojen sisällä taitavat olla yhä vähäisempiä kuin munkkien.

Toki kammio ja kirjat ovat järjestyneet, mutta luostarimiljöö ei: tulisi kalliiksi järjestää yksin.

18/7/05 14:37  

Lähetä kommentti

<< Home

<