Krokettia
Elämä on kummallista. Niin kuin himo pelata krokettia. Kroketti on suunnattoman hauskaa, vaikka olenkin siinä suunnattoman huono. Siinä missä muiden on helppo lyödä porteista lävitse, itse lähestyn niitä hiipien, vähän kerrallaan. Tai sitten vain kuvittelen, että niin on. Ei. Olen pelannut krokettia liian monta kertaa tietääkseni, että pallopeleissä - myös niissä muissa - olen täysi latuska.
Mutta mailan ja pallon päästämä kaikuva TLAK on äänenä liian houkutteleva, jotta järkeni toimisi. Tai edes, että koko ajan muistaisin se, miten isä sanoo yhä uudestaan hämmästellen: "Mikset sinä koeta tähdätä?", kun on lapsi ja suorastaan tärisee tähtäämisestä ja sen vaikeudesta. "Miten sinä et saa sitä palloa reikään?" Minigolfia. Minigolfradalle en suostu lainkaan. Kroketti menee, siinä voi sentään heilutella puista mailaa ja kuunnella TLAKeja. Ja ajatella, että jonkun kerran saa pomppia tasajalkaa ja sanoa JIP JIP JIP pallon suhahtaessa kerrankin sinne, minne pyydetään salaisissa rukouksissa.
Ja jos voitan jonkun, tulee paha mieli, pahempi kuin siitä, että häviää. (Tämähän on vain krokettia, sanon itselleni, jos häviän. Krokettia, peliä. Mutta jos toinen häviää, en tiedä, löytyykö hänestä psykologisia mekanismeja pettymyksen nopeaan poispyyhkäisyyn.) Haluaisin sopupelin. Että kaikki hyppisivät yhdessä. Inhoan sääntöjä, jotka estävät tällaiset mahdollisuudet.
Porvariston Helmi ei riemuitse saadessaan pallon portin läpi. "Se vaikuttais vähän ylimieliseltä", hän epäilee. Minun intuitioni juoksevat toista rataa: se vasta musertavaa onkin, jos joku lyö ylivoimaisen tarkasti ja huolellisesti eikä edes riemuitse yllättävistä menestyksistä. Silloin näyttää siltä, että menestys on normi ja muiden pitäisi oikeastaan ryömiä akileijojen taakse märehtimään omaa surkeuttaan. Kun selitän, miten asian näen, hän huokaisee ja sanoo, että ehkä onkin parasta olla lapsenomaisen avoin. Melkein sanon takaisin, että toisaalta se on kyllä turpiin kerjäämistäkin, vaikka epäilemättä osalle ihmisistä se on jonkinlainen jäsentymätön, spontaanin oloinen hyve.
En osaa ajatella, että peli olisi peli ja kertoisi vain pelistä. Katselen ja kuulostelen, miten ihmiset reagoivat liikkeissään siihen, että pallo pomppaa portin ohi tai sen läpi.
Muuten on vain kuuma, oikea kesä. Uimista, grillausta, jääteetä kannuittain. Kun pyöräilee kaupunkiin ja takaisin, selkä on hiessä. Kissa löytää itselleen DuoSportin alennusmyynnistä kahdet New Balancen lenkkarit, toiset kävelyyn, toiset juoksuun. Enää sisäpelitossut puuttuvat. Ei-lapsityövoimatossuja on hankala löytää. Molemmat New Balancet on tehty Englannissa.
Ajankulukseni olen lukenut taas kerran Margaret Atwoodin Ryövärimorsiamen ja miettinyt, mikä ihmeen salaliitto näissä Atwoodin kirjojen kansituksissa on takana. Kannet ovat semmoista naisten romanttiset lukemistot -tyyliä, vaikka Atwood on kaikkein taitavin nykykirjoittajista psyyken rakentumisen ja alituisen paikkaamisen kuvaajana. Kolme naista, jotka kuvataan tekstissä kaikki muuta kuin perinteisen kauniiksi, ovat kannen valokuvassa kolme juppiajan kaunotarta. Jaa-a, haluaako joku, että miehet eivät kehtaa lainata näitä kirjoja? Vai arvellaanko, että kirjassa, jossa kolme naista setvii suhdettaan neljänteen, ei ole riittävästi tärppejä miehille, noille kärsimättömille ja eläytymiskyvyttömille (sic) olioille? (Frans de Waal, kädellistutkija, kädellisten moraalin alkuperän tutkija, tosin viittaa Atwoodiin naisten keskinäisen kiusaamisen ja kilpailun mestarillisena kuvaajana. Ainakin yksi setä tunnustautuu siis Atwoodin lukijaksi!)
Joka tapauksessa, Atwoodin kirjan kolme naista ovat kaikki erilaisia ja hyvin eläydyttäviä. Hämmentävää, kuinka Atwoodin kaikkien kirjojen kaikki henkilöt ovat niin helposti sisäänsujahdettavia. Yleensä saa olla kiitollinen, jos kirjasta löytyy yksikin hahmo, johon on luontevaa kiinnittyä. Ja silti, kaikki hyvin erilaisia.
Pohtiessani tätä monitahoista eläytymistä tajuan äkkiä, kuinka jokainen meistä on eri kontekstiin sijoitettuna vuoron perään se hörhö, joka juo vain yrttiteetä eikä suostu myöntämään, että viha on reaalinen tunnemaailman osa, vuoronperään se kyyninen historioitsija, joka näkee kaikkialla sotaa ja strategiaa ja hymähtelee toiveelle maailmanrauhasta, ja sitten se vähän pyöreä nainen, jonka selviytymiskeino on olla seurueen pelle, se joka nauraa kovaan ääneen ja heittää roiseja vitsejä älynsä terällä jalkojaan viillellen, itkien vasta myöhemmin kotona, kylppärissä. Muistanpa yhdenkin päivän, jolloin kolmessa eri seurueessa tajusin meidän Kissan kanssa edustavan täysin eri väestöryhmiä, ja kaikki vain sen takia, että menimme kolmiin erilaisiin juhliin samoissa vaatteissa ja aatteissa ja kampauksissa.
Tällä lukukerralla Ryövärimorsiamessa kutkuttaa pahimmin Rozin - se huumorpommi - pohdinnat tyttäristään. Siitä, kuinka näille sellainen, mitä suuren ikäluokan feministit vielä paheksuvat tai ainakin arastelevat toteuttaa, on jonkinlainen itsestäänselvyys. Kiroilu, esimerkiksi, rivot vitsit, luonteva suhtautuminen homoseksuaalisuuteen. Atwoodin kulttuurianalyysi on viiltävän tarkka. Tunnistan kohta kohdalta puheenaiheet: näitä on puitu äidin kanssa.
Moraalin fokus muuttuu. Se siirtyy ehkä pois kiroilusta ja kunnollisuudesta ja nuuskuttelee mennessään kohti jotain laveampaa, ja toisaalta tarkempaa, tuoteselosteita ja valmistusmaita lukevaa, ainakin joissain perheissä. Onko se kaikki vain auktoriteettiuskon ja yksien totuuksien romahtamista? Toisaalta, tähän pitää aina liittää kysymys, minne virtaus kääntyy seuraavaksi. Sinne minne nenä vie?
Olen viime aikoina miettinyt erityisen tarkasti tieteenhistoriaa (osana aatehistoriaa ja aistimellisuuden historiaa). Meidän tieteenhistoriamme on nykytieteen osalta visuaalista kuin mikä. Puhuessa tunnistamisesta ja mittaamisesta puhutaan yleensä jostain, mikä voidaan nimenomaan nähdä. Puhutaan maailmankuvasta ja maailmankatsomuksesta. Ja sitten niitä muita vaihtoehtoja: Tuntoa - Meadin kuvausta siitä, kuinka aine on tietämisen mahdollistava silta- kun esine vastustaa painaltamistani, en kohtaa pelkkää pintaa vaan esineen voiman, sen sisäpuolen, sen aktiivisuuden vastustuksessaan. Hajua - kuinka eräs filosofian luennoitsija nauroi kurssillaan, että taiteilijoiden "tutkiminen" on yhtä systemaattista kuin koiran hajujäljillä juoksentelu, ja kuinka ajattelin heti sitä, että kyllä koira siitä huolimatta tuo takaisin juuri sen kepin, joka sille heitettiin, mitä visuaalisesti toimiva ihmisapuri tuskin onnistuisi tekemään keppien tapauksessa. Liikeaistia, lämpöaistia, hemmetti, niitä kaikkia yhdessä. On älytöntä ottaa kokonaisesta kukkakimpusta erilleen pelkät neilikat ja sanoa, että nämä ne ovat, tämä on maailma.
Mutta on lohdullista nähdä, kuinka pyrkimys esittää asiat korostetun visuaalisesti on kuitenkin johtanut maailmankäsityksiin, jotka on vaikeaa jäsentää visuaalisesti. Kuten suhteellisuusteoria, tai kvanttiteoria, tai ajatus siitä, ettei ole tunteetonta järkeä.
Vaikka menisi kohden vääriä ihanteita itsepäisesti, saattaa osua portin lävitse ja saada hyppiä hetken tasajalkaa varjoisassa illassa, savunhajuisissa vaatteissa ja hiuksissa, omenapuiden oksien raapiessa niskaa.
Mutta mailan ja pallon päästämä kaikuva TLAK on äänenä liian houkutteleva, jotta järkeni toimisi. Tai edes, että koko ajan muistaisin se, miten isä sanoo yhä uudestaan hämmästellen: "Mikset sinä koeta tähdätä?", kun on lapsi ja suorastaan tärisee tähtäämisestä ja sen vaikeudesta. "Miten sinä et saa sitä palloa reikään?" Minigolfia. Minigolfradalle en suostu lainkaan. Kroketti menee, siinä voi sentään heilutella puista mailaa ja kuunnella TLAKeja. Ja ajatella, että jonkun kerran saa pomppia tasajalkaa ja sanoa JIP JIP JIP pallon suhahtaessa kerrankin sinne, minne pyydetään salaisissa rukouksissa.
Ja jos voitan jonkun, tulee paha mieli, pahempi kuin siitä, että häviää. (Tämähän on vain krokettia, sanon itselleni, jos häviän. Krokettia, peliä. Mutta jos toinen häviää, en tiedä, löytyykö hänestä psykologisia mekanismeja pettymyksen nopeaan poispyyhkäisyyn.) Haluaisin sopupelin. Että kaikki hyppisivät yhdessä. Inhoan sääntöjä, jotka estävät tällaiset mahdollisuudet.
Porvariston Helmi ei riemuitse saadessaan pallon portin läpi. "Se vaikuttais vähän ylimieliseltä", hän epäilee. Minun intuitioni juoksevat toista rataa: se vasta musertavaa onkin, jos joku lyö ylivoimaisen tarkasti ja huolellisesti eikä edes riemuitse yllättävistä menestyksistä. Silloin näyttää siltä, että menestys on normi ja muiden pitäisi oikeastaan ryömiä akileijojen taakse märehtimään omaa surkeuttaan. Kun selitän, miten asian näen, hän huokaisee ja sanoo, että ehkä onkin parasta olla lapsenomaisen avoin. Melkein sanon takaisin, että toisaalta se on kyllä turpiin kerjäämistäkin, vaikka epäilemättä osalle ihmisistä se on jonkinlainen jäsentymätön, spontaanin oloinen hyve.
En osaa ajatella, että peli olisi peli ja kertoisi vain pelistä. Katselen ja kuulostelen, miten ihmiset reagoivat liikkeissään siihen, että pallo pomppaa portin ohi tai sen läpi.
Muuten on vain kuuma, oikea kesä. Uimista, grillausta, jääteetä kannuittain. Kun pyöräilee kaupunkiin ja takaisin, selkä on hiessä. Kissa löytää itselleen DuoSportin alennusmyynnistä kahdet New Balancen lenkkarit, toiset kävelyyn, toiset juoksuun. Enää sisäpelitossut puuttuvat. Ei-lapsityövoimatossuja on hankala löytää. Molemmat New Balancet on tehty Englannissa.
Ajankulukseni olen lukenut taas kerran Margaret Atwoodin Ryövärimorsiamen ja miettinyt, mikä ihmeen salaliitto näissä Atwoodin kirjojen kansituksissa on takana. Kannet ovat semmoista naisten romanttiset lukemistot -tyyliä, vaikka Atwood on kaikkein taitavin nykykirjoittajista psyyken rakentumisen ja alituisen paikkaamisen kuvaajana. Kolme naista, jotka kuvataan tekstissä kaikki muuta kuin perinteisen kauniiksi, ovat kannen valokuvassa kolme juppiajan kaunotarta. Jaa-a, haluaako joku, että miehet eivät kehtaa lainata näitä kirjoja? Vai arvellaanko, että kirjassa, jossa kolme naista setvii suhdettaan neljänteen, ei ole riittävästi tärppejä miehille, noille kärsimättömille ja eläytymiskyvyttömille (sic) olioille? (Frans de Waal, kädellistutkija, kädellisten moraalin alkuperän tutkija, tosin viittaa Atwoodiin naisten keskinäisen kiusaamisen ja kilpailun mestarillisena kuvaajana. Ainakin yksi setä tunnustautuu siis Atwoodin lukijaksi!)
Joka tapauksessa, Atwoodin kirjan kolme naista ovat kaikki erilaisia ja hyvin eläydyttäviä. Hämmentävää, kuinka Atwoodin kaikkien kirjojen kaikki henkilöt ovat niin helposti sisäänsujahdettavia. Yleensä saa olla kiitollinen, jos kirjasta löytyy yksikin hahmo, johon on luontevaa kiinnittyä. Ja silti, kaikki hyvin erilaisia.
Pohtiessani tätä monitahoista eläytymistä tajuan äkkiä, kuinka jokainen meistä on eri kontekstiin sijoitettuna vuoron perään se hörhö, joka juo vain yrttiteetä eikä suostu myöntämään, että viha on reaalinen tunnemaailman osa, vuoronperään se kyyninen historioitsija, joka näkee kaikkialla sotaa ja strategiaa ja hymähtelee toiveelle maailmanrauhasta, ja sitten se vähän pyöreä nainen, jonka selviytymiskeino on olla seurueen pelle, se joka nauraa kovaan ääneen ja heittää roiseja vitsejä älynsä terällä jalkojaan viillellen, itkien vasta myöhemmin kotona, kylppärissä. Muistanpa yhdenkin päivän, jolloin kolmessa eri seurueessa tajusin meidän Kissan kanssa edustavan täysin eri väestöryhmiä, ja kaikki vain sen takia, että menimme kolmiin erilaisiin juhliin samoissa vaatteissa ja aatteissa ja kampauksissa.
Tällä lukukerralla Ryövärimorsiamessa kutkuttaa pahimmin Rozin - se huumorpommi - pohdinnat tyttäristään. Siitä, kuinka näille sellainen, mitä suuren ikäluokan feministit vielä paheksuvat tai ainakin arastelevat toteuttaa, on jonkinlainen itsestäänselvyys. Kiroilu, esimerkiksi, rivot vitsit, luonteva suhtautuminen homoseksuaalisuuteen. Atwoodin kulttuurianalyysi on viiltävän tarkka. Tunnistan kohta kohdalta puheenaiheet: näitä on puitu äidin kanssa.
Moraalin fokus muuttuu. Se siirtyy ehkä pois kiroilusta ja kunnollisuudesta ja nuuskuttelee mennessään kohti jotain laveampaa, ja toisaalta tarkempaa, tuoteselosteita ja valmistusmaita lukevaa, ainakin joissain perheissä. Onko se kaikki vain auktoriteettiuskon ja yksien totuuksien romahtamista? Toisaalta, tähän pitää aina liittää kysymys, minne virtaus kääntyy seuraavaksi. Sinne minne nenä vie?
Olen viime aikoina miettinyt erityisen tarkasti tieteenhistoriaa (osana aatehistoriaa ja aistimellisuuden historiaa). Meidän tieteenhistoriamme on nykytieteen osalta visuaalista kuin mikä. Puhuessa tunnistamisesta ja mittaamisesta puhutaan yleensä jostain, mikä voidaan nimenomaan nähdä. Puhutaan maailmankuvasta ja maailmankatsomuksesta. Ja sitten niitä muita vaihtoehtoja: Tuntoa - Meadin kuvausta siitä, kuinka aine on tietämisen mahdollistava silta- kun esine vastustaa painaltamistani, en kohtaa pelkkää pintaa vaan esineen voiman, sen sisäpuolen, sen aktiivisuuden vastustuksessaan. Hajua - kuinka eräs filosofian luennoitsija nauroi kurssillaan, että taiteilijoiden "tutkiminen" on yhtä systemaattista kuin koiran hajujäljillä juoksentelu, ja kuinka ajattelin heti sitä, että kyllä koira siitä huolimatta tuo takaisin juuri sen kepin, joka sille heitettiin, mitä visuaalisesti toimiva ihmisapuri tuskin onnistuisi tekemään keppien tapauksessa. Liikeaistia, lämpöaistia, hemmetti, niitä kaikkia yhdessä. On älytöntä ottaa kokonaisesta kukkakimpusta erilleen pelkät neilikat ja sanoa, että nämä ne ovat, tämä on maailma.
Mutta on lohdullista nähdä, kuinka pyrkimys esittää asiat korostetun visuaalisesti on kuitenkin johtanut maailmankäsityksiin, jotka on vaikeaa jäsentää visuaalisesti. Kuten suhteellisuusteoria, tai kvanttiteoria, tai ajatus siitä, ettei ole tunteetonta järkeä.
Vaikka menisi kohden vääriä ihanteita itsepäisesti, saattaa osua portin lävitse ja saada hyppiä hetken tasajalkaa varjoisassa illassa, savunhajuisissa vaatteissa ja hiuksissa, omenapuiden oksien raapiessa niskaa.
Halaus,Veloena at 12:09
9 Comments:
Hiisi, että tuo viimeinen lauseesi kolahti, hiukan haikeakin, mutta ehdottomasti kaunis. Kirjoitat niin hyvin muutenkin.
Huh! Kroketti on kyllä mielenkiintoinen veto, just tää, että onko kroketti vain krokettia, vai kenties jotain krokettia suurempaa.
Noin lähtökohdaltaan, ja äkkiseltään ajateltuna, tulee mieleen kaunis kesäpäivä ja rentoututunut mailoilla pallojen kopsuttelu. Ei ole oikeasti väliä kuka voittaa, voittaja ei koe olevansa muita parempi, eikä se hännän huippu muita huonompi, kun kyseessä on leikki, seurustelu ja yhdessäolo.
Mä otan muutaman lisävinkkelin mukaan, lisättynä siihen mitä jo tarinoit.
Jotenkin tuntuu, että ihmisillä on se kilpailuvietti, minkä herättämiseen ei paljoa tarvita. Huomasin tämän itsestäni viime viikonloppuna, kun heittelin tikkaa erään korpifilosofin kanssa, ja sitten hän tuli puolihuolimattomasti ja ohimennen lausuneeksi, että hän heittää seuraavaksi mulle pohjatuloksen, kun oli itse seuraavassa lähdössä matkaa jatkamaan. Ajatukset eivät ehtineet mukaan, mutta siinä oli hetken sähköistyminen. Tunnetasolla huomasin, että otin sen vastaan ikäänkuin haasteena, että saanko parannettua tulosta, koska heitot oli onnistuneita. Noh, lyhyestä virsi kaunis, hetken päästä heräsin harmitukseen oman reaktioni johdosta. Haaste oli päässyt yllättämän, samoin kuin oma reaktioni siihen.
Takaisin krokettiin. Voisi ehkä ajatella niin, että ihmisten sijoittumisella on väliä. Entä jos joku on aina paras? Entä jos joku on aina viimeinen? Saako paras osakseen kevyttä ihailua ja hännänhuippu sääliä? Että kroketti saa symbolisen tulkinnan ihmisten arvosta ja kyvykkyydestä? Eli että se pelin tulos on jotain enemmän, kuin vaan sitä pallojen lykkimistä porttien läpi. Tämä on mielenkiintoista sikäli, kun krokettitaidot sinällään eivät ole arvokkaita elämässä menestymisen suhteen. Voisi ehkä jopa puhua erittäin neutraalista taidosta tässä mielessä.
Sitten on henkilöiden oma suhtautuminen. Jos joku on pelannut oikein onnistuneen tuloksen, kokeeko hän itsensä voittajaksi, jotenkin laajennettuna, että tulos symboloi hänen koko persoonaansa ja elämäänsä? Tai entä jos joku on pelannut heikomman tuloksen, koetaanko se epäonnistumisena, ja kutsuuko se muistoja muista tappioista mitä elämän varrella on tullut vastaan, liittyen krokettiin tai elämään yleensä?
Otetaan mukaan lisää elementtejä. Entä jos pelikumppaneina ovat ihmiset, jotka ovat jossain ryhmässä toisiinsa hierarkisessa suhteessa, vaikka pomo ja alainen. Entä jos esimerkiksi alainen on aina pomoa parempi, syntyykö tästä kiusaantuneisuutta, kahden erillisen hierarkian välinen ristiriita, jota toinen hierarkia pyrkii dominoimaan? Jos pomo on kyvykkäämpi, tai vaikka ei olisikaan, niin tuleeko hänen omasta ja muiden mielestä näyttää kyvykkäämmältä myös tällaisessa kesäisessä asetelmassa? Syntyykö sellainen jännite, joka saa aikaan pelin vaihtamisen toiseksi? Vai, syntyykö sellainen jännite, että se alainen alkaa tarkoituksella pelaamaan huonommin? Näinkö kypsät aikuiset suhtautuvat krokettiin, vaiko henkisessä kehityksessään lyhyemmän matkan edenneet?
Kroketti kun on peli, jossa on voittaja, niin voisi myös kysyä, että onko tämä pelin oleellinen elementti, että ilman voittajan määräytymistä peli menettää kiinnostavuuttaan, jopa siinä määrin, että sitä ei enää haluta pelata. Että vaikka kyse olisi kesäisestä ajanvietepelistä, niin silti se, että syntyy voittajia ja häviäjiä, on sitä pelin oleellista sisältöä, että ihmiset voidaan laittaa paremmuusjärjestykseen ja toteuttaa tätä kautta kilpailuviettiä.
Tätä yksilöllisen voittamisen tärkeyttä voisi tutkia muuttamalla krokettipelin sääntöjä sellaisiksi, että kukaan yksittäinen ihminen ei voittaisi, eikä häviäisi.
Miten olisi, jos lyöntejä ei laskettaisi, ja kukin saisi lyödä niin monta kertaa kuin haluaa ja silloin kun haluaa? Peliä pelattaisiin rennon rinnakkaisesti ja kiireettömästi. Koska lyöntien lukumäärästä ei olisi varmuutta, olisi paremmuusjärjestyksen määrittely tarkasti jokseenkin mahdotonta, vaikka lopetusjärjestys olisikin tiedossa.
Olisiko tämä mielenkiintoista? Ihmiset eivät oikeastaan pelaisi edes itseään vastaan, koska oman suorituksen mittaaminen olisi varsin vaikeata. Jäljelle jäisi yhdessäolo ja se mailoilla kopsuttelu, ja yksittäiset lyönnit, miten ne ovat onnistuneet, ja se fiilis mikä jäisi radan kiertämisestä.
No okei! Sitten toinen versio, entäpä jos, porukka pelaisikin yhdessä yhteistä tavoitetta, eikä kukin omaa palloansa? Tässä versiossa palloja voisi esimerkiksi paimentaa laumana porttien läpi esimerkiksi sillä säännöllä, että kaikki pallot pitää saada aina yhdestä portista läpi, ennenkuin siirrytään seuraavaan porttiin, ja että vuorotelleen lyödään, mutta että kukin saa lyödä sitä palloa mitä haluaa. Jos tulosta halutaan mitata, se on mahdollista, esimerkiksi laskemalla ryhmän saama lyöntimäärä yhteen. Jos pelataan useampi kierros, niin ryhmä voisi pelata itseään vastaan mitattavalla tavalla. Voitot olisivat yhteisiä samoin kuin tappiotkin, tosin nämä määreet voisi ehkä olla jopa lainausmerkeissä, koska jos me voittamme me, tai me häviämme meille, eli me olemme parempia tai huonompia kuin me, jos aletaan näin tulkitsemaan, niin tässä on ripaus hölmöläisfilosofiaa mukana.
Vielä yksi jälkeen pompahtanut mietelmä hajonnan merkityksestä krokettitaidoissa. Voisiko olla niin, että ideaalia ryhmän kannalta olisi, että hajonta olisi mahdollisimman pientä, koska silloin ryhmä saisi siitä taitotasostaan omaa ryhmäidentiteettiä tukevaa palautetta: me olemme tällaisia. Vastaavasti voisi kuvitella tilannetta, missä ihmiset ovat mahdollisimman erilaisia taidoissaan, jolloin alitajuinen tulkinta voisi olla pelitilanteessa, että ryhmä ei ole yhtenäinen, mikä voisi olla kimmoke pelin vaihtamiseen sellaiseen, josta saataisiin myös itse sen pelin kautta ryhmää tukeva kokemus.
Ja vielä yksi. Ryhmäidentiteetistä askel henkilökohtaiseen identiteettiin. Voisi ajatella esimerkiksi niin, että joku kokee itsensä esimerkiksi käteväksi käsistään tai hyväksi pallopeleissä. Jostain tuntemattomasta syystä, peli ei sitten kulje. Voiko tästä olla oman identiteetin haastajaksi? Että enkö olekaan käsistäni kätevä, tai eikö pallot olekaan hallussa? Vaihtoehtoisesti voisi ajatella tästä reittiä vastakkaisen suuntaiseen identtiteettimuutokseen. Hän joka on kokenut itsensä kömpelöksi, tai onnettomaksi lentopallossa, pärjääkin hyvin kroketissa ja saa tätä kautta rakennusaineita identiteettinsä muuttamiseen. Lisäkannusteena voi olla toisten ihaileva palaute.
Tuo kansijuttu koskettaa minua. Vain yksi nuortenkirjoistani miellyttää minua kantensa puolesta, ensimmäinen, vaikka siitäkin kustantaja jätti säästäväisyyssyistä (!) yhden värin pois.
Muihin on tehty muutoksia, jotka ovat täysin tuhonneet kuvittajan alkuperäisen idean. Nyt olen vannonut, että vaadin saada tahtoni ja kuvittajan tahdon läpi seuraavassa kirjassa.
Pirkko
Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.
Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.
Niista lenkkariasioista. Ma soittelin monille maahantuojille ja Asicsin tuotepaallikko sanoi kayneensa niiden tehtailla Kiinassa ja kutsui kaikki muutkin kaymaan. Han voi myos nayttaa sielta valokuvia. Ja tehdas, josta joku suomalainen kehtaa vaittaa, etta siella on asiat hyvin siella kaytyaan ei voi olla kamalin. Lopulta itse ainakin uskalsin ostaa Asicsit...
Voitko poistaa nuo kaksi ylimääräistä puheenvuoroani. Ei se niin kauheaa ole. Uuden koneeni kosketusneliö (?) on yliherkkä. Joskus tuntuu siltä, ett se toimii jo pelkästä ajatuksesta.
Pirkko
Ajatus siitä, että palloja paimennettaisiin porttien läpi laumana kuulostaa kyllä sympaattiselta.
Kroketissa reaktioita on hauskempi tarkkailla kuin esim. shakissa, jolla on paljon selkeämpi status - ainakin monissa piireissä - älykkyyden mittaajana. Itse en kestä edes katsella shakkipeliä enää sivullisenakaan.
Aika hurjia ideoita kroketista teillä... :)
Lähetä kommentti
<< Home