2.7.05

Monista merkityksistä

Joskus tuntuu siltä, että olen eksyksissä ehdottomien ihmisten keskellä, niiden, jotka tietävät, mikä on oikein, miten kurkku kuuluu leikata salaattiin ja peruna keittoon. Mietin, onko heillä vain yksi lapsuus, vain yksi käyttäytymiskoodi.

Minulla on neljä lapsuutta (kesäisin kolme), jotka ovat kasvattaneet merkityksien moneuteen. Aikaa, jolloin olisi ollut yksiselitteisyyttä, en muista enkä siten edes osaa kuvitella. Äidin kanssa ei syödä lihaa, pukeudutaan koristeellisiin rimpsumekkoihin ja annetaan hiusten olla auki, mutta kammattuina. Uida ei saa alasti kaksivuotiaanakaan. Huulikiiltoa toljataan, samoin lasten hajuvettä. Mummun kanssa hiukset on vedettävä leteille niin tiukasti, että silmät kinnaavat vinoon. Muurahaisille viedään vesimelonin kuori kaluttavaksi. Mummu haukkuu kaiken mitä "sun äitis" tekee ja ajattelee. Sun äitis ei osaa laittaa ruokaa, näyttää siveältä, elää oikein. Hiuksia ei saa pitää auki, vieraille ei saa hymyillä. Isoäidin kanssa perataan kasvimaata kädet mullassa ja käydään ostamassa käytännöllisiä vaatteita Pelastusarmeijan kirppikseltä. Nostetaan verkkoja, lasketaan yleisen saunan kassaa saunavieraiden mentyä, kastellaan pioneja. Mennään yllätysvierailulle. Vieraille pitää hymyillä ja sanoa päivää.

Äidin kanssa puolituttuja lähestytään melkein leijuen, huudahdellen kuinka mukavaa on tavata, ehkä halataankin, muttei sanota mitään merkittävää. Mummun kanssa mennään kulman taakse piiloon, jos näyttää siltä, etteivät ne huomanneet ja tunnistaneet. Isoäidin kanssa puolituttujen kesken puhutaan seksistä ja miesten ryypiskelystä. Äiti ei juo alkoholia, mummu ottaa toisinaan konjakkisnapsin ja hihittää sen jälkeen tai vetistelee Olaa kuunnellessaan, isoäiti kaataa ukin viinat maahan, jos löytää pullopiilon.


"Käyttäydy hienon naisen tavalla", jokainen niistä sanoo. Lapsenakin tajuaa hyvin, kuinka niiden kaikkien käsitys hienosta naisesta on aivan erilainen. "Miten niin tarvitset uimapuvun, ei täällä kukaan näe", julistaa isoäiti eräkämpällä. "Mistä nämä vaatteet on saatu? Ei, ei sinun tarvitse edes vastata. Onko niitä edes pesty?" kysyy äiti inhoten rautatieasemalla nähdessään Pelastusarmeijasta ostetut, paikatut farkut ja sini-valko-punaraidallisen poikien paidan. "Nyt sinun pitää käydä suihkussa, ottaa tuo haju pois", nyrpistää mummu nenäänsä. "Eihän sinun kanssa kehtaa liikkua kun haiset kuin huono nainen. No tietysti olet vain lapsi, mutta jos joku luulee, että tuo haju tulee minusta..." Ilme enteilee pahaa.

Ensimmäinen asia vaihdettaessa kosmoksesta toiseen on pakata huolellisesti ominaisuudet, joita toisessa kosmoksessa arvostetaan, ja pukea päälle tarvittavat vaatteet, tuoksu, kampaus, ilmeet. Äidille pitää olla iloinen ja spontaani, lapsenomainen, isoäidille nöyrä mutta oikeamielisyydestä tarpeen tullen kiihtyvä, mummulle hiljainen ja sävyisä ja ennen kaikkea silmääpalvovan siveä. Murrosiässä kuilu sen kun ratkeaa leveämmäksi. Äiti puhuu kirouksesta, joka on minunkin päälläni ja kärsii toisaalta siitä, etten ole sillä tavalla kaunis, että hän voisi tuntea ylpeyttä siitä, että on noin ihaillun tytön äiti, isoäiti kehottaa kokeilemaan mahdollisimman montaa miestä ennen kuin erehtyy naimisiin, jotta tietäisi valinnan kriteerit, mummu voivottelee, mihin se sievä pikkutyttö on mennyt.

Äiti ei koskaan sano, että olisin tyhmä tai ilkeä tai paskiainen. Hän haluaa ymmärtää ja tukea. Isoäiti haukkuu kaikin mahdollisin kirosanoin ja puree korvasta, jos häntä uskaltaa vastustaa. (Se oikeamielisyys, joka oikeuttaa kiihtymisen ja vastaanväittämisen, on vain isoäidin tunnistettavissa ja ilmeisimmin täysin kriteeritön, intuitiivisesti tunnistettava. Enimmäkseen se, mikä näyttää itsestä oikeamielisyydeltä, tuomitaan paheeksi.) Mummu kehuu jatkuvasti serkkuja, joita on hoitanut ennen minua. He ovat olleet enkeleitä, minä paholaismaisen villi. Myöhemmin kuulen mummun toistavan samaa mantraa siskolleni vakuuttaen, että minä olen ollut enkeli, ja vasta silloin näen ensimmäistä kertaa, että serkkunikin ovat olleet villejä ja paholaismaisia. Vedän siskoni syrjään ja sanon hänelle, ettei usko mitään, mitä mummu sanoo muista lapsista. Sisko ei tiedä, ketä uskoa.

En tiedä minäkään.

Joka aamu peilin edessä arvon hiusteni kanssa. Auki vai kiinni? Harjattuina vai takkuisella ponnarilla? Huulikiiltoa vai ei? Perkaamaan kasvimaata vai lukemaan antropologiaa? Murrosikäisenä rastat ratkaisevat hiushuolet hetkeksi: ne ovat kaikista yhtä kauheat ja tunnen, kuinka hienon naiseuden vaatimukset on torpattu heti alkuunsa. Hetken voin hengittää vapaasti, sitten päänahka tulehtuu ja rastat on leikattava pois ja jäljelle jääneet hiussuortuvat selvitettävä, kasvatettava ponnaripituudelle, palattava sanoihin jokainen aamu. Hienon naisen hiukset ovat auki ja kammatut, piippiraudalla kesytetyt, ehdottomasti kiinni ja pois kasvoilta ja samanaikaisesti kampaamattomat, taakse kumilenkulla sutaistut. Hieno nainen ei mene saunaan alasti vieraiden läsnäollessa, ei häpeä Jumalan antamaa ruumistaan sitä piilotellen eikä välitä pätkääkään koko asiasta. Hieno nainen ansaitsee omat rahansa eikä anna miesten tarjota lasillistakaan mehua, flirttailee avoimesti ja pummaa kaiken irti lähtevän ja ei edes puhu miehille, vaan ohittaa heidät katse maassa.

Miehet häilyvät taustalla täsmentymättöminä. Ukki ryyppää, mummun uusi mies ryyppää, isä on absolutisti. Miehistä kaikki, mitä teen, on ihmeellistä ja omituista. Heistä on yhdentekevää, kuinka hiukset ovat tai pitääkö uidessa bikineitä järvellä, jossa uimisen näkee enintään pari sorsaa ja satunnainen kyy. Heistä se ei ole niin tähdellistä. Ukki haluaa kännissä halata, mutta koska hän on ulostanut housuihinsa, lukittaudun vessaan ja rukoilen tilanteen menevän ohitse. En ikinä kykene ymmärtämään mukeja ja t-paitoja, joissa lukee "ISOISÄ" ja jossa hymyilee hyvänsuopa vanha mies silmälaseineen ja viiksineen. Isoisät, jos sellaisia on ylipäänsä, ovat vähintään juoppoja. (Mietin myös, miltä tuntuisi, jos niin pitäisi ajatella äidistään ja isästään, vaikken oikeasti edes haluaisi ajatella semmoista. Sen täytyy olla jotain hirviömäistä.)

Vasta myöhemmin löydän sanoja, jotka kuvaavat tilannetta. Näen mummun uuden poikaystävänsä kanssa edellisen miehensä kuoltua, ja ymmärrän, että mummu ei taida itsekään pitää itseään hienona naisena, hänhän aivan selvästi flirttailee ja keimailee seitsemänkymppisenä. Näen yhteyden äidin absolutismin ja ukin alkoholismin välillä. Näen, kuinka miesten käsitys hienoista naisista on hatara, koska hienoja naisia ei olekaan, tai ei ainakaan vain yhdenlaisia hienoja naisia.

Lapsena se kaikki on vain hirvittävä sekasotku, joka lähes tukahduttaa kaiken miellyttämisen halun. (Ja siinä on läsnä vielä se neljäskin todellisuus, amerikkalais-suomalainen leikkikoulu, jossa puhutaan kielellä, jota en osaa ja jota vanhempani tai isovanhempanikaan eivät osaa. Se ei ole kesäisin, lukukausien aikana vain. Siellä pitää olla kuin ymmärtäisi, katsoa tarkasti miten muut tekevät ja matkia niitä, ja jos tädit puhuttelevat, sanoa "Yes" tai "Sorry", tai mieluummin molemmat, silloin ne aina hymyilevät omituisesti ja taputtavat olkapäälle. Puhua siellä ei saa. Vasta aikuisena tajuan, että totta kai tädit tajusivat, etten tajunnut sanaakaan, kunhan koetin pysyä hengissä siellä.) Koulussa tapaan jo ala-asteella ikäiseni, jotka puhuvat siitä, miten asiat kuuluu tehdä, ja kuulen heidän puhuvan hienoista naisista silloinkin kun he puhuvat leivän päällystämisestä, sukkahousuista ja kesänvietosta. Ja myöhemmin, miehistä, loputtomasti. Hyvistä miehistä, petollisista miehistä, raukkamaisista ja urhoollisista miehistä, miehistä joilla on aivot, tai sydän, tai joitain muita avuja, kuten Leviksen farkut.

En tiedä edelleenkään, kuuntelevatko he ollenkaan omaa puhettaan vai eikö heidän elämässään ole useita erilaisia elämiä, joissa käyttäydytään aivan eri tavoin. Heille kaikki vaikuttaa olevan niin selvää, mutta toisaalta he paheksuvat toisia ihmisiä tapoineen kovasti. Eivät naureskellen tai hämmentyneinä, eivätkä toisten puolesta surullisina, vaan ehdottoman varmoina tuomareina. Sellainen on kummallista ja vaikeasti ymmärrettävää. Onko se pelkkää feikkaamista? Voiko olla elämä, jonka merkitykset ovat kivettyneet dogmeiksi?

5 Comments:

Blogger Näkymätön tyttö said...

Täytyy varmaan olla todella kiitollinen siitä ettei minua ole kasvatettu koskaan hienoksi naiseksi, tai sanottu miten tytön pitää käyttäytyä. Ehkä se on harvinaisempaa kuin olen kuvitellut.
Olen myös kiitollinen siitä etteivät isovanhempani ole osallistuneet kasvatukseeni ja etta heidän roolinsa on ollut lahjoa ja olla ylpeä. Tai ainakin hengissä pysyneiden. Jäljellä olevat ovat melkein stereotyyppisen herttaisia. Puuttuu vain että asuisivat maalla.

2/7/05 15:50  
Blogger Rauno Rasanen said...

Kiitos Veloena. En ole aikoihin nauranut blogia lukiessani näin ("traagisen") makeasti.

Kirjoitat naisen elämästä vähintäin yhtä rehevän rehellisesti (ja tietenkin retorisen liioitellusti, mikä tekee jutustasi kirjallisuutta) kuin Anja Kauranen (Snellman) tai Anna-Leena Härkönen.

2/7/05 18:48  
Blogger vaskitsa said...

Juuri noin se varmaan monen tytön elämässä on...ja naisen ja ihmisen. (Tuomareita ja juomareita riittää).Veikkaan, että on feikkaamista. Minä ainakin osaan vieläkin niitä mummon-, isän-, papan- ja äidintytön rooleja. Ja olen olevinani kuitenkin minä itse, tietynlainen ihan oma minä. Vaikka taidankin olla ne kaikki.

3/7/05 21:30  
Blogger Veloena said...

Niin juuri, ne kaikki.

4/7/05 15:22  
Anonymous va said...

Ehkä tärkeätä on löytää ne omat arvot joita sydämessään kannattaa. Sen jälkeen voi tuikkia yhtenä arvomajakkana muiden joukossa.

7/7/05 10:53  

Lähetä kommentti

<< Home

<