29.6.05

Työvoima meritähti-labyrintissa

Tukaani nauraa, kun Kissa kertoo tälle uusien suosikkibändiensä nimet: mutantit ja zombit. Vaikka onko muillakaan bändeillä niin fiksuja nimiä? Jaa-a, meidänkin hyllystä löytyy jalostajia, karavaani, superkarvaiset eläimet, elävä väri, kauniit ihmiset ja kumistin.Mitähän tämä kertoo populaarikulttuurista? Ainakin nonsense voi hyvin tällä saralla.

Eläimiä katsellessa pääni tekee omat soundtrackit. Aasi luimistaa korviaan ja näyttää vittuuntuneelta puhkuessani kavioeläinten tervehdyksiä. Sitä ei voisi vähempää kiinnostaa. Eräässä Elämäni eläimet -ohjelmassa, olisiko viikko tai kaksi sitten, soitettiin temmeltävän ahman taustalla Joao Gilberton "O Pato" - ankka-biisiä, siis. Hemmetti, että ärsytti. Eivätkö ne vittu lue, mitä se Pato tarkoittaa. Ahma on ankka, on ahma, on ankka.

(Kaikki ovat samaa, kuten kuningaskobra sanoo eläintarhan yössä Jane ja Michael Banksille.)



Flunssa äilehtii kokemusmaailman rajoilla, joskus kurkkuuntuntuvana, joskus tuskin huomattavana raukeutena. Ottaisin mieluummin päivän kunnon kuumetta, mutta kuinka suostutella virusta?

Kun olen piirtänyt julisteenkokoiselle valkealle paperille väriliiduin tulevaisuuspolkuja, sanon: "Tässä tämä labyrintti on." Psykologi tuijottaa kuviota hetken ja sanoo sitten: "Ei se ole labyrintti vaan meritähti." En koe valaistumista. Lähinnä tunnen myötätuntoa psykologia kohtaan. Hänen tehtävänsä ei vaikuta kovin helpolta. "Ja kuinka kauan olet kokenut olevasi kaikkien näiden teiden risteyksessä?" hän kysyy. Suljen silmäni, koetan muistella jonkinlaista muuta tunnetta, mutten onnistu. Avaan silmät. Sanon: "Siitä lähtien kun minulta on ensimmäisen kerran kysytty, miksi haluan isona." Psykologi epäröi hetken, palveluhymy kadonneena jonnekin. "Minä luulen, että me tarvitsemme useampia konsultaatiokertoja."

Minäkin luulen niin. Tosin olen edelleen varsin epäileväinen siitä, mitä aiheesta keskusteleminen voi auttaa. Ehkä pidemmällä aikavälillä tuloksia syntyy. On kyllä toisaalta ihan mukava jutella ihmisen kanssa, jolla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, mihin minun nyt pitäisi ryhtyä. Lähipiirilläni on omat vankkumattomat luulonsa, joihin on vaikeaa eläytyä. Enimmäkseen kyllä puhumme ilmastonmuutoksesta ja siitä, millaiselta tuntui olla perustamassa ympäristöjärjestöä laman jälkeen. En tajua vielä, mitä tekemistä sillä on työllistymiseni kanssa, mutta kenties psykologilla on jokin juoni. Ehkä tämä on vain olon kotoisaksi teettämistä tai jotain. Sinänsä hassua, ettenhän minä psykologia pelkää tai jännitä. Ehkä olenkin etsimässä kysymyksiä vastausten sijaan?

Yhdestä asiasta saan kuitenkin sentään palttua. Erehdyn sanomaan, että kunnianhimo on mielestäni ruma piirre ja että koetan kitkeä sen itsestäni juurineen aina sitä tavatessani. Psykologi aivan herää roolistaan ja kiinnostuu. Tuloksena on ihan hyvä keskustelu. "No katsos jos minä sanon, että olen liian kunnianhimoinen alkaakseni informaatikoksi, esimerkiksi, eikö se ole vähän sama kuin sanoisin, että ne ihmiset ovat hiiriä ja nössöjä?" Psykologi puistelee päätään ja sanoo, että ehkä niiden ihmisten kunnianhimot ovat toisilla elämänalueilla, vaikka perheessä tai jossain harrastuksessa. "Usko pois, ovat ne siellä mullakin", naurahdan. "Mutta minä en pidä niistä. Niissä on jotain sellaista, toisten tapoja paheksuvaa, toisia halveksuvaa." Se on totta: Suutun hurjasti, kun saan itseni sellaisesta naurettavuudesta kiinni. Mitä sen on väliä, tunteeko ihminen itsensä arvostetuksi? Tai siis, sillä on väliä, mutta sillä ei saisi olla niin paljon väliä. Tietysti juuri tuo piirre pitää yllä myös hyveitäkin, kun ihminen tarkkailee, että elää säädyllisesti ja tekee enemmän kuin oman osuutensa yhteiseen hyvään. Mutta jotenkin, sitä toivoisi, että sosiaalisuus näkyisi itsessä jotenkin kauniimmin, enemmän jakamisena, hoivana ja välittämisenä kuin ylpeytenä siitä, että osaa jotain yhteisesti tärkeätä. (Vai onko hoiva ja välittäminenkin tätä?)

Luultavasti psykologi ei tajua, mitä koetan selittää. Minusta kunnianhimo on lähes iljettävin piirre, mitä ihmisessä voi olla. On mukavaa voittaa, tietysti, mutta ainakin minun kohdallani voittamiseen liittyy myös jonkinlaista häpeää ja ärtymystä siitä, että iloitsee toisten kustannuksella. Vain harvassa tilanteessa on täydellinen kaikki voittavat -tilanne. Inhoan kilpailemista silloinkin kun kilpailutilanne on jäänyt huomaamatta ja pelkät voittajat ja häviäjät julistetaan. Koska mitä vitun väliä sillä on? Ei ihmisiä saisi sen takia kohdella eri tavalla.

Illalla, käymättä välissä kotona, syömme porukalla Samratissa. Intialainen limonadi on taivaallista, ruoka kerrankin tarpeeksi mausteista. Kun tulemme kotiin, Lohi seisoo ovella tanakasti. Koirat ovat nukkumassa, tulevat kiskotellen makuuhuoneesta. Negaatio makaa pöydällä, Arttu nojatuolissa. Raukeat silmät tarkistavat, josko jo olisi iltaruoan aika.

Tänään ei tarvitse mennä minnekään. Voi tuijotella kotiläksyä, sitä piirrettyä kuviota, lisäillä sinne eri juttuja, miettiä tärkeitä kysymyksiä, jotka tekisivät eroja tulevaisuuspolkujen välille. "Mitkä kriteerisi työpaikalle ovat?" on yksi kysymys, johon pitäisi osata vastata. Olen hämmentynyt. Tähän mennessä työpaikat ovat mitanneet minua kriteerein, ei toisin päin. Ettäkö tässä saisi ihan valita?

Kirjoitan paperin alalaitaan: "En halua homehtua hallinnossa." Siinäpä kriteeriä kerrakseen.

12 Comments:

Blogger Timo Riitamaa said...

Ensin tulee kukka...

29/6/05 12:12  
Blogger Timo Riitamaa said...

... sitten teksti

29/6/05 12:53  
Blogger pagisija said...

"Tähän mennessä työpaikat ovat mitanneet minua kriteerein, ei toisin päin. Ettäkö tässä saisi ihan valita?"

Samaa ihmettelin minäkin omalla ammatinvalintapsykologin vastaanotolla hänen esittäessään samaa. Jotenkin sitä on ajatellut olevansa niin haahu ja vähäisissä osaamisissaan outo, että jos joku tällaisen säälistä palkkaa, niin ihme.

Ja kunnianhimo. Jo sanana vastenmielinen, kun sitä oikein maistelee. Himoita kunniaa. Mitä on kunnia? Kunniaa kenen silmissä?

Minäkin sain psykologilta pienen kotiläksyn: kehotuksen miettiä, mitä elämältä haluan. Hooh...

29/6/05 14:19  
Blogger Eufemia said...

Kunnianhimoko ruma piirre? Kummallinen ajatus, vaikka olenkin kuullut väitteen monasti. Minä suorastaan pakotan itseäni kunnianhimoisemmaksi kuin ehkä muuten olisinkaan. En kai siksi, että voittaisin toisia? Ei, mielummin siksi, että tahdon saada aikaan asioita, jotka ovat mielestäni hyviä. Jos ei pidä kilpailusta (en minäkään erityisemmin), ainahan voi suunnata kunnianhimonsa sellaiseen, mitä kukaan muu ei tee?

29/6/05 14:23  
Blogger pagisija said...

Mutta sanana kunnianhimo on minusta jotenkin rietas, siihen liittyy juuri kilpailun ja itsensä muiden yläpuolelle nostamisen konnotaatioita... Kyse lienee taas kerran sanojen merkityksistä ja siitä, millaisia mielleyhtymiä ne itse kunkin päässä herättävät.

Mikä sana sitten voisi paremmin kuvata sellaista tervettä halua pyrkiä saamaan aikaan hyviä asioita ja ylittämään itse rakentamiaan rajoja? Eteenpäinpyrkimys? Yritteliäisyys? En tiedä.

29/6/05 14:39  
Blogger Veloena said...

Ehkä se on se, että kunniaa ajattelee jonain muuna kuin hyveenä. Ei eettisenä, vaan konformisena. On kunniallista olla kaksinaamainen, esimerkiksi. Yritteliäs ja ahkera saa olla ja itseään saa arvostaa, mutta kunnianhimo kuulostaa joltain aivan pohjattomalta ja fanaattiselta tallonnalta.

Ehkä psykologitätsyllä oli samantyylinen konnotaatio kuin Eufemialla. Kyllähän munkin kunnianhimoni äilähdykset suuntautuvat lähinnä siihen, mitä muut eivät tee, mutta silti: mieluiten suorittaisin hyvät tekemiseni salaa, paljastumatta. Paheista saa ja pitääkin jäädä kiinni, mutta että hyveistä. Haukut on helpompi ottaa vastaan kuin kehut. Kehuissa alkaa helposti huumori pettää ja kusi nousta päähän.

Pelkään kai käyväni leuhkaksi.

Olen kirjoittanut juttuni mieluiten nimimerkillä, jos on ollut tilaisuus tehdä se järkevästi ja paljastumatta. En halua ainakaan sellaista kunnioitusta, että ihmiset eivät uskaltaisi sanoa mulle mitään. Semmoinen on kamalaa. Etenkin kun tietää, miten helposti sitä mykistelee, jos läsnä on kunnioitettavia ihmisiä.

Kyllä muut saavat olla hurumykke kunnianhimoisia, mutta itselleni en kyllä mielelläni moista soisi. Tarkoitan: on se aika ihme ylipäänsä, että saa ruokaa ja juotavaa, ja on ystäviä ja voi saada töitäkin. Ja joku jaksaa lukea näitä hömpsötyksiä blogista. Enimmäkseen en ymmärrä, miksi mun pitäisi haluta mitään muuta. Joskus ymmärrän, mutta silloin en ole kauhean tyytyväinen aivoituksiini.

Olen lapsesta asti haaveillut askeetiksi ryhtymisestä.Valitettavasti taidan pitää ruoasta ja seksistä liikaa ollakseni edes viisivuotiaasta uskottava askeetti. Mutta edes kunnian suhteen haluan toteuttaa tuota askeettisuutta. Olla näkymätön.

(Älkääkä kukaan kysykö, miten tämä blogi sopii siihen näkymättömyyteen. Hittojakos tässä täydellisiä ollaan... :P)

29/6/05 19:58  
Anonymous va said...

Henk koht minua vaivaa se, että työnjako ei yhteiskunnassa oikein ota onnistuakseen. Tekemätöntä työtä kun on loppumattomasti samoin kuin täyttämättömiä tarpeita. Tähän liittyy läheisesti se, että mielestäni ihmisillä on oikeus tehdä itseään ja muita ja koko maailmaa hyödyttäviä asioita ja rikastaa näillä elämäänsä.

Siinä on jotain nurinkurista, jopa sairasta, että "työtä ei riitä" kaikille. Ydinvoimaan riittää uskallusta, mutta ei kaikkien työllistämiseen.

Kerran yhdellä kurssilla oli keskustelutunti, missä aiheena oli erilaiset työllistämismallit. Yksikin malli, jossa kaikilla olisi ollut oikeus työhön, herätti agressiivista vastaanväittämistä. Kyse oli pelkästään keskustelusta, mitään päätösvaltaa mukanaolijoilla ei asian suhteen ollut.

30/6/05 00:42  
Blogger Veloena said...

Yön yli asiaa pohdittuani olen tullut siihen tulokseen, että ehkä

1) ihmisillä on taipumus tasapainottaa omaa temperamenttiaan valitsemalla sellaisia hyveitä/vältettäviä piirteitä, jotka sopivat juuri heidän senhetkiseen jaksamisen/intonsa tilaan. Tavallaan kunnianhimon välttäminen on eräänlainen pelastusrengas itsensä piippuun ajamiselta, johon ainakin itse tiedän olevani aika altis. (Tästä keskusteltiin taannoin Laulan elämän - www.laulan.blogspot.com - kommenttiosiossa, merkinnässä "Karttaihmiset")

ja

2) varmasti eri sanojen konnotaatiot syntyvät pitkälti samalla tapaa kuin esim. viivapiirustusten ääriviivojen tunteita mukanaan kantavuus Deweyn mukaan. Luonnossahan ei ole ääriviivoja, mutta nähtyämme tarpeeksi monta visuaalisesti ympäristöstään eroavaa kappaletta voimme nähdä ääriviivat ja käyttää niitä hyväksemme koettaessamme viestittää toiselle esim. "lehmä" piirtämällä. Abstrakti taide ammentaa setä Deweyn mukaan siitä, että olemme tottuneet siihen, että viivoilla ja väreillä ja väripinnoilla ja liudentumilla on informaatioarvoa, ne ovat esiintyneet yhteydessä voimakkaisiin elämyksiin ja niinpä abstraktikin teos saa tunnelatausta ikään kuin lainana niistä kerroista, joissa olemme aiemmin nähneet viivojen kaartuvan tuolla tapaa. (Ajatellaan nyt vaiks kielikuvia piirtäjien käsialasta: "Orgaaninen viiva", sanotaan joistain piirtäjistä, joiden viiva polveilee ja juoksee keskeytymättä. Jollain on "vihainen viiva" tai "epävarma tatsi".) En osaa arvioida Deweyn ajatuksen paikkaansapitävyyttä abstraktin taiteen suhteen, mutta sanojen suhteen luulisin sedän selityksen kyllä olevan aika hyvää kamaa. Sanat kantavat muistikuvia yhteyksistä, joissa ovat olleet elossa. Meillä kullakin on erilainen kokoelma näitä yhteyksiä.

Minusta mikään tai siis lähes mikään ei ole niin kiinnostavaa kuin ihmisten eroavat intuitiot makuasioissa. Se jos mikä on elämän suola. Sitä voisi pohtia loputtomiin, ellei maailman tila olisi mikä on.

30/6/05 11:56  
Blogger Näkymätön tyttö said...

Minä haluaisin olla kunnianhimoisempi, tai oikeastaan taidan tarkoittaa perfektionismia tai vastaavaa. En ole innostunut kilpailusta kuin oman suoritukseni takia. Jos satun voittamaan keskinkertaisella suorituksella vain sen takia että muut olivat vielä huonompia en voi kuvitella saavani siitä suurta nautintoa. Haluaisin olla todella hyvä omalla alallani mutta se kaatuu laiskuuteen.

(SFA on loistava bändi)

30/6/05 14:09  
Anonymous joakim said...

Omasta luonteestani löytyy äärettömän kunnianhimoinen ja kilpailuhenkinen puoli. En pidä näistä ollenkaan ja yritän torpedoida niitä välttämällä kilpailua. Pelkään tietenkin myös häviämistä. Laiskuuteni pitää huolen lopusta. Sen siitä kai saa, kun urheilullisesti lahjaton lapsi halusi ammattiurheilijaksi.

"-- mieluiten suorittaisin hyvät tekemiseni salaa, paljastumatta"

Hm, tuohan on aika kristillinen piirre. Muistaakseni Hannah Arendt kirjoitti tuosta mielenkiintoisesti Human Conditionissa. (Suosittelen kirjaa jota en ole lukenut kokonaan. Huonomuistisuudessani en pysty lukemaani edes referoimaan.)

Ilma, ääninen nuoruus ja - lasse mårtenson jytäävät.

30/6/05 18:52  
Blogger Veloena said...

Joo, Joakim saa suositella kyllä. Edelleen kiitollisena Classenin löytämisestä, kumarrellen :)

Ehkä oma halukkuuteni tähdätä salaisiin hyveisiin on käytännön opettamaa, liian moni on tullut kysymään, kuvittelenko olevani jotenkin erityisen hyvä ihminen, kun teen niin tai näin. Se on tosi omituista. (En kuvittele olevani erityisen hyvä ihminen tai muutakaan erityisesti. Mielikuvitukseni askartelee yleensä ihan muissa puuhissa kuin itseni psyykkis-eettisessä arvioinnissa.)

Ja kilpailut: ehkä sillä on väliä, että mummu, jonka kanssa vietin aikani ennen ekaluokkaa, otti nokkiinsa tajuttomasti, jos sen sattui jossain korttipelissä voittamaan. Minusta kuulostaa ihan sadulta kuulla, kuinka ihmiset sanovat häviävänsä lapsille tahallaan. Mummu ei olisi ikinä tehnyt semmoista. Enkä haluaisi, että kellekään tulisi paha mieli. Hitto, jos hyvää mieltäkin voisi levittää...

Tuo urheilijaksi haluaminen ilman erityistä lahjakkuutta kuulostaa tutulta. Samoin kuin monta muutakin haluamista ilman erityistä lahjakkuutta.

Perin inhimillistä.

30/6/05 22:10  
Anonymous minh said...

Yllättävää, tavata netissä ihminen, joka ajattelee kunnianhimosta täsmälleen samoin kuin minä. Minusta kunnianhimo on pahe, vika, inhottava piirre. Se johtaa suoraan sanoihin pyrkyryys, kyynärpäätaktiikka, nuoleminen, kiusaaminen jne.
Kun teen jotain, mitä rakastan tehdä, haluan tulla siinä hyväksi, esim. kamppailulajit tai flamencoharrastukseni. Treenaan ahkerasti ja mielessäni välkkyy kuva paremista taidoista, osaamisen riemusta, mutta ei ylemmästä vyöstä tai "tanssijan" tittelistä , kilpailuista sun muista.
Isä yritti tehdä minusta kilpaurheilijaa pienenä, siksi varmaan vihaan kilpailua, enkä suostu siihen missään asiassa..
-minh-

1/7/05 16:49  

Lähetä kommentti

<< Home

<