Työvoima meritähti-labyrintissa

Tukaani nauraa, kun Kissa kertoo tälle uusien suosikkibändiensä nimet: mutantit ja zombit. Vaikka onko muillakaan bändeillä niin fiksuja nimiä? Jaa-a, meidänkin hyllystä löytyy jalostajia, karavaani, superkarvaiset eläimet, elävä väri, kauniit ihmiset ja kumistin.Mitähän tämä kertoo populaarikulttuurista? Ainakin nonsense voi hyvin tällä saralla.

Eläimiä katsellessa pääni tekee omat soundtrackit. Aasi luimistaa korviaan ja näyttää vittuuntuneelta puhkuessani kavioeläinten tervehdyksiä. Sitä ei voisi vähempää kiinnostaa. Eräässä Elämäni eläimet -ohjelmassa, olisiko viikko tai kaksi sitten, soitettiin temmeltävän ahman taustalla Joao Gilberton "O Pato" - ankka-biisiä, siis. Hemmetti, että ärsytti. Eivätkö ne vittu lue, mitä se Pato tarkoittaa. Ahma on ankka, on ahma, on ankka.

(Kaikki ovat samaa, kuten kuningaskobra sanoo eläintarhan yössä Jane ja Michael Banksille.)



Flunssa äilehtii kokemusmaailman rajoilla, joskus kurkkuuntuntuvana, joskus tuskin huomattavana raukeutena. Ottaisin mieluummin päivän kunnon kuumetta, mutta kuinka suostutella virusta?

Kun olen piirtänyt julisteenkokoiselle valkealle paperille väriliiduin tulevaisuuspolkuja, sanon: "Tässä tämä labyrintti on." Psykologi tuijottaa kuviota hetken ja sanoo sitten: "Ei se ole labyrintti vaan meritähti." En koe valaistumista. Lähinnä tunnen myötätuntoa psykologia kohtaan. Hänen tehtävänsä ei vaikuta kovin helpolta. "Ja kuinka kauan olet kokenut olevasi kaikkien näiden teiden risteyksessä?" hän kysyy. Suljen silmäni, koetan muistella jonkinlaista muuta tunnetta, mutten onnistu. Avaan silmät. Sanon: "Siitä lähtien kun minulta on ensimmäisen kerran kysytty, miksi haluan isona." Psykologi epäröi hetken, palveluhymy kadonneena jonnekin. "Minä luulen, että me tarvitsemme useampia konsultaatiokertoja."

Minäkin luulen niin. Tosin olen edelleen varsin epäileväinen siitä, mitä aiheesta keskusteleminen voi auttaa. Ehkä pidemmällä aikavälillä tuloksia syntyy. On kyllä toisaalta ihan mukava jutella ihmisen kanssa, jolla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, mihin minun nyt pitäisi ryhtyä. Lähipiirilläni on omat vankkumattomat luulonsa, joihin on vaikeaa eläytyä. Enimmäkseen kyllä puhumme ilmastonmuutoksesta ja siitä, millaiselta tuntui olla perustamassa ympäristöjärjestöä laman jälkeen. En tajua vielä, mitä tekemistä sillä on työllistymiseni kanssa, mutta kenties psykologilla on jokin juoni. Ehkä tämä on vain olon kotoisaksi teettämistä tai jotain. Sinänsä hassua, ettenhän minä psykologia pelkää tai jännitä. Ehkä olenkin etsimässä kysymyksiä vastausten sijaan?

Yhdestä asiasta saan kuitenkin sentään palttua. Erehdyn sanomaan, että kunnianhimo on mielestäni ruma piirre ja että koetan kitkeä sen itsestäni juurineen aina sitä tavatessani. Psykologi aivan herää roolistaan ja kiinnostuu. Tuloksena on ihan hyvä keskustelu. "No katsos jos minä sanon, että olen liian kunnianhimoinen alkaakseni informaatikoksi, esimerkiksi, eikö se ole vähän sama kuin sanoisin, että ne ihmiset ovat hiiriä ja nössöjä?" Psykologi puistelee päätään ja sanoo, että ehkä niiden ihmisten kunnianhimot ovat toisilla elämänalueilla, vaikka perheessä tai jossain harrastuksessa. "Usko pois, ovat ne siellä mullakin", naurahdan. "Mutta minä en pidä niistä. Niissä on jotain sellaista, toisten tapoja paheksuvaa, toisia halveksuvaa." Se on totta: Suutun hurjasti, kun saan itseni sellaisesta naurettavuudesta kiinni. Mitä sen on väliä, tunteeko ihminen itsensä arvostetuksi? Tai siis, sillä on väliä, mutta sillä ei saisi olla niin paljon väliä. Tietysti juuri tuo piirre pitää yllä myös hyveitäkin, kun ihminen tarkkailee, että elää säädyllisesti ja tekee enemmän kuin oman osuutensa yhteiseen hyvään. Mutta jotenkin, sitä toivoisi, että sosiaalisuus näkyisi itsessä jotenkin kauniimmin, enemmän jakamisena, hoivana ja välittämisenä kuin ylpeytenä siitä, että osaa jotain yhteisesti tärkeätä. (Vai onko hoiva ja välittäminenkin tätä?)

Luultavasti psykologi ei tajua, mitä koetan selittää. Minusta kunnianhimo on lähes iljettävin piirre, mitä ihmisessä voi olla. On mukavaa voittaa, tietysti, mutta ainakin minun kohdallani voittamiseen liittyy myös jonkinlaista häpeää ja ärtymystä siitä, että iloitsee toisten kustannuksella. Vain harvassa tilanteessa on täydellinen kaikki voittavat -tilanne. Inhoan kilpailemista silloinkin kun kilpailutilanne on jäänyt huomaamatta ja pelkät voittajat ja häviäjät julistetaan. Koska mitä vitun väliä sillä on? Ei ihmisiä saisi sen takia kohdella eri tavalla.

Illalla, käymättä välissä kotona, syömme porukalla Samratissa. Intialainen limonadi on taivaallista, ruoka kerrankin tarpeeksi mausteista. Kun tulemme kotiin, Lohi seisoo ovella tanakasti. Koirat ovat nukkumassa, tulevat kiskotellen makuuhuoneesta. Negaatio makaa pöydällä, Arttu nojatuolissa. Raukeat silmät tarkistavat, josko jo olisi iltaruoan aika.

Tänään ei tarvitse mennä minnekään. Voi tuijotella kotiläksyä, sitä piirrettyä kuviota, lisäillä sinne eri juttuja, miettiä tärkeitä kysymyksiä, jotka tekisivät eroja tulevaisuuspolkujen välille. "Mitkä kriteerisi työpaikalle ovat?" on yksi kysymys, johon pitäisi osata vastata. Olen hämmentynyt. Tähän mennessä työpaikat ovat mitanneet minua kriteerein, ei toisin päin. Ettäkö tässä saisi ihan valita?

Kirjoitan paperin alalaitaan: "En halua homehtua hallinnossa." Siinäpä kriteeriä kerrakseen.