27.6.05

Puoliunessa

Vaikka luulen kesäflunssan menneen, väijyy se edelleen lihasten nopeassa väsymisessä. Kuminauhajumppa katkeaa jalkaterän lihasten krampatessa, sujahdan kesken teekupin sinisen päiväpeitteen alle keräkoirien ympäröimänä.

Unessa äitini on niin vanha, että on kokonaan harmaantunut ja pukeutunut siivousmekkoon, hänellä täytyy olla siis jonkinlainen muistinmenetyskin. Valkeita pellavakuteita ei näy missään. Hän ja sisarensa istuvat pöydän ääressä ja toistelevat, että seksistä kannattaa ottaa kaikki irti nyt kun se on vielä mahdollista. Katselen heitä, he näyttävät vähintään yhdeksänkymmentävuotiailta, minun täytyy olla siis siinä kuudenkymmenen, lasken unessa. (Myös valveilla joudun usein laskemaan oman ikäni syntymävuoden ja kuluvan vuoden perusteella). Äiti sanoo: "Minulla on sinulle jotakin. Se on laitimmaisessa komuutissa."

Kuljen eteisen kaappiriville ja osoitan viimeistä ovea. "Tässäkö?" Äiti pudistaa päätään. "Seuraava ovi." Mutta se näyttää jo rapun ovelta. Osoitan sitä kyvyvästi, äiti nyökkää. "Sen takana, komuutti sen takana. Ja se mies... se on kuollut, muttei tee mitään."

Avaan oven ja astun kiviseen, kaikuvaan huoneeseen, joka muistuttaa rappukäytävää, paitsi ettei siitä johda portaita ylös eikä alas. Ikkunoissa on lyijylasiset koristeet. Unikoita, tunnistan, kuka ihminen tekisi unikoista lasimaalauksen? Ilma myös haisee unikon kukalle, kumimaiselle, vähän epämiellyttävälle. Mutta mies onkin kuollut. Hän seisoo ja katselee värittömän terälehden lävitse ulos, pelkkään valkeaan sumuun. Kääntyy, virnistää. Ovi takanani käy. Kissakin livahtaa huoneeseen. "Päivää", sanoo Kissa, kävelee kuolleelle, kättelee. Niskakarvani törröttävät pystyssä. Haluaisin juosta ja kiskoa Kissan käden irti kuolleen kädestä, mutta pelkään liikaa.

"Aivan, tytärhän se siinä. Ensimmäisen ensimmäinen." Mistä mies sen tietää? Hiukset leijailevat jo päälaen tasolla staattista sähköä liekehtien. "Minä tiedän kaiken, toisin kuin sinä, ja minä myös muistan kaiken oikein", sanoo mies, jolta ei ole kysytty mitään. "Aivan kuten minäkin!" huutaa Kissa riemukkaasti.

"Komuuttia, niinkö. Täällä se on sinua odottamassa." Mies viittaa tummaksi petsattuun vanhaan komuuttiin. Astun lähemmäksi, mies heittää oven auki. Ovessa on peili. Kumarrun kaapin sisään, se on tyhjä. Mutta peilistä näen itseni sijasta Kissan, syrjäsilmällä. Suoristaudun ja katson kuollutta silmiin. "Niin", hän sanoo. Ja: "Katso!" ja astuu peilin eteen itse. Kuvassa vilisee joukoittain erilaisia naisia, kaikenikäisiä ja kokoisia, kaikilta aikakausilta arvellen tuhatseitsemänsataaluvun lopusta saakka.

"Mikä on maailman paras bändi teistä?" kysyy Kissa mieheltä yhä uudelleen kaiken tämän tapahtuessa, ja kuollut vastaa siihen epämääräisesti "kello", "puhelin", "trumpetti" ja niin edelleen. "Mitä se näyttää", koetan kysyä, mutta kuollut vastaa pilkallisesti: "Johan sinä sen näit mitä se sinulle näytti."

Kissa jatkaa kyselyään ja mies vastaa: "Bataattikeitto." Ja uudelleen, ja uudelleen. Hänen äänestään tulee Kissan ääni, joku suutelee niskaa. Valo tulvahtaa silmiin armottomana, maailma tuoksuu päiväpeitolta. "Meidän pitää syödä nyt, että mä ehdin, herää", sanoo sitkeä Kissa. Avaan silmät, katson Kissaa. "Näin unta jossa me oltiin kuolleen luona ja äiti oli tosi vanha ja siellä oli sellainen peili josta mä näin sun kuvan vaikka olin ite sen edessä ja sitten sä vaan kysyit koko ajan siltä kuolleelta, mikä on maailman paras bändi", vuodan ulos koko jutun. Ja sitten: "Mä rakastan sua kauheesti."

Olen vähällä itkeä liikutuksesta, mutten sittenkään. Marssin keittiöön unenkeikkuisin jaloin ja onnistun soseuttamaan haudutuslaatikossa olleen keiton ja lorottamaan puolet soijakermasta kattilan reunan ohi haudutuslaatikkoon. Jälkeenpäin, keittoa lusikoidessani, mietin, mikä osa unestani oli Marinadin tuuliviiripäämäisyyden hämmästymistä (olin kuvitellut Marinadin hyvin rauhalliseksi ja päättäväiseksi kaikilla elämänaloilla, voi tätä naiiviutta! On aina omituista huomata, että niillä alueilla, joilla itse on päättäväinen typeryyteen saakka, voi joku epäröidä. Aika lohduttavaa ottaen huomioon etten minä turpo ole kolmeenkymmeneen ikävuoteen päästyäni edelleenkään onnistunut keksimään, mihin ammattiin tahtoisin valmistua!), mikä edelleen jatkuvaa ja varsin epäakateemista - joskin varsin realistista - huvittuneisuutta siitä, että muistin setä Garfinkelin nimen setä Goffmaniksi tietämättä, että muistin väärin, mikä sitä, että Kissa on löytänyt kaksi uutta musiikillista kiinnepistettä, The Zombiesin ja Os Mutantesin, jotka ovat minustakin järisyttävän hyviä. Ja mikä ihan jotain muuta, puujalka-aivojen chkdsk-ohjelmaa. "Suojauskuvauksia ei voitu lukea" ja niin edelleen. Inhoan edelleen mielen mallintamista tietokoneen kovalevyä metaforana käyttäen. Siinä menevät kausaalipolut ihan väärin päin. Siksi en voi olla välillä ivaamatta. Anteeksi. Vaikka tieteellinen malli onkin aina yksinkertaistus, ei mielen vertaaminen kovalevyyn tunnu kovin onnistuneelta jutulta. Mieli harvoin operoi kovinkaan syntaktisesti. Vai ovatko tietokoneet jo semanttisella tasolla? Onko niillä lajihistoriallisia jäänteitä (jos Windowsin rakennetta ei lasketa) ? Haistavatko ne? (Kyllä mieli haistaa enemmän kuin nenä, jos minulta kysyttäisiin. Ei kysytä. Onneksi.)

No, joku kysyy ehkä, mitä sinä siitä kuolleen peilistä näit? Ja ainoa, mitä voin vastata, on: "Kissan". Tällaista on eläminen näköjään unissakin. Merkitykset eivät ole valmiita, ne pitää etsiä ja tehdä eikä toisilta voi kysyä kovinkaan paljon.



On asioita, jotka pitää keksiä näkemisen ja kokemisen arvoisiksi. Yksi niistä on kukkien terälehtien ryppyisyys nupun juuri auettua. Myöhemmin lehdet siliävät samalla tavalla kuin narulla tuulen kieputettavina riippuvat pyykit. (Miksi kuva pyykkinarusta on kuva pyykeistä ruohoisella kumpareella, taivaan ollessa yhtä pilveä, ohutta ja kumpuilevaa, auringon lämmön läpipäästävää, vain häikäisyjä estävää? Miksi pyykkejä hakee nainen, jonka hiukset on kiedottu vihreään huiviin, miksi hänen koiransa on kastanjanpunainen ja selkeästi sekarotuinen?)

Ja sitten soi puhelin, pyöräretkeilijät soittavat. He ovat ostaneet kaksi litraa couscoussuurimoita ja ohje neuvoo sekoittamaan niihin kiehuvan kasviliemen jälkeen viisi litraa sitruunamehua. "Se tulee aika kalliiksi, me olemme juuri nyt kaupassa", sanoo iloinen, naurava ääni valopulssina, sitten kaiuttimessa ilmanvärähtelyksi vahvistuen. "Ei se voi olla viisi litraa", sanon epäuskoisena. "Kyllä pari pulloa riittää, semmoista pientä sitruunanmuotoista muovipulloa."

Rahjustan parvekkeelle jatkamaan Aroman lukemista. Opin, kuinka Darwinin teorioiden myötä alettiin uskoa, että ihmisen hajuaisti on rapistunut merkityksettömäksi tyngäksi. Ja kuinka hajuista puhuvat tuomittiin neurootikoiksi, jotka ovat vajonneet esi-inhimilliseen tilaan. Hihitän niin, että saan hikan. Voi näitä selittelyitä! Kuinka antropologit käyttivät ensin haistin tärkeyttä osoittamaan primitiiviset kulttuurit lähes epäinhimillisen sivistymättömiksi, ja kuinka sitten rasismisyytteitä pelännyt, heitä seuraava antropologisukupolvi jätti mainitsematta muiden kulttuurien osmologioiden (eli hajukosmologioiden) tärkeydestä, jottei heidän työtään pidettäisi rasistisina. Ja mitäpä noista kulttuureista sitten ymmärrettiin, noista, joille haju oli keskeisin aisti tiheän sademetsän estäessä näkyvyydet? (Mieleen tulevat heti havainnot ihmisapinoiden hellyyden ja yhteistyön ilmauksista jotka niinikään pyrittiin selittämään pois "verhottuna itsekkyytenä" - onpa tätä mallia ihmisiinkin sovellettu, kuten kaikki ovat varmaan jo huomanneetkin - ja ne kuvaukset bonobojen seksintäyteisestä sosiaalisuudesta, joista siveellisyyden vuoksi karsittiin pois kaikki lohdutus-, sovinto- ja ollaanks kavereita -panot. Seurauksena bonobot vaikuttivat täysin omalaatuisilta: ne vain oleilivat tekemättä mitään. Ja "kommunikoivat", mikä eufemismi! Ajatelkaa nyt, kuvaus jonkin eläimen elämästä siten, että siitä karsittaisiin pois jokin tärkeä, jokapäiväinen liima kuten ruokailu, ulostaminen tai nukkuminen... Olisi kiinnostavaa tietää, mitä piirrettä nyt eliminoidaan havainnoivassa ja kuvailevassa tieteessä.)

Puut heiluvat, tai oikeastaan niiden oksat. En tiedä, lasketaanko oksiin lehdet mukaan. Huomenna menen uraohjauspsykologille ja sitten Korkeasaareen, vuosikausien boikotin jälkeen, neuvottelemaan yhteistyökuvioista. Ei maksavana asiakkaana, vaan eläinten asiasta kiinnostuneena eläimenä, osana isompaa ryhmää. Saa nähdä, mitä tästäkin tulee ja itkenkö nähdessäni taas häkkieläimet. Jotkut viihtyvät, mutta jos jollain on pakonomaisia toistuvia liikkeitä, sitä on helppo lukea: käytöshäiriö.

Joskus mietin sitäkin, onko päivittäinen bloggaaminen käytöshäiriö niinikään. Ehkä ei niin kauan kuin kirjoitettu jäsentää jotain aktiivisesti eikä vain toistele jotain sanaa tai fraasia. Pennebakerin tutkimukset kirjoittamisen stressiälaukaisevasta vaikutuksesta ja kirjoituskokeisiin osallistuneiden ihmisten käsitys siitä, että he ymmärtävät maailmaa paremmin siitä kirjoitettuaan, on aika vakuuttavaa luettavaa.

On helppoa vakuuttaa eläin, jonka muisti on takkuinen metsikkö.

6 Comments:

Blogger vaskitsa said...

Voi, kyllä sua varmaan itkettää.Älä mene tiikerin luo, se tekee juuri sitä. Kävelee samaa rataa ja kulmassa nostaa tassut betonireunukselle. Uudestaan ja uudestaan.

27/6/05 20:00  
Blogger Veloena said...

Ihan totta. Kissalaaksoa muistelinkin pahaksi.

27/6/05 20:35  
Anonymous Anonyymi said...

Hui, voiko kommentoinnilla vaikuttaa bloginpitäjän uniin...?

Minuakin ottaa päähän tietokonemetaforien soveltaminen ihmiseen. Tokihan se on niinpäin, että ihminen rakentaa tietokoneesta omaa (jumalan?)kuvaansa.

Eläintarha ja psykologin vastaanotto, huh. Kun kävin viimeksi eläintarhassa, menin sen jälkeen muutaman päivän kuluttua työhaastatteluun. Jostain syystä piirsin soveltuvuuskokeen Wartegg-testissä paviaanin perseen. Sitä olikin hauska yrittää selittää psykologin haastattelussa. Ei, minua ei (yllättäen!) valittu, vaikka olen vakuuttunut, että paviaani oli tervein piirrokseni testissä.

Postauksesi herätti taas ihan liikaa ajatuksia. Enempää ei ehdi kirjoittaa :-)

Neuvottelehan hyvin!

Joakim

27/6/05 23:52  
Anonymous velikulta ( ei biolookinen ) said...

Hieno siperianunikko!
Tuosta tulisi upea wintoosan taustakuva.
Pienet lisukkeet ja teksti "photo by Veloena" ;)

28/6/05 09:27  
Blogger Timo Riitamaa said...

Os Mutantes on kyllä parhautta.

28/6/05 11:44  
Blogger Veloena said...

Joo, Os Mutantes on loistava. Etenkin se kappale, jossa lauletaan leivästä ja sirkushuveista!

Kyllä minun uniini ainakin tulee vaikka mitä. Eräskin yö avasin hillopurkin, jota en päivällä saanut auki. Ja viime yönä olimme Kissan kanssa sekstailemassa ukin vanhassa sammakonvihreässä Saabissa Lauttasaaren entisen (unessa nykyisen) Alkon parkkipaikalla ja koko unta rytmitti toive siitä, että joku spurgu koputtaisi auton ikkunaan ja suostuisi hakemaan meille pullon konjakkia. Tosin huolestutti, että silloin Nasu Lohikärmeke suuttuu. (Koirat olivat tietysti mukana, takaikkunalla kerien.)Unet ovat omituisia.

Onneksi kissaeläimet nukkuivat käviessämme eli ei itkettänyt. Hereillä oli vain eurooppalainen metsäkissa, joka näyttää aivan meidän Negaatiolta vaikka on vähän isompi. Sillä oli hieno kiipeilypuu, jossa se istui. Säälitti enemmän siinä vaiheessa Negu, joka paremman puutteessa kiipeilee ovien ja kaappien päälle ja välillä pyykkitelineen ylätasanteelle.

Kissanminttua en kyllä häkistä bongannut; sitä meidän kisuille o aina tarjolla, ne rakastavat NIIN kovasti vetää siitä känniorgasmit.

29/6/05 11:54  

Lähetä kommentti

<< Home

<