26.6.05

Kesän keskellä Magritten takit

Siunattu juhannusviikonloppu! Miten paljon voikaan mahtua kolmeen päivään ja yöhön. Saunomista, spekulaatiota Turkuun muuttamisestamme (älkää uskoko huhurumpuja), grillausta Vallilan siirtolapuutarhassa, ampaisen perään kiihkosta tärisevä jackrussellinterrieri, vauvan itkemään päräyttävä Kissa, elämäni ensimmäinen kerta kun leikkaan ruohoa sähköruohonleikkurilla.

Niin ja flunssa, mutta se meni jo ohi, oli pelkkä aavistus ja päivän kurkkukipu.

Sähköruohonleikkuri on veikeä väline, vaikka pidänkin enemmän käsintyönnettävästä, josta saa enemmän habaa ja jonka jälkeen saa haravoida. (Ihmiselle, jonka perheellä ei ole ollut koskaan pihaa, ei edes mökkipihaa, haravoiminen on saamis-, ei joutumisjuttu.) Kone räyskyttää äkäisesti ruohoa sammioonsa ja välillä kuopaisee mukaan vähän turpeitakin. Tulee mieleen semmoinen nukkaleikkuri, jolla jotkut viitseliäät käyvät läpi neuleitaan. Äiti lainasi minulle kerran omaansa, ja seurauksena oli kasa villapaitoja, joista nukkaleikkuri oli rouhaissut lankoja poikki tavallista ronskimman työnaisen käsissä. Seuraavaksi parsittiin ja itse asiassa paidat olivat äidin ehdottaman operaatio siistinnän jälkeen epäsiistimmän näköiset kuin sitä ennen, sillä minulla oli vain violettia lankaa ja siten oranssien, ruskeiden ja vihreiden paitojen mitä omituisimpiin kohtiin tuli violetit kursimukset.

Kyllä pihakin on ennen ruohonleikkuuta kauniimpi, kun valkoapila saa kukkia. Nyrhitty ruoho on nyrhitty, ei siitä mihinkään pääse. Välillä kone on sylkäissyt suustaan limaisen, vihreän, läpipurustellun apilaklöntin pahaa-aavistamattomien jalkojen lällistäjäksi. Mutta päivänkakkara kukkii, ja iiris, ja akileijat, ja ne ilkkuvat väreillään ruohonleikkuria, joka ei pääse heidän penkkiinsä. Ainoastaan apilan, maahumalan ja tädykkeiden kaulat katkeavat, samoin ruohon pienet, taipuisat miekat.

Yhtenä päivänä ajamme pyörällä keskustaan ihan vain katselemaan maisemia. Kuten sitä Kaarina Kaikkosen ihanaa teosta, joka riippuu Nervanderinkadun yllä, ne vanhat takit, riveissä. Monistettua, anonyymia yksilöllisyyttä, monistettuja ainutkertaisia elämäntarinoita. "Se on Magrittea", sanon Kissalle aivan hurmaantuneena. Ottaisin takit kernaasti parvekkeemme koristeeksi, mikäli parveke olisi hieman suurempi.

"Magrittea?" kysyy Kissa. No, mitä hän on oikein ajatellut, sanoi, että teos on näkemisen arvoinen, millä tavalla sitten, jossei magrittesti, tivaan. "Sanoinko että näkemisen arvoinen", epäröi Kissa, "Ajattelin varmasti enemmän kuvaamista." Aivan niin, Kissa otti takeista ainakin kymmenen kuvaa eräs toinen päivä, ennen kuin menemme katsomaan takkeja yhdessä ja ajaa hurruutamme pyörillä niiden alla. Miksi kuvata jotain, mikä ei olisi näkemisen arvoista, mietin katsellessamme Kampin keskusta jalan, pyörät ulos jätettynä. Kuvaukselliset asiat ja näkymät, mietin, onko niissä lopultakaan eroa. Ympäristöesteetikot kieltäytyvät käyttämästä sanaa maisema, sillä se on liian visualistinen, toisilta vuosisadoilta - niiltä joissa haju, maku ja tunto olivat liian seksuaalisia huomioonotettaviksi, liian köyhiä ja alaluokkaisia. Oppineet, tietysti, olivat ilman intohimoja.

Kotona katson taulun nimen Magritte-kirjastani: Golconda. Magritte on ihana. Magritte-kirjassa on aivan loistava päälause: "realism was not for him".



Vaan on muuallakin kaupungissa Magrittea, esimerkiksi Play it Again Samin ikkunassa. Etenkin kun vastapäinen talo kuvastuu, ja kädet, ja kamera. Mutta mihin kasvot häviävät? Siitä ei kannata hämmentyä. Kasvottomuus on voimakas metafora, joka on Kaikkosen työssä vielä voimakkaampi kuin "Golcondassa".

Eikä vain taidetta, eikä vain teoriaa. "Kupsakkata", sanoo äiti korvapuusteista. Päätän muistaa sanan, jota en ole kuullut ennen: se tarkoittaa äidin mukaan liian kevyttä, ilmavaa leivonnaista. (Miksi pullan pitäisi olla raskasta ja tiivistä, jää arvoitukseksi. Kupsakka pulla on parempi kuin äidin normaali, tiiviiksi alustettu pitko.) Meillä on niin vähän omia sanoja perheessä. Sutermullukka, kupsakkata, rollia. Varmasti jollekin ne ovat arkea, eivät eksotiikkaa. Minulle ne ovat eksotiikkaa, koska murretaustaansa häpeävä äiti päästelee näitä liian harvoin vallattomaksi heittäytyessään. Helsinkiläisyyden tylsä piirre on, ettei ole mitään murretta, ei oikeastaan slangiakaan. Yleiskieltä vain. Tosin eräässä saunassa selvisi, että "lähteä kikeen" ei ole koko kansalle tuttu ilmaisu. "Ei, nyt te narraatte", sanovat keskisuomalaiset. "Ei kukaan voi sanoa silleen. Mitä se ees tarkottaa?" Kissan kulmakarvat ovat jo otsarajan yläpuolella, kun se sanoo: "No samaa kun lähtee haneen." Sekin on niille vieras. Ilahdumme.

Ihanan hiljaista, vaikka autojen ääniä palaileekin vähitellen. Ja sitten sataa, Annalan maa kastuu. Haukomme henkeä kasvinonnellisina siirtolapuutarhamökissä ruotsalaisia vegaanisia kebabkroketteja jyrsien. "Arveluttavan lihaisa maku", sanoo T. Muistelee retkeä, jolla oli eväänä pelkkää karkkia, makkaraa ja nötköttiä, ennen yliopistoa, ennen kuin alkoi vegaaniksi. Nyökyttelemme. Sellaista se on, kun on teini. Ei järjen häivää. Vain keinutuoli puuttuu. Kuusi kiloa karkkia viikonlopuksi kuulostaa nykyään suorastaan surrealistiselta.

Tai ehkä sittenkin: pelkästään janolta. Taitaisi jäädä sellainen retki tekemättä. Nykyään mukaan pakataan leipiä ja tahinaa ja hedelmiä, ja ehkä purkki tuoremehua ja pullollinen hyvää skumppaa, makuvissyjä ja suuri kulhollinen salaattia. Raparperimehua, jos jaksaa tehdä, ja miksei jaksaisi, onhan se kotimaista ja vaaleanpunaista. Ja pöytäliina, tietysti. Korkeintaan levy tummaa suklaata, mieluiten manteleilla, jos joku on käynyt viime aikana kaupunkilomalla Espanjassa. Käykö kukaan enää rantalomilla? Eipä kai, ainakaan Euroopassa, tai ei ainakaan tunnusta. Eläkeläiset ehkä, ne jotka näyttävät hyvän hiilloksen yllä killuneilta makkaroilta. Vaikka nykyään nekin näyttävät käyvän eniten Thaimaassa. Kokevat olevansa humanitaaristen joukkojen epävirallinen jatke golfatessaan.

Läksiäislahjaksi saamme kaksi pussillista villiappelsiiniyrttiteetä, jotka on saatu erään valokuvaajan matkamuistona New Yorkista.

Kotona kaikki on uneliasta. Luomucantaloupemeloni on tajuttoman makea, ei yhtään vetinen tai saippuamaisen makuinen. Hinta hirvittää, mutta melkein kaikki hyvä maksaa. Mieluummin luomumeloni ja hyvä shampanja silloin tällöin kuin jokapäiväinen oluttuoppi tai kahvilatee tai uusi hame. Mieluummin halailua ja nauramista ja salaatin pilkkomista kuin jytkymistä musiikin tahtiin tai kiistelyä teoreettisista asioista. Taide ei ole teoreettinen asia silloin kun se onnistuu. Siksi siitä voi kiistellä ja sitä voi järeksiä tuntematta hapen loppuvan ja kehon kangistuvan. Haluaisin liisteröidä sähkökaappeihin julisteita, joissa lukisi: "Taide ei ole tarkoitettu ymmärrettäväksi. Elämä on. Taide on työkalu elämän ymmärtämiseen." Epäilemättä joku pitäisi sitäkin taiteena, ei ymmärtäisi ja tuomitsisi paskaksi. Sitä paitsi, huhut kertovat, että nykyään sähkökaappeihin liisteröinnit viedään rosikseen tosta noin vaan. Sellaista jännitystä en kaipaa. Keikutan veneitä mieluummin toisaalla, on asioita, jotka luontuvat helpommin.

Jo aamulla Kissa alkaa miettiä, miksi kaikki ihmiset ympärillämme vaahtoavat juuri nyt shampanjasta. Kaikkihan sitäkin harrastavat, siltä se tuntuu. Sitä, ja method Putkistoa tai feldenkraisia tai pilatesta. Sienestystä, Kai Niemisen runoja, yhteiskunnallista analyysia. Ruokaohjeita 1800-luvulta ja antiikista. Rieslingejä, ranskalaista tai italialaista suklaata, palstaviljelyä. Yleisiä saunoja ja yrttiteitä.

Me olemme Magritten takkeja. Nekin ovat Magritten takkeja. Nekin, jotka eivät sitä myönnä.

6 Comments:

Anonymous Katili said...

ihania sanoja teidän perheessä, kupsakka on tosi kuvaava. toi teidän n-kieli oli mulle uusi, kuulostaa hauskalta.

26/6/05 21:13  
Blogger KK said...

Magritten ystäville, ja meitähän riittää, aarteiden aitta löytyy täältä: http://seriesmagritte.blogspot.com/.

26/6/05 21:48  
Anonymous va said...

"realism was not for him"

Hah-hah :) Pelkästään kyseinen luonnehdinta voi tehdä ihmisestä rakastettavan. Tekisi mieli ihan rutistaa kuin kauan kadoksissa ollutta ystävää. Kuka tänä päivänä uskaltaa asustaa keijukaisten maassa.

lisää kuvia

26/6/05 23:22  
Blogger Veloena said...

Kiitokset linkeistä! :)

27/6/05 16:52  
Anonymous minh said...

Hienoja murresanoja! Minä ihastuin muutama vuosi sitten rovaniemeläisten runsaastiviljelemään visto-sanaan. Harvinaisia murresanoja on tullut keräiltyä vuosien varrella pääkoppaan ja joskus joku pääsee ahkeraan käyttöön kuukaudeksi. Kun jankuttaa kuukauden yhtä sanaa joka väliin, se tarttuu muihin ihmisiin ja kun itse on kyllästynyt ja siirtynyt seuraavaan sanaan, kaverit jankuttaa sitä edellistä ihan innoissaan. Tartuttamistekniikkani on aika inhottava, myönnän, mutta tehokas kuitenkin.
-minh-

27/6/05 17:50  
Blogger Veloena said...

minh, mitä se visto tarkoittaa?

27/6/05 18:18  

Lähetä kommentti

<< Home

<