13.7.05

Ihmisten kanssa keskustelemisesta

Kana tai jokin muu emolintu istuu Helsingin päällä ja me muut haukomme henkeämme ponnistaen jalat heiluen unesta keskelle hikisiä, rullalle myttääntyneitä peitteitä. Ensimmäinen hereilläoloajatus ei olekaan: ihanaa, uusi päivä, vaan: onpa kuuma.

Kun kohtaa jonkun toisen, varjoisalla tiellä tai kivikortteleissa tai mukulakivillä jalat nuljeksien, tai uuden ravintolan terassilla, tai rantaan viritetyllä kovapuutuolilla istuen, keskustelu kulkee reittiä, joka uudistaa fatalismia. Toinen sanoo, että on hirvittävän kuuma tai liian kuuma tai suorastaan tukahduttava ilma, ja toinen vastaa, että tätä herkkua saadaan Suomessa niin harvoin, ettei nyt kannata valittaa. Oletteko huomanneet, kuinka sujuvasti kummankin osapuolen roolinotto sujuu? Harvemmin keskustelu alkaa fraasilla siitä, ettei kuumuutta saa valittaa, mutta käypä joskus näinkin päin. Silloin toisen velvollisuus on todeta, että niinhän se on, nyökyttelyä, molemmat tietävät kuinka helposti rooli on vaihdettavissa, mutta kyllä täytyy sanoa, että töiden teko tällä ilmalla ei viehätä.

Vaan muutapa sääntöjä. Kun toinen valittaa kuumaa, yhdy valitukseen oikein vinkuvalla sävyllä, voivottele ja pitele päätäsi kaksin käsin. Tai kun toinen aloittaa vastoin odotuksia sillä, ettei kuumasta saa valittaa, sano, että näin on, ja että ne, jotka kehtaavat valittaa moisesta siunauksesta, ansaitsisivat todellakin selkäsaunan tai pari. Ainakin saunominen niiltä pitäisi kieltää. Tässä vaiheessa keskustelukumppani huolestuu siitä, että keskustelun kaava on rikottu ja alkaa näytellä itse sitä toistakin roolia. "No mutta, en tiedä, kannattaako siihen suhtautua ihan noin jyrkästi, eihän se niin vakavaa ole..."

Sitten sitä jää ihmettelemään, onko meidän puheemme oikeastaan suurimmaksi osaksi pelkkää faattista funktiota toteuttavaa. ("Olemme tässä ja puhumme.") Jos tavoite on osoittaa lähinnä, että ollaan ystävällismielisiä ja viestintäkanavat ovat auki tärkeämmällekin informaatiolle, miksi ei samantien oltaisi hiljaa ja hymyiltäisi tai kuljettaisi käsikynkkää sanomatta mitään tai jaettaisi lasillinen jääteetä? Saattaa olla, että olen yksin mieltymyksineni, mutta kun minusta ihmiset toisinaan onnistuvat loukkaamaan toisiaan silloinkin, kun pyrkivät vain sanomaan jotain paljon oleellisempaa, kuten että pitävät toisesta, pitävät tätä kiinnostavana, vaikkeivät uskallakaan koskaan kysyä, miksi tämä käyttää tuollaisia shortseja tai tekee semmoista työtä tai jotain muuta kysymystä, joka on jo pitkään askarruttanut heitä aina tavatessa, mutta tukahtunut jonnekin typerään sovinnaisuuteen.

Olen taas viime päivinä ollut sika ja kysynyt kesken faattisen puheen: "Oletko onnellinen?" Minua kiinnostaa ihmisten onnellisuus ja sen sietäisi kiinnostaa heitä itseäänkin. Etenkin niitä, jotka syyttävät aina kaikesta poliitikkoja, jotka sentään koettavat tehdä yhteisten asioiden eteen jotakin. Jos heidän vaikutteensa ovat outoja, entäs sitten: Kenenpä eivät olisi? Kuka meistä on rajoitteeton?

Eräs keskustelu sentään karkaa mielenkiintoisuuden tutkimattomaan maaperään. Se on keskustelu käsitteestä erilainen. Kuulemma tätä sanaa käytetään jo poliittisesta korrektiudestaan tiukimmin kiinni pitävissä piireissä, kun halutaan viitata esimerkiksi jollain tavalla vammaiseen ihmiseen. Vammaisten nimet kun ovat siitä hankalia, että heti kun uusi, neutraali ja haukkumasanalta kuulostamaton erityisnimi keksitään, se napataan lääketieteellisen puheen ulkopuolelle leimaamaan ihmisiä, joihin taudinmääritys ei tarkasti ottaen käy, mutta jotka puhujasta ovat jotenkin omituisia. (Ajatelkaa nyt, kaikki idiootit ja debiilit ja autistit ja neurootikot, vammaset ja ceepparit ja invat ja niin edelleen. Ajatelkaa yläastetta.) Ja sitten sanalla onkin jo ikävän haukkuva konnotaatio, ja pitää löytää uusi, steriili termi.

(Kiinnostava piirre asiassa on tietenkin se, että ne jotka käyttävät näitä spesifejä luokituksia työssään eivät koe tarvetta soveltaa niitä toisiin kadullakulkijoihin. Ihmisten psykologikammo on ihan käsittämätön ilmiö. En ole tavannut vielä yhtään psykologia, joka luonnehtisi keskustelukumppaneitaan takanapäin tautiluokituksin samalla innolla kuin maallikot, joilla ei yleensä ole harmainta hajua siitä, mikä luokituksen tieteenhistoriallinen painolasti ja nykykäyttö on. Enkä, tarkemmin ajatellen, myöskään yhtään vammaisten kanssa työskennellyttä ihmistä, joka kutsuisi hiukan kömpelöä toveriaan spastikoksi tai hajamielisyyttään ajatuksiinsa uppoavaa ihmistä autistiksi. Ehkä näiden termien hoitokäytössä mukana olevat ovat oivaltaneet muita paremmin, ettei niiden tehtävä ole leimata tai osoittaa ihmisen medikalisoitua erityispiirrettä hänelle itselleen ja muille ihmeteltäväksi vaan olla kuntoutuksen ja tukemisen apuvälineenä?)


Erilaisen käsitteessä on kiinnostavaa se, että se on niin ulossulkeva. Antamalla ymmärtää, että toinen on erilainen, antaa ymmärtää, että on itse samanlainen. Samanlainen kuin kuka? Se, jonka kanssa puhuu? Me emme ole erilaisia kuin hän vaan hän on erilainen kuin me. Tai ehkä kuulen turhia. Tällaisen sävyn sitä on toisinaan erottavinaan, joka tapauksessa.

Pöljää, koska kyllähän jokainen on samanlainen ja erilainen. Jokainen on jollain tavalla viallinen. (Olen viime päivät märeksinyt onnettomana sitä, että lopulta päädyin typerää luonnevikaisuuttani ostamaan Adidaksen riistolenkkarit itselleni ihan sillä perusteella, että niiden lesti istuu parhaiden ja jalkani on kuitenkin vielä toipumisvaiheessa ja kipuilee, ja niillä oli tukiominaisuuksiltaan semmoiset tossut joita fysioterapeutti suositti vakavin ilmein, ja tossut olivat mustat. Inhoan valkoisia lenkkareita. Tunnen itseni ruojaksi.) Damasio kirjoittaa kiehtovasti aivojen rakenteesta, että aivot ovat keskenään samanlaisia samalla tavoin kuin kasvot: eri osien summittaiset suhteet ovat vakiot - silmät ovat nenän kahdella puolen ja suu nenän alla - vaikka jokaiset kasvot (ja aivot) ovat kiehtovat juuri niiden yksilöllisyydessä; ei ole kahta täysin samanlaista.

"Voi helvetti", sanon täysin harkitsematta kuullessani tästä erilaisuuden sanan uudesta aluevaltauksesta. "No niin, nyt meitä joita on aina sanottu erilaisiksi nuoriksi voidaan sitten nauraa suoraan päin naamaa. Vaikka ikään kuin me emme olisi tienneet, että se tarkoittaa friikkiä tai omituista, se erilainen. Kohta sitäkään sanaa ei sitten enää saa käyttää."

Koetan kuvitella, miltä tuntuisi elää maailmassa, jossa oletetaan, että vastaantulija on samanlainen. En onnistu. Sitten muistan faattisen funktion. Ne roolit, ne ovat samanlaisia. Vaikka jotkut eivät näytä huomaavan, että vuoroin puolustavat tuskaista hellettä, vuoroin valittamattomuutta, ja loukkaantuvat, jos leikkiin ei mennä mukaan vaan asiaa katsellaan sääntöjen toiselta puolen. Mietin ihmisiä, jotka olen onnistunut säikäyttämään puhumalla heille asioista niiden oikeilla nimillä ja vaatimalla heitä tekemään samalla tavalla. Erästä tuttavaani, jonka tiedän ahdistuvan sellaisten ihmisten kanssa toimimisesta, joilla on erilainen elämäntyyli (minä kuulun hänestä niihin, erilailla eläviin, eihän minulla ole edes jakkupukua, hän kerran tunnusti).

Minulle on varmaan lapsuudesta lähtien hopotettu liikaa sitä, että jokainen on erilainen, omanlaisensa, eikä sitä voi kukaan ottaa pois eikä tukahduttaa, ja että jos joku sitä halveksuu tai inhoaa, se on hänen ongelmansa. Sen siitä saa, kun kasvaa oikeistolaisessa pienyrittäjäperheessä, jossa aamuisin joogataan yöpaidassa plyyshimatolla, jossa punaisessa kiemurtelevat mustat lohikäärmeet jadesilmin.

Haluaisin olla yhtä hiljaa kuin eläimet, haluaisin, että minua mieluummin silitettäisiin kuin eläimiä. Vaikka vain harvoilla eläimillä elämä on sellainen. Enimmäkseen se on nälkää ja loiseläimiä ja hajujen valtakuntaa ja feromonien viemää, tai sitten pimeää karsinaa ja kuljetusautoa ja mahdollisimman nopeasti lihottavaa rehua ja sitten rakennus, joka haisee kuolemalta ulos saakka.

Mutta yhtä kaikki minua häiritsevät keskustelut, jotka ovat näennäisen ystävällisiä tuudittaen vastaantulijoita dogmaattiseen uneen siitä, että kaikki on hyvin niin kauan kuin roolinaamiot eivät putoa.

3 Comments:

Anonymous Tinna said...

Onko sulla oikeesti yleensä eka hereilläoloajatus "ihanaa, uusi päivä"? Miten siihen pääsee?

13/7/05 21:15  
Anonymous Anonyymi said...

Eikö tuon kammoksumasi rituaalinomaisen säänkommentoinnin voisi nähdä myös "haisteluna" - tsekataan että tuo on ystävällismielinen, ei tarvitse uhrata energiaa tuon pelkäämiseen, markkeerataan että joo huomattiin... Osoitetaan yhteistyöhalukkuutta kun lähdetään siihen vastavuoroiseen tanssiin. Tuollaisia säätansseja kun alkaa penkoa niin sieltä löytyy niin mielenkiintoisia asioita - miten monimutkaisia ja hienoja kuvioita me ihmiset teemmekään ihan koko ajan!

Hanna G
maailmaa ylläpitävien läpätysten ystävä

14/7/05 02:35  
Blogger Veloena said...

No jaa, en mä sitä kammoksu - se on vaan vähän hassua! (Ja siksi hauskaa, kunnes joku loukkaantuu jostain ystävälliseksi tarkoitetusta peruslauseesta.)

Joo, kuviot on uskomattoman monimutkaiset ja säännöt hyvin sisäistetty. Ainakin sinne asti kun niitä tulee ajatelleeksi, sitten lähinnä outous.

Jaa, en osaa kyllä sanoa, miten siihen ihanaa-fiilikseen pääsee. Ehkä se on vaan sitä, että olen ehdoton aamuihminen, ja iltaisin aina äkäinen ja mikään ei suju ja aivot jumittaa - aamu on vaan siihen verrattuna aina niin taivaallinen. Keho levännyt, ilma kirkas, unien tuomat ajatukset tietoisuuden reunan yli huuhtoutuneina, hitaasti järjestyvinä rippeinä.

14/7/05 13:15  

Lähetä kommentti

<< Home

<