11.7.05

Yrityksestä tulla ymmärretyksi

Damasio kirjoittaa hyvin ja ilahdun. Tosin esipuheessa törmätään jo vakuutteluun, että mielen selittäminen aivojen rakenteeseen vedoten ei tarkoita ontologista reduktionismia ("mieli on vain aivot") - Damasio myöntää tieteen muodostavan vain karkeita malleja todellisuudesta - eikä sitä, että mieli olisi jotenkin vähemmän hieno tai kiinnostava asia, jos se saadaan paikannettua aivojen rakenteisiin. Damasio ei käytä tätä vertausta, mutta minusta hän olisi voinut kysyä, tekeekö ihmisestä vähemmän hienon se, että tämä on aina jossain ympäristössä, joko maan kamaralla, meressä kellumassa tai lentokoneessa pillimehua siemaillen. Itseriittoisuus tuskin on mikään helposti säilytettävissä oleva arvo.

Onko vielä niitä, joista mielen materiaalisesta järjestymisestä puhuminen on ilkeää, typerää, alentavaa tai jotain? Ajatus tuntuu uskomattomalta. No, ehkä muualla on, uskovaisissa maissa esimerkiksi. Ihmisiä, jotka uskovat immateriaaliseen, ikuiseen sieluun. Sellainen on hämmentävää.

Damasio ryhtyy heti puhumaan tunteista, kuten toki sopiikin. Tunne hahmottuu hänen ajattelussaan näemmä maisemaksi, "joka avautuu jatkuvasti päivitettyyn esitykseen kehomme rakenteesta ja tilasta". Ja: "tunteet ovat yhtä tunnistettavia kuin muutkin aistimukset." Lisäksi, ja tämä on kaikkein suurin lupaus, Damasio ehdottaa, että keho sellaisena kuin aivot sen kuvaavat, olisi viitekehys mielenä koetuille prosesseille. "Voi kuulostaa yllättävältä, että mieli asuu yhtenäisessä eliössä ja on olemassa sitä varten", kirjoittaa setä. Mitä ihmeen yllättävää siinä nyt enää on? Onko parempaakaan teoriaa siitä, miksi meissä on mokoma nirkko, joka enimmäkseen toki eksyy harhateille kulttuurin sitä siihen kovasti innostaessa, siten että kehoa varten oleva mieli unohtaakin huomata niska-hartiaseudun kiristymisen kroonisen luku- ja kirjoitusvimman alla sen sijaan että se läiskyttäisi heti käpäliään ja käskisi venyttelytuokioon.

Venytteleminen on taivaallista. Mutta miksi tuntuu niin hyvältä, että voi kuvitella, että lihakset ovat niin löysät, että jalat ja kädet voisivat irrota? Aika kamalaahan se olisi.

Tänä aamuna muutenkin irrelevantit kysymykset ovat pesineet olkapäillä. Niiden kahinaa ei voi olla kuulematta, vaikka koettaisi kuunnella arjen ääniä: ohi vyöryviä rekkoja, veden suhinaa lasiin Kissan ja Nasun palattua juoksulenkiltä, Arttu-kissan ruoanvaatimismäkinää, huoltomiehen luudan raapaisuja pihan asfaltilla. Hukkuvat melkein liikenteen meluun. Miten ne kaikki yksittäiset miehet autoissaan malttavat tänään mennä aistien Faradayn häkissä töihin?


Damasiossa kyllä pelottaa vähän hänen selkeä halunsa olla tulematta väärinymmärretyksi. Miksi väärinymmärrettyjen ajattelijoiden tekstien lukeminen on paljon antoisampaa kuin arvostettujen, etenkin rinnakkain heidän saamansa kritiikin kanssa? (Chicagon pragmatistien kanssa tämä totisesti oli helppoa. Suurin osa kommentoijista ei näyttänyt lukeneen lainkaan kritisoimiaan teoksia, kunhan vain louskutti kirjoituskonettaan edistääkseen omaa teoriaansa lytäten toista, jonka kuvitteli juuri vastakkaiseksi, ilmeisesti avaa kirja satunnaiselta sivulta ja tökkää sormi lauseeseen ja lue lause muttei sen kontekstia, ja sitten tulistu -metodin pohjalta. Kieltämättä tämä metodi on filosofiassa suositumpi kuin se, jossa toisen näkemykseen yritetään tosissaan eläytyä. Johtuneeko siitä, ettei jälkimmäinen ole riittävän analyyttista ja argumentatiivista? - Ikään kuin ne olisivat ainoita hyveitä.) Jos olisin opettaja, neuvoisin oppilaitani tutustumaan juuri rajatapauksiin, joita syytetään sekä vulgaarista idealismista että realismista että materialismista. Todennäköisesti niistä löytyy kiinnostava synteesi.

Ja koettamaan, voiko jossain teoriassa elää arjen tasolla. Vain sillä tavalla sanat hengittävät ja karkailevat uusille paikkakunnille. Kun jokainen kokemuksen ailahdus tukee tai kumoaa jotain teorian piirrettä, elämä on aivan toisella tavalla merkityksellistä. Sillä, että jokin tuntui siltä ja siltä ja vaikutti johtavan tällaiseen lopputulemaan, on äkkiä valtavan laaja merkityshorisontti. Sitä seisoo kentän laidalla ja kuulostelee, kuinka salaojaputkissa kohisee happi kudoksiin. Tämä kenttä, ei mikään abstrakti itse, on maailman käyttöliittymä. Nämä sormenpäät, jotka juoksevat näppäimille samanaikaisesti kun ajattelen.

Eräs päivä puhumme rakkaani kanssa kirjoittamisesta. Hän ajattelee sitä jonkinlaisena sormiharjoituksena tai ilmaisemisena, kommunikaationa. Minulle se on enemmän ajattelua. Olen surkea ajattelemaan ilman kynää tai näppäimistöä ja oikeastaan myös niiden kanssa. Mutta niiden kanssa en unohda aivan yhtä nopeasti, miltä jokin takerruttava seikka vaikutti. (Pikkuseikkoja ei olekaan. Miksi kukaan takertuisi johonkin pieneen?) Mutta tietenkin ajatteleminen on myös ja ennen kaikkea kommunikaatiota. Esimerkkejä, ja niitä tukevia argumentteja. (Jonkun mielessä tämä mennee toisinpäin. He voisivat kutsua itseään rationalisteiksi. Itse en osaa kuin jonkinlaista empirismiä. Mutta miksi?)

Toisaalta kuiskuttavat, kahahtelevat kysymykset ovat virkistäviä. Mieltä pitää hämmentää säännöllisesti, jottei se klimppiinny tai pala pohjaan.

3 Comments:

Anonymous Sami said...

Kun tunnut tykkäävän tuosta Damasion teoksesta, niin suosittelen myös Timothy D. Wilsonin kirjaa "Strangers to ourselves: discovering the adaptive unconscious" mikäli et ole siihen vielä törmännyt.

11/7/05 17:43  
Anonymous va said...

En malta olla tarttumatta tähän väärinymmärryskysymykseen, viitaten Damasion esipuheeseen (jota en ole lukenut, enkä myöskään itse kirjaa). Asiahan on niin, että lukijat tulkitsevat tekstin juuri niinkuin parhaaksi katsovat, eikä siinä auta rukoukset eikä lupaukset eikä mitkään. Kun ateisti, kristitty ja muslimi kukin tulkitsevat toistensa tekstejä, siinä ei ole itku eikä nauru kaukana. Tilanteen muutosyritykset ovat turhaa ja varsin epätiedemiesmäistä puuhaa.

Minun on hyvin vaikea kuvitella esimerkiksi 2-kymppistä Einsteiniä esittelemässä suhtellisuusteoriaansa, että ymmärrättehän varmasti ymmärtää oikein, vaikka tää voi tuntua alkuun hieman radikaalilta. Paremminkin se on ollut niin että ***kele, nyt nupit kaakkoon, pitäkää hatuistanne kiinni!

12/7/05 21:01  
Blogger Veloena said...

Tuo kirja kuulostaa kiinnostavalta, kiitos vinkistä. Nyt kun gradu on takana ja toisaalta taas riittävän virkeä mielekkääseen non-fictioniin, kesäloma maistuu oikein lomalta.

Lukija taitaa olla maailman ilkein ihminen hyvin usein, etenkin jos sillä on omia missioita.

13/7/05 10:05  

Lähetä kommentti

<< Home

<