16.7.05

Kierroksista

Tänään illalla kello yhdeksäntoista. Tai jo aiemmin, viittätoista vaille kuusi.

Herään ennen seitsemää kierroksissa. Luulen nähneeni unta, jossa syön hieman raa'an ahomansikan, mutta sitten tajuan, että sen teinkin eilen valveilla. Puen ja harjaan hampaat, otan remmit ja koirat ja biojätepussin ja livahdan ulos. Ulkona tuuli on lempeä, vain hiukan ihokarvoja vastakarvaan painaltava. Luksusta on ulkolenkki ennen aamiaista.

On niin varhaista, ettei kävelijöitä vielä juurikaan ole. Tai siis, on, mutta nukkumassa. Kesämetsä on hiljaisempi kuin kuukausi tai kaksi sitten. Laululinnut ovat pesinnästä uupuneita. Aidalla sentään istuu vanha tuttavani mustarastas ja katselee Nasun tohellusta uteliaana ja ehkä aavistuksen verran varuillaan. Mobutukin jaksaa kävellä reippaana aamuisin, kun kuumuus ei vielä paina sen keuhkoja. Vai mitä kuumuus painaa vanhuksissa? Sydäntä? Ei ainakaan luustoa.

Metsässäkään mieli ei tyynny vaan riehuu ja riehuu raastaen mukaansa yhä tummempia ajatusmassoja. En osaa tulla levolliseksi näin. Päivällä on kuntoiltava ja sitten venyteltävä ja nukuttava, ja ehkä jonkinlainen tasapaino löytyy. Hampaat miltei kalisevat. Illalla on juhlat.

Niin kovasti kun rakastankin juhlia, jännitän niitä kyllä aika ylimitoitetusti. Samalla tavoin kuin matkalle lähtemistä tai tenttiä tai joskus kauan sitten jonkun kivan ihmisen näkemistä ihan pienellä seurueella. Enää en jännitä ystävien näkemistä sillä tavalla, mutta näin monta kerralla, se tuntuu miltei liialta. Olen innoissani, ja stressistä väsynyt.

Vaikeinta on tietysti exän kohtaaminen. Hieman kyllä helpottaa se, etten ole ainut, jolla on sellaisia vaikeuksia. Plaseeratessamme ihmisiä pöydän ääreen etukäteismallinnoksessa soi puhelin, kun ihmiset soittelevat, keiden vieressä tahtoisivat tai eivät tahtoisi istua. Ikään kuin me plaseeraajat emme olisi ihmisiä mekin. Pitkään kielsin itseltäni epämukavuuden ja pelon tavatessani exäni, mutta tunteita ja tuntemuksia on turha kieltää. Ne eivät tottele, ne eivät ole tottelemista varten. Oksettaa, kuristaa, ällöttää. Sellaista se on. Oikeastaan lakkasin teeskentelemästä itselleni kypsästi käyttäytyvää ihmistä tässä asiassa vasta Kissan siskon kuvattua täsmälleen vastaavat oireet kertoessaan, miten näki exänsä kadulla. "Mieluiten ois näkemättä kokonaan", hän sanoo.

Tavallaan olen sitä mieltä, tavallaan en. Olisi mukavinta olla näkemättä, mutta eihän mukavuus ole mikään perusarvo. Ei kai mikään sitä paitsi voi olla opettavaisempaa kuin tavata ihminen, jonka kanssa on joskus asunut, ja joutua hämmästelemään, miten sellainen on ylipäänsä ollut mahdollista, semmoinen asuminen. Kyseessä on kuitenkin ihminen, joka on aivan erilainen, joka pitää aivan erilaisista asioista ja arvostaa aivan erityyppisiä ihmisiä ja toimintaa kuin itse. Ihminen, jolle rakkaus on perverssioita ja atrappeja ja valtapelejä, lisääntymisstrategioita. Puheen tasolla, se tarkoittaa. Hämmästyin eniten, kun lähtiessäni hän itki. Se ei sopinut ollenkaan siihen, mitä hän sanoi. Jälkeenpäin olen tullut siihen tulokseen, että kumpikin meistä varmaankin yritti parhaansa suhteessa, mutta alkuasetelma oli kertakaikkisen mahdoton.

Pahinta on, että exän tapaaminen on niin surullista. En osaa lakata välittämästä ihmisistä senkään jälkeen, kun ne ovat liukuneet lähipiiristä kauemmas. Ja sitten surettaa, kun näkee, että toinen on lihonut ja vanhentunut ja elää toisella tavalla kuin niissä unelmissa, joita joskus kertoi. Ehkä se on sitäkin, että näkee niin harvoin. Usein nähtävät ihmiset eivät tunnu muuttuvan, heidän muutoksensa on niin hienovireistä ja hetkittäistä, että siihen sopetuu huomaamatta, mutta ihmiset, jotka näkee vuoden tai kahden välein alkavat helposti säälittää. Alkaa miettiä, meneekö niillä hyvin, mitä ihmettä niille on oikein tapahtunut, kun ne tuommoisia puhuvat.

Luultavasti exä on samalla tavalla huolissaan kurtistellessaan kulmiaan ja näyttäessään äkäiseltä heti minut huomatessaan, vaikka yritämmekin hymyillä ystävällisesti ja käyttäytyä aikuisesti. Hänellä on kaikenlaisia (enimmäkseen täysin lääketieteen nykynäkemysten vastaisia) oletuksia siitä, miten kasvissyöjien elimistö ei kykene tukemaan korkeamman päättelyn prosesseja. Ja hänestä naisten parasta ennen -päiväys ajoittuu siinä kuudennelletoista ikävuodelle joten varmasti tällainen vanha luuska tuntuu hänestä liikuttavan onnettomalta. Vaikka luuskalla onkin itseään nuorempi mies... sekin on tietysti degeneroitunutta hänestä, toisinpäinhän sen kuuluu mennä. Eikä edes lapsia, halleluujaa. Vaan kissoja, joita hän vihaa teoreettisin perustein joskaan ei luullakseni käytännössä. Kyllä, moraalinen tilani on epäilemättä huolestuttava hänen vinkkelistään. Etenkin kun epäilemättä en osaa taaskaan pitää turpaani kiinni tupakanpoltosta. Juu juu, kuulen kyllä ajatuksen. Se määräilee edelleen ymmärtämättä hedonismista pätkääkään ja ikään kuin terveyteni sille kuuluis.

Mutta tavallaan, kuuluu. Pidän exästäni, vaikken ymmärräkään häntä laisinkaan ja vaikka olemme arvokysymyksissä eri mieltä (ehkä sitä lukuunottamatta, että toisen ihmisen tappaminen ei ole hyvä asia - toisaalta en muista, kuka olisi ollut tästä kanssani eri mieltä). Tuntuu vain omalaatuiselta nähdä ihminen, jonka kanssa on joskus jakanut vaikka mitä asioita ja sitten ajatunut erilleen ja kauas. Se on epämääräisellä tavalla huolestuttavaa. Tavallaan, tekisi mieli pyytää anteeksi, mutten keksi oikein, mitä. Ehkä sitä, etten ole sellainen kuin minun piti olla? Että suostuin suhteeseen, joka nykykokemuksen valossa oli alusta lähtien silkkaa mahdottomuutta, ja sitten lopettamalla sen pahoitin hänen mielensä? Etten osaa ollut niin kuin mitään ei olisi ollutkaan?

Onneksi paikalla on seitsemänkymmentä muutakin ihmistä. Ja ruokaa. Täydellä vatsalla ei voi olla huolissaan. Mistä tulikin mieleeni - lienee jo aamiaisaika. Maustamaton soijajugurtti sekaan raastetulla verigreipin hedelmälihalla ja reilulla banaanilla kutsuu.

Otan äidin tällaisia tilanteita varten antamia tyyneyden tippoja. Tänään ei teetä eikä kahvia, ainoastaan kaikkea väsyttävää ja rauhoittavaa, etteivät kierrokset ylly liian suuriksi. Eipä silti, että plasebot tuntuisivat tehoavan. Olen jo etukäteen ihmismassan pauloissa sen verran kovasti, että toivon, että symblifunktion voisi toisinaan aivoista kytkeä pois ja siten säästyä kehotunteellisen ennakoinnin vitsauksilta. Menisi vaan ja olisi ja järkyttyisi vasta paikan päällä sen sijaan, että saapuu pöytään jo valmiiksi loppuunajettuna ja liian väsyneenä suhtautumaan mihinkään huumorilla. Vaikka tietysti odotan iltajuhlaa kovasti.

En ole edelleenkään päättänyt, laitanko mustan mekon vai toisen mustan mekon.

4 Comments:

Anonymous Anonyymi said...

Veloena lutkuttaa kullia.

16/7/05 11:28  
Anonymous va said...

Mulla on kaksi kokemusta rivolla puheella loukkaamaan pyrkineistä. Yhden kerran vappuna elämänsä parhaat päivät nähnyt humalainen tuli puhuttelemaan, ja toisella kertaa samassa bussissa humalainen mies huuteli kanssamatkustajilleen. Tämä on sitten kolmas kerta.

Mitä enemmän elämänhallinta oli pettänyt, sitä rivommat oli jutut, ja sitä vähemmän henkilökohtaisista rajoista välitettiin.

16/7/05 23:46  
Blogger Rauno Rasanen said...

Tyyppihän on verbaalinero! Kun nyt vielä oppisi käytöstavoille...

17/7/05 23:27  
Blogger Rauno Rasanen said...

Näille pitäis olla joku oma karsina Blogistanissa.
Saisivat porsastella siellä kaikessa rauhassa paskaisissa pahnoissaan.

Hitto - Panulla ja Lovelacellakin on sentään tyyliä ja sisältöä "örvellyksissään", mutta tällaisen tekstin täytyy olla joko a) ala-asteen 1-2. luokkalaisen (joka ei ymmärrä siitä vielä yhtään mitään) hokemaa, jonka se on kuullut vähän vanhemmilta oppilailta tai sitten b) yläasteella häiriköivän, hormoonitoiminnan nopean alkamisen seurauksena ylikierroksilla käyvän, seksuaalisesti kuumentuneen "ihailijasi" 'vittu mun mielest vittu'-sekoilua.

Löytyy tietenkin vielä vaihtoehto c), eli kyseessä on visvasyyläinen, klamydian, kupan ja hiv-pöpsykkäisten (kuten Panu lastuaisi) rappeuttama, rupinen ja kuolaava, aivoatrofian dementoima, markiisi de Sadea sata kertaa degeneroituneempi, kiimainen imbesilli, jonka ainut perverssi nautinto ja ilo on eräänlainen "anonyymi ekshibitionismi" eli nimettömyyden suojaama irstailu.

Anonyymiuden takaa lauottavien rivouksien kiihottamana tämä elämänsä, tunteittensa ja älynsä hallinnan menettänyt ihmispolo tyydyttää keskenään taistelevien - kolmen viimeisen aivosolunsa sisältämien - hormoonientsyymien aiheuttamaa primitiivistä viettipainetta psykofyysisesti ja älyllisesti sekä säälittävän että halveksittavan surkastuneessa ja pakkoliikkeiden riivaamassa ruumiissaan.

Nöf...

18/7/05 05:38  

Lähetä kommentti

<< Home

<