23.7.05

Rimpuilee jäljille

Tuleeko muillekin sellainen olo, että kun sanoo hei hei ja jää eteiseen ja kuulee ulko-oven kolahtavan kiinni viiveen jälkeen, maailma jos ei nyt aivan sorru niin ainakin jollain tavalla rapautuu niin nopeasti, että tuhot voi huomata harjaantumatonkin korva?

Tämä on niitä aamuja. Kissa ja Nasu lähtevät kävelemään Seaidille ja ehdin olohuoneen ikkunaan vasta kun he ovat jo ylittäneet tien ja tepsuttavat aamunkankeina dösikselle. Illan silmittömät pelot ovat hävinneet ja painajaisten jäljiltä olen ainoastaan jäykkäniskainen ja pidättyväinen. Tarkastelen heidän liikkeitään ikään kuin he olisivat jokin ruumiinosa, jota joku kiskoo pihdeillä irti. Olen iloinen heidän puolestaan mutta piintyneen huolissani siitä, miten nyt käy.

Illalla pelko on sokea heti valojen sammuttua. Kiroan maailmaa ja edelleen jatkuvaa pimeän pelkoani. En pelkää pimeää ulkona, mutta makuuhuoneissa se on kirous, vaikka silmät siitä pitävätkin valoa enemmän. Kissa koettaa silittää olkapäätä, mutta työnnän käden pois. Koetan käpertyä palloksi kuten siilit, mutta teepä se ilman piikkejä. Klonk, sulkeutuvat ovet. Ja sitten ne häälyvät pitkänä käytävänä, jokainen nimettömänä, mutta tässä valveilla tiedän, kuka meni mistäkin ovesta, unissa en.

Jokainen kerta, kun Kissa lähtee viikonlopuksikin pois, tai vaikka vain kokoukseen, epäilen, ettei hän palaa. Tuossa epäilyssä ei ole mitään rationaalista tai todennäköistä mutta se nousee sitkeästi mieleen, vaikka tietysti Kissan lähtiessä sulkapallolle ja lounaalle en sanokaan mitään epäilyistäni, toivotanpa vain hyvää peliä. Toivoisin olevani niin pieni, vaikka pölypunkin kokoinen, että voisin huomaamatta soluttautua hänen hiuksiinsa ja matkata mukana, takertuen kiinni vahvaan kehoon, vaikka huomaamattakin. Ja parempi vain, että huomaamatta. Silloin olisi vaikeammin karistettavissa, jos Kissa kyllästyisi.

Nyt kun ne kulkevat dösikselle, olen kaksinverroin huolta täynnä. Nasukin! Odotan, että jostain tulee auto ja liiskaa ne alleen, mutta ei. Ne istuvat siellä ja odottavat. Käännyn ikkunasta, kastelen annatton ja istun alas, avaan tietokoneen. Niin monia ovia. Ja toivomuksia.

"Kulta pieni, ihan hetki vaan. Äiti käy kaupassa. Ota kirja ja kaakaota, tuosta. Älä avaa ovea kellekään." Ja se pelottavampi, jossa ne lähtevät synnytyslaitokselle, ja minä, yhdeksän, koetan takertua äidin jalkaan, äiti kuolee kohta varmasti, koska se menee sairaalaan, kunnes äiti suuttuu ja sanoo, että nyt pitää olla iso tyttö, melkein aikuinen, äidin pitää hoitaa vauva maailmaan, ja ne menevät, autonovesta tällä kertaa, ja mummon ystävätär, ainut joka saadaan kotoaan kiinni tuona hellepäivänä, pistää minulle viltin pihalle aurinkoon ja kun olen tarpeeksi kauan istunut siinä viltillä, oksennan tyhjän mahan nesteet ulos ja sitten makaan enää kyljelläni ja oksennan lisää ja luulen kuolevani, eikä Tyyne huomaa, sillä hän on sisällä tekemässä ristisanaa eikä tule ajatelleeksi, ettei tuollaisella helteellä paljaspäistä lasta, joka ei hermostukseltaan ole voinut syödä tai juoda, saisi jättää aurinkoon ilman mehukannua. Nostan viltin oksennuksen päälle, ettei kukaan loukkaantuisi nurmikon turmelemisesta. En muista, että kokemus päättyisi mitenkään, mutta sen on täytynyt päättyä, koska olen kolmekymmentä ja istun kirjoittamassa sen sijaan että edelleen makaisin viltillä oksennuskouristellen ja peläten, että äiti kokee lapsivuodekuoleman.

Luulin pitkään selvinneeni kaikesta tästä, ajelehdin näennäisen tyynenä ja tunteettomana ja jos silloin tällöin ihastuinkin johonkuhun, aika nopeasti nauroinkin jo moiselle huimapäisyydelle. Asuin yksin, söin yksin, luin tenttiin yksin. Minulla ei ollut puhelinta puoleentoista vuoteen eli äiti ei voinut edes soittaa ja kutkutella ikävän kieliä. Kävin syömässä jääkaapin tyhjäksi parin kuukauden välein ja totesin, ettei minulla mikään hätä ole, älkää viitsikö hössöttää. Ja jos oli suhde, lähdin itse kotiin kesken illan siinä vaiheessa, kun olin juonut sen verran, että epäilin onnistuvani kuitenkin loukkaamaan tai loukkaantumaan, kävelin Rautatieaseman taksijonoon ja kyselin jonottajilta, olivatko menossa Kallion suuntaan ja pummasin kyydin muutamalla markalla. Eräänkin yön Kissa ja exäni nukkuivat vierekkäin Kissan sängyssä, kun olin kadonnut kesken illan makaamaan omaan eteiseeni oksennuslätäkössä. Koko ajan yritin pakoon, mutta mitä, en tiedä. Luultavasti tunnetta, että minut kadotetaan ja jään yksin risteykseen miettimään, minne toiset menivät.

Kun rakastuin Kissaan - eikö teistäkin imperfekti ole kamala juttu, korjataan se, kirjoitustahan voi muuntaa toisin kuin mennyttä elämää - kun rakastun Kissaan, hän on lähdössä parin päivän päästä Madridiin vuodeksi. Hän tulee ennen lähtöään Kallioon aamuyöstä. Stereoissa soi jokin Pachelbelin kuoroteos repeatilla, myös silloin, kun laahustamme eteiseen seitsemän aikaan aamulla ja Kissa sanoo, että joskus on vain mentävä. Ja nyökkäilen myötätuntoisesti, ja sitten ovi pamahtaa kiinni ja lopulta ulko-ovikin ja kuukaudet, ne kaikki, koko lukuvuosi, kaatuvat päälleni sellaisella voimalla, jota en tulevaisuudella tiennyt olevankaan, ja parun onnettomana kävellessäni ympäri ja sammutellessani kynttilöitä, ja kadun toisen puolen karvainen äijä on taas alasti ikkunassa ja puhuu puhelimeen ja vilkuttelee mutten jaksa pistää kaihdinta alas, koska inhoan suljettuja kaihtimia vielä enemmän kuin äijää, enkä muutenkaan jaksa, kun itkettää niin että melkein pitäisi hankkia laivapumppu lattialle.

Kun Kissa tulee lomilleen Suomeen - useammille kuin oli tarkoitus - ja lähtee taas takaisin Espanjaa kohti suunnaten laivajunalla Turkuun, juoksen junanviertä Pasilassa ja hajoan kappaleiksi junan kadotessa näkökentästä. Koetan uskotella itselleni, että sekin, mitä ei näe, kuule, maista tai kosketa juuri sillä hetkellä, on yhä olemassa. Ja eikö muka paidanrintamukseni edelleen haise Kissalta? Jo Kissan tullessa takaisin pelkään lähtöpäivää viikon tai kahden kuluttua. Näen hänestä pelkän selän ja itsestäni pelkän pelon, joka ei oikein sovi siihen, mitä pitäisi tuntea rakastetun palatessa ulkomailta. Pelon, joka nousee ja laskee ja on polyfoninen sen hiivatun Pachelbelin tavoin. Miksi helvetissä soitan jotain Pachelbeliä jonka olen saanut isältä tämän ostettua vahingossa sitä kaksi samaa levyä Anttilan alesta? Nyt pidetään hauskaa, sanoo Kissa. Siitäkin on kauan. Kahdeksan ja puoli vuotta.

Liian pitkästi, taas kerran. Piti vain sanomani, että en pidä lähtemisistä, joissa jään katselemaan ikkunasta. Näen pelkkiä selkiä. Ruoan maku ällöttää, en osaa syödä. Stressi on siihen liian kova. Näennäisesti toimin järkevän ihmisen tavoin. Sinäkin Madridin vuonna teen enemmän opintoviikkoja kuin koskaan. Yhden kevään aikana kolmekymmentäkuusi. En tee muuta kuin opintoviikkoja ja kirjeitä, kirje päivässä. Se ei eroa niin paljon siitä, mitä bloggaaminen on. Kurottautumista ovien taakse. Kurkistamista toisenlaisiin sisustuksiin. Kyllä kyllä, kuvittelen tekeväni kirjoittaen niin paremmin ja helpommin kuin lukien. Enkä ole yksin. Constance Classenin mukaan antiikissa yleisesti ajateltiin, että puhe on yksi aisteista. Myös Wallace Stevens sanoo siihen tapaan: "Sanat lisäävät aisteja. Sanat, joilla kiille sokaisee, häilyvän ruohon sanat, outo peitteisyys kuolleissa puissa, ovat laajentunut silmä, voimakkaampi." Ja elämän kertomisen vaikutuksia tutkinut psykologi Pennebaker: Se joka keskustelussa puhuu eniten, kokee oppineensa keskustelusta eniten uutta.

On niin helppo jäädä joukosta, liukua huomaamatta erilleen ja vaieta. Lukiossa en päässyt yksiin luokkabileisiin harrastusteni takia, eikä minua sen jälkeen enää kutsuttukaan seuraaviin, joihin toki olisin päässyt ja mielelläni mennyt. Eikä ole vain yksi kurssi, jolta ensin jään jostain oikeasta syystä pois yhden kerran, ja sitten jään menemättä ollenkaan. Tauon jälkeen on vaikeaa palata. Niinpä katsellessani Kissan ja Nasun selkiä mietin, olenko illalla laisinkaan kotona, uskallanko mennä pyörällä Sörnäisiin ja liittyä kävelijöihin viiden maissa, vai tapahtuuko kenties jonkinlainen liudentuminen, jonka seurauksena yksinkertaisesti olen kadonnut.

Ei siinä mitään järkeä olekaan. Kuvittelen, etteivät ne enää tervehdi, koska en ole ollut koko ajan mukana. Samalla tavalla kun kuvittelen, että ehken osaa enää hengittää, jos lakkaan tekemästä ruokaa ties mille kokoonpanoille. Että yksinkertaisesti lakkaan, katoan, eikä kukaan tiedä, minne tai miten. Sitten huomaan kuinka kuiva annatton on olla. Kävelen keittiöön, lasken kannuun vettä ja tajuan kääntäneeni selkäni Talinhuipulle kyytiä odottaville Kissalle ja Nasulle. En kuitenkaan päästä ajatusta karkuun vaan pitelen sitä hännästä tänne kirjoittamisen loppuun saakka, vaikka vähän kylmääkin.

No niin, nyt saat mennä. Minulla ei ole sinusta enää mitään sanottavaa. Käännä selkäsi ja mene. Sinua en kyllä jää kaipaamaan.

6 Comments:

Anonymous Anonyymi said...

Tuollaiset irrationaaliset pelot rakkaiden katoamisesta ovat minulle hyvin tuttuja. Muistan millaisen kauhun syövereihin jouduin kun tavattuani nykyisen mieheni hän yhdessä vietetyn yön jälkeen ilmoitti aamulla käyvänsä kaupassa. Kauppa oli kadun toisella puolella, ei siis kovin kaukana, mutta olin varma että jos hän nyt lähtee, hän ei tule takaisin. Seisoin ikkunassa kämmenet lasia vasten ja itkin katsellessani hänen kulkuaan kadun yli. Sitten piti vain yrittää normalisoitua kun avain kiertyi lukossa ja hän tuli takaisin. Tuo kummallinen kohtaus ei ollut mikään ainutkertainen juttu, vaan hylätyksi tulemisen pelko (lattea termi sille alkukantaiselle kauhulle jonka vallassa elin) seurasi minua pitkään enkä voinut edes puhua siitä koska tajusin tilanteen älyttömyyden. Yritin käyttäytyä normaalisti, mikä vei kaikki voimat. Puhuin asiasta vasta terapeutilleni ja hän sanoi että luultavasti kävin läpi tunteita ja kokemuksia joita minulla oli ollut ensimmäisessä merkittävässä ihmissuhteessani, siis äidin kanssa. Olin kokenut tulevani hylätyksi ja nyt kävin sitä läpi. Silloin aloin puhua asiasta miehelleni ja hän yritti tietysti ymmärtää, mutta vaikeaahan se oli, koska alunperin sanattomien tunnekokemusten verbaalistaminen latisti niitä. Joskus sanat eivät riitä kertomaan, kuten laulussa sanotaan. Nykyään ei tuota vaivaa enää ole. Yhteistä elämää on takana pian 22 vuotta. Mutta kyllä minä vielä muistan ne tunteet ja mietin niitä joskus. Mietin että miksi minä olin vauvana niin kauhuissani.

Kirsti

23/7/05 11:54  
Blogger pagisija said...

Tutulta kuulostaa. Minäkin vihaan odottamaan jäämistä. Haluaisin olla se joka lähtee, mutten ole, yleensä.

Muistan kokeneeni ensimmäisen mieheni kohdalla juuri tuollaisia kauhukohtauksia yksinjäämisestä, silkkaa eksistentiaalista paniikkia toisen lähtiessä vain käymään jossakin.

Mutta sittemmin, kun kaikkein rakkaimmat ihmiset ovat pari kertaa kääntäneet selkänsä ja todella lähteneet lopullisesti, siihen on tavallaan turtunut. On huomannut olevansa elossa kaikesta kauhusta huolimatta.

Toisaalta tulee varovaiseksi, ei enää tohdi toivoa, että lähtijä palaa takaisinkin. Alistuu, varautuu pahimpaan, pelkää, mutta tietää jo selviytyvänsä hengissä yksinkin. Ja tavallaan on tajunnut raskaimman kautta, että jos toinen todella haluaa lähteä, ei siihen pysty vaikuttamaan mitenkään. Ei mitenkään. Kammottava, mutta samalla vapauttava havainto.

Itse asiassa tajusin juuri, että viime vuosina lähes kaikki muistamani unet ovat liittyneet yksin jäämiseen, siihen, että toiset lähtevät ympäriltäni. Kummallista.

23/7/05 12:29  
Blogger Timo Riitamaa said...

Jossakin vaiheessa, ennen kuin talon asukkaat kyllästyivät, meidän saunatuvalla asutettiin ulkomaisia bändejä.

Oli raskasta tutustua melkein kuukausittain mukaviin ihmisiin, sitten sanoa niille heihei. Lähes kaikille viimeistä kertaa.

Ajatella, minä olin viime viikolla niin empaattinen sinua kohtaan, että reväytin reiteni. Niinpä minäkään en osallistu Seaidiin.

Kissa ja Niko olivat radiossa. Sitten piti vaihtaa kanavaa, kun BBCWorldilta tuli niin jännää tiedettä.

23/7/05 17:00  
Blogger Veloena said...

VOi sinua, Merisusi. No ensi vuonna sitten. Itse asiassa minä kyllä kokosin itseni sangen rutinoidusti ja menin pyörällä loppumatkaksi ja selitin pakonomaisesti ihmisille, että kas kun varpaani on murtunut, en pystynyt koko matkaa, enkä jalan.

Vitsit tätä suorittamismentaliteettia. Aina se pulpahtaa odottamattomissa muodoissa puheesta esiin.

24/7/05 14:19  
Anonymous Anonyymi said...

Henkilökohtaisesti minua hieman kuvottaa tuo sinun läheisriippuvuutta lähentelevä suhteesi avomieheesi. Etkö pysty tai osaa olla kokonainen ihminen ilman toista? Meitä on monia, joilla ei ole sitä puoliskoa, jota kaivata ja johon ripustautua. Vaikeaa se on, mutta uskon, että ihmissuhteet ovat terveemmällä pohjalla, kun oppii ensin olemaan itsensä kanssa ja sitten toisen kanssa.

25/7/05 01:07  
Blogger Veloena said...

Minä kuvittelen, ettei ole kokonaisia ihmisiä ilman toisia. Sellainen on fiktiota. Toiset vähintään kuvitellaan, niin kuin niinä aikoina, kun olen ollut yksin.

Mieheni on useita viikkoja vuodesta poissa mutta kyllä silloinkin elän ja osaan olla itsekseni. Ei se silti kivalta tunnu. Ja jos hän lähtisi lopullisesti, totta kai osaisin olla itsekseni. Ja surullinen. Itse asiassa, minähän se joka kerta hänen liikaa jotain naista ylistäessään yllyn kysymään, josko ehkä tämä toinen olisi hänelle parempi puoliso ja että minä en halua seistä kenenkään onnellisuuden tiellä.

Ketä läheisyyden tunne uhkaa? Miksi se tuntuu kuvottavalta? Eihän se ole keneltäkään pois.

25/7/05 16:12  

Lähetä kommentti

<< Home

<