20.7.06

Koiran kanssa

Onneksi saan koiran luokseni heti Vompin lähdettyä, koiran ja pienen kissan. Koira ojentuu sängylle pitkäksi nauhaksi, nukahtaa. Se on uupunut. Kyljet ovat laihat, luut liikkuvat hengityksen tahtiin, ristiselän päällä on hilseilevä kohta. Se on ollut liikaa yksin, liian hermostunut. Se on alkanut taas haukkua sisällä yksin jäädessään. Sitä pelottaa. Sen elämästä riuhtaistaan yksi kerrallaan laumanjäseniä. Marraskuussa menin minä, helmikuussa toinen koira, nyt vanha kissa.

Istun koiran vieressä, olen kiskonut tietokoneen johdot äärimmilleen. Tahdon olla koiran kyljessä, tahdon, että sillä on hyvä olla. Minulla ei ole, mutta sillä pitää olla. Olen uupunut. Olen herännyt yöllä, pessyt hampaat ja itkenyt liikaa. Silmäni ovat väsyneet ja turvoksissa ja iho vähän rikki itkemisestä. Ei saisi itkeä niin paljon. Välillä kokonaan ohimolta kadonnut ihottuman viiru on alkanut piirtyä esiin, tummentua, hilseillä. Alkoiko se piirtyä esiin jo eilen? Voiko iho muuttua päivässä?

Mutta asemalla olen ollut reipas ja urhea. En ole itkenyt. Se on tarkoittanut, etten ole voinut käyttää verbiä "rakastaa" (joka vaikuttaa siten, etten osaa pysäyttää itkemistä). Olen vain sanonut, että lupaan, etten heitä Vompin kamoja pellolle, vaikka kuinka vituttaisi.

Jälkeenpäin tulen siihen johtopäätökseen, että poden asemalla jonkinlaista kokovartalopuudutusshokkia. Asemalla, autokyydissä, entisessä kodissani. Minäselviän, tattadaadaa, minäselviän, hopotan itselleni. Kokoan kamoja ja toimin loogisesti. Kotona lysähdän kasaan. Koetan tehdä työtä, mutta päädyn syömään kaksi ylimakeaa sorbettia, suklaalevyn, juomaan suuren kannullisen karkadea ja venymään koiran taakse halaavaksi syliksi.

Koira ei halua tulla halatuksi, se mönkii kerälle jalkopäähän ja irvistää yrittäessäni ryömiä perässä. Kävelemme ulkona, siitä se pitää. Kaikki hajut on haisteltava, väijyttävä vähän kulman takaa. Humalaisille luimistetaan korvat alistumiseleeseen ja kiirehditään ohi. Mutta kun tuntematon mies puhuttelee meitä, neiti näyttää hampaansa ja murisee. Huolissaan se on sitä mieltä, että miehet ovat minulle yksinomaan pahaksi. Niille ei sovi puhua. Hetken olen sen kanssa samaa mieltä, niin kamala olo tämä on. Jos ei ikinä rakastuisi. En osaa sellaisia leikkejä. Tapahtuu jotakin, ja äkkiä olen taas se, joka odottaa yksin ja kävelee Helsingin katuja ja kysyy, onko elämässä mitään mieltä.

En uskalla luvata mitään muuta kuin että säilytän Kerubivompatin tavarat kaksi kuukautta. Entä jos lupaisin jotakin, jota en saisi pidettyä? Tai jos lupaus alkaisi kaduttaa mutta pitäisin sen ja minua alkaisi kiukuttaa? Parempi olla lupailematta. Minulla on kehno suhde lupauksiin. Esimerkiksi jos luvataan soittaa tietty kappale mutta sitä ei soitetakaan, minun on enää vaikea luottaa lupaajan muihinkaan sanoihin, vaikka kyseessä on pelkkä pikkuseikka. Ja jos itse syön sanani, saatan ruoskia siitä itseäni kuukausitolkulla kaikkien muiden ohitettua petoksen olankohautuksella ja sanoen, ettei se mitään. Isojen lupausten romahtaessa en pysty luottamaan mihinkään puhuttuun vähään aikaan.

Mutta toivon. Toivominen on kamalinta, mitä on. Toivon, että kaksi kuukautta kuluu nopeasti, ja toivon, että työtahtini ja -motivaationi palautuu jo huomenna, ja toivon, että koira oppisi olemaan luonani pelkäämättä, kotiutuisi tänne, lihoisi ja alkaisi kiiltää karvastaan. Toivon, että uskallan vielä jokin päivä toivoa, että olisi jokin lauma, jonka jäsenenä voisin olla ongelmitta, alkamatta voida pahoin. Että olisi olosuhteita, joista ei kasvaisi ulos, jotka eivät kinnaisi kuristaen, kunnes on pakko laukkoa tiehensä, minne tahansa muualle, tuntemattomaan.

Toivominen on kamalinta, koska oikeastaan ihmisellä ei ole mitään oikeutta vaatia siedettäviä olosuhteita. Ei ole mitään metafyysistä lakia, joka takaisi hyvyyttä. Kovassa ja kylmässä maailmassa on helppoa omaksua kovuuden ja kylmyyden suojaväri. Sanoa, ettei voi luvata, koska on nähnyt ja kuullut liikaa sellaista, jonka ei haluaisi tietää olevan olemassakaan. (Vaikka kyse onkin kauhean kuulemisesta ja näkemisestä, ulkoapäin ihmettelystä, en uskalla luvata olevani samanlainen kuin ennen, ulkoapäin kaikkea sellaista katsova, rauhassa ja varmasti odottava olento. Mistä sitä tietää, mihin saakka kolhiintunut mieli venyy? Missä on raja, jonka jälkeen epätoivo valtaa teot?) Mitä yksinäisempi on, sitä kovempi ja kylmempi on oltava. Olen väsynyt, kuten koirakin. Me molemmat olemme juosseet ilman taukoja jo pitkään.

Torkkelinmäen huipulla istuu puistonpenkillä virkattuhattuinen täti. Kävelemme koiran kanssa tädin ohitse. Täti lukee kirjaa. Hänen edessään on väljään puoliympyrään järjestäytyneitä lokkeja. Ne eivät vaikuta siltä kuin niitä olisi ruokittu. Mutta ne odottavat jotakin. Koira säpsähtelee lokkien liikahduksia. Ymmärrän sen pitävän lokkien määrää aavistuksen verran uhkaavana.

Katselen tädin tarkkaan, vähintään yhtä tarkasti kuin koira lokit. Vanha, ajattelen. Vanha ja seesteinen. Psykologian oppikirjassa, jota editoin, on mielenkiintoisia tutkimustuloksia vanhentumisen vaikutuksesta elämänlaatuun. Kuten että ambivalenssia oppii sietämään paremmin. Muistan ohimennen entisen poikaystävän, jonka mielestä minussa oli vika, kun olin liikuttunut siihen saakka, että minua itketti elämän kauneuden ja kipeyden sekoitus ja kun turskuin kyynelrään takaa epäselkeästi, että oikeastaan iloisuus on ihan hirvittävää, koska sen hetkellä on kovin tietoinen siitä, etteivät kaikki pysty sellaiseen. Olisinko kymmenen vuotta sitten pitänyt itseäni vanhana? Luultavasti kyllä.

Tässä iässä parasta on se, että numerot ovat kadottaneet merkityksensä. Voi katsoa ihmisiä suoraan näiden käytösmallien lävitse, heidän toiveikkuuttaan tai toivottomuuttaan, luovuuttaan tai formaalisuuttaan, ystävällisyyttään tai varautuneisuuttaan. Nähdä, kuinka vaikeaa on olla paha, kylmä ja kova, ja kuinka kovasti ihmiset sellaisen eteen ponnistelevat. Havaita, kuinka itsekin tekee niin kerta toisensa jälkeen, ja vasta jälkeenpäin ihmettelee, miksi ei ajattele, miksi jokin käytösmalli ottaa vallan. Vanhetessa ilmeisesti käy niin, että ikävät käytösmallit ottavat vallan yhä harvemmin. Tai - kun mietin useimpia tuntemiani vanhoja ihmisiä - sitten sitä ei vain huomaa.

En pysty edelleenkään uskomaan, että joku voi rakastaa minua niin paljon, että uskaltaa ripustaa oman toiveikkuutensa minun horjuvan toiveikkuuteni varaan. Koetan olla ajattelematta asiaa, tehdä työtä, syödä suklaata. Koetan vaikuttaa toiveikkaalta ja iloiselta aina koiran herätessä, jotta sen olisi hyvä olla.

3 Comments:

Anonymous Venni said...

Veloenalle lämmin halaus.

21/7/06 10:23  
Blogger Riikka said...

Kaksi kuukautta on aika lyhyt aika, kannattaako siitä olla niin huolissaan...
ihan oikeesti. Käännä kesälesken osa voitoksesi.

21/7/06 11:29  
Blogger Veloena said...

No kieltämättä, nyt saan syödä koko suklaalevyn yksin ;) - tosin siitä tulee aika ökköisä olo.

Itse asiassa kirjoittamattomuuslupaus repesi heti ensimmäisenä iltana, jolloin vaihdoimme VIISI sähköpostia. Tänään olen sitten kurkistellut laatikkoon noin tuhatsata kertaa ja pettynyt. Parhaillaan harkitsen, otsatukka vai permanentti.

21/7/06 17:27  

Lähetä kommentti

<< Home

<