22.7.06

Turhuudesta

Vältän turhaa kärsimystä. Vältän turhaa iloa. Vältän turhaa aikuisuutta. Vältän turhaa työtä.

Käveleminen ei ole turhaa, silittäminen ei ole turhaa, lupauksen pitäminen ei ole turhaa. Koetan ajatella, että olisin oma lapseni, kysyä, millaisen lapsen tahtoisin. Tahtoisinko, että lapseni tekee kymmentuntista työpäivää tekstin parissa ilman ergonomista istuinta ja tuskin saa selkäänsä kiertymään normaalisti juostessaan portaikkoa alas? Tahtoisinko, että lapseni murehtii siitä, että hänen rakkaansa on kaukana ja että odottaminen saattaa murtaa hänen luonteensa? Tahtoisinko, että lapseni pitäisi kiinni salaisesta unelmastaan asua mummonmökkiä ja keijukaispuutarhaa? Tahtoisinko hänen sen takia olevan yksinäinen? Tahtoisinko, että lapseni olisi tarvittaessa yhtä kylmäverinen kuin myrkkymaljan tyynesti turhan tuomion edessä nielevä Sokrates? (Turhan: meemi on jo syntynyt ja tartuttaa tuhansia vuodessa.)

Kävelemme ystävättären ja koirien kanssa. Istumme, toinen koira makaa penkin edessä, toinen kapuaa väliimme penkille. Kerron, kuinka kaikki käy. Hän ei ole jaksa enää odottaa vaan suhde on katkennut. Siksi emme tänään naura muuta kuin mauttomuuksille. Mitä suurempi suru, sen hirviömäisemmät vitsit. "Ei se ole enää ikinä sama asia", hän sanoo kuultuaan Kerubivompatin menneen.

"Ei niin", sanon. Tiedän sen ennestään, suhteet ovat odottamista. Eikä mitään odotettua koskaan tule, vaikka ihminen näennäisesti palaisikin takaisin seikkailuiltaan. Lähtöihin verrattuna paluut ovat kamalia. Tajuaa, että tuossa on vieras, läpeensä muuttunut ihminen, minä olen päättänyt odottaa häntä ja kiinnittää häneen epäreiluja toiveita. Tällä kertaa en ole luvannut mitään. En ole luvannut odottaa enkä toivoa. En jaksa. Istumme, silmät harhailevat pölyistä hiekkaa. "Miten harmi, että sen piti mennä juuri nyt", sanoo ystävätär.

Kohautan olkapäitäni. Eikö elämä ole valtaosin tällaista? Tajuaa, että asiat menevät pieleen omalta kannalta, mutta koska se on sama kuin että ne menevät oikein jonkun toisen kannalta, alistuu kaikelle tälle. Uskaltaisinko joskus taistella tai sanoa, että minun on liian paha olla. Että olen vain pieni lapsi, joka ei osaa nukahtaa yksin sänkyynsä. Että kaipaan hymyjä ja halauksia, että minun on saatava maata tuntikausia sylikkäin, jotta jaksan nähdä ihmisiä. En kestäisi nyt ketään hyväntuulista, joka sanoo, että olen onnellinen, koska jotakin oli.

Olen huono imperfekteissä. Kun herään, ja herään usein painajaiseen, ajattelen läpi kerta toisensa jälkeen saman ketjun. Ensin: missä äiti on? Sitten: missä Kissa on? Sitten: eihän tämä ole edes koti, onko tämä jokin hotelli, olenko kenties matkalla? Sitten: ai niin, olen eronnut, tämä on Tähtitorninmäellä, mutta kuinka näen lattian? Sitten: ei, tämä on kotini, jossa asuin ennenkin, koti jossa odotin ja nukuin huonosti yhdeksän kuukautta, ja olen taas yksin. Joka ikinen kerta kun herään, elämäni vilistää silmien edessä nopeana neljän kysymyksen ja yhden vastauksen tainnuttavana sarjana.

Teen liikaa työtä kuun loppuun saakka. Päivät venyvät pitkälle yöhön. Nukun satunnaisissa jaksoissa, säpsähtelen hereille. En osaa nukkua yksin. Uni tuntuu turhalta, kun se ei helpota väsymystä. Sängyssä makaaminen ja pimeään hengittäminen on painajaismaista.

Tällaisina päivinä eläminen tuntuu aika turhalta. Ketä työni auttaa? Olenko riittävän lämmin ja lempeä ystäväksi? Onnistunko rakentamaan koiralle uudestaan sen jo kerran saavuttaman mutta kadottaman perusturvallisuuden tunteen?

Eräässä artikkelissa, jota olen sattuneesta syystä viime päivinä käynyt läpi, nostetaan autonomia yhdeksi ihmisen kuudesta psykologisesta perusvahvuudesta. Autonomia määritellään kyvyksi asettaa omat tavoitteensa ja moraaliset standardinsa ja kestää ympäristön paineet niiden suhteen. Autonomiaa kuvataan rohkeaksi ratkaisuksi, mutta huomautetaan, kuinka se myös saattaa edistää yksinäisyyttä. En voi olla ajattelematta montaa tuttuani, joiden vahvuuksissa autonomia toisinaan dominoi muita vahvuuksia. He saattavat vaikuttaa ankarilta ensinäkemältä, mutta ovat lopulta kaikkein pehmeimpiä. Mietin, miksi autonomia usein hahmotetaan vihamieliseksi. Minä pelkään eniten ihmisiä, jotka pyrkivät tavallisuuteen ja näkymättömyyteen kaikin keinoin. He ovat olleet elämässäni hanakimpia kieltämään ystävyytensä ja rakkautensa ja toteamaan, että olen sanonut liian monta väärää kommenttia.

Osittain arvaan, miksi oloni on tänään täynnä turhuutta: en onnistu asettamaan itseäni maailmaan tavalla, joka tuottaisi positiivisuutta sekä muille että itselleni. Käveleminenkin tuntuu laimealta. Kai se on oletettavaa. Kesäonnellisuus on loppunut. Kuiva ruoho kellertää. Ystävättären suhde on katkennut.

Kävelemme vaitonaisina, lopuksi halaamme ja lausumme kitsaita sanoja puhumisen tärkeydestä. Että voi puhua tällaisesta olosta. Ettei ole ainoa, joka on menettänyt unelmiaan ja toiveitaan. Että on toisiakin, jotka ihmettelevät, kuinka helposti vuodet katoavat ilman, että unelmista yksikään kävisi toteen. Editoidessa mietin, miksen sanonut lähteväni mukaan Kiinaan, kun minua pyydettiin toukokuussa.

Oikea vastaus lienee, että silloin oli toukokuu. Joskus tuntuu, etten opi mitään. Joka kerta herätessäni joudun käymään läpi joukon hypoteeseja siitä, kuka ja missä olen, ja olenko kahdeksan, kahdenkymmenenkolmen vai kolmenkymmenenyhden ikäinen. Jokaisessa ikävaiheessani olen kaivannut eniten hetkeä, jolloin saan painautua lämpimään kylkeen ja herätä siihen, että vieressäni nukkuu joku, jonka tunnistan hengitysäänestä ja tuoksusta tarvitsematta edes avata silmiä.

4 Comments:

Blogger lupiini said...

Takaisintulot ovat usein lähtöjä ahdistavampia. Lähtiessä kuuluu huiskuttaa nenäliinalla ja kyynelehtiä siihen, kulkea haikeana ja muistaa kaikista tavaroista ja tuoksuista lähtenyt. Se on sallittua ja suorastaan homman nimi.

Kun poissaollut palaa, ensin tulee (ainakin itselleni) pistävä pettymys ja vierauden tunne, hämmennys ja hiljaisuus, vaikka pitäisi kirkua ilosta. Tullut on vielä jonkun aikaa poissa. Mutta onneksi vierauden tunne menee ohi ja pian voivat palannut ja palaavaa odottanut halata toisensa lituskaksi silkasta rakkaudesta ja jälleennäkemisen ilosta.

23/7/06 00:16  
Anonymous Anna-Jo said...

Kiitos kun annoit sanat nimen muodon autonomialle. Kiinnostaisi tuo lähde?

23/7/06 02:13  
Blogger marinadi said...

Tällaisina päivinä eläminen tuntuu aika turhalta. Ketä työni auttaa? Olenko riittävän lämmin ja lempeä ystäväksi?

Olen näitä samoja asioita miettinyt kovasti viime aikoina.

Kesäonnellisuus on loppunut.

Minulla on olo, että tämä kesä päättyi viikko sitten ja on jo syksyn vuoro.

23/7/06 09:53  
Blogger Veloena said...

Anna-Jo, laitoin sulle viitteen toisaalla.

Lupiini, tuo että palannut on vielä poissa, on kovin totta. Jotenkin surusta irti ravistautuminen on vaikeaa, ja tuntuu siltä, että juuri se oletus, että pitäisi kirkua riemusta, on halvaannuttavan vaivaannuttava.

Marinadi, kaikki tuttavapiirissäni tuntuvat pohtivan näitä samoja asioita. Luultavasti kaikki pohtivat niitä kaikkialla. Kesäriemu kestää hetken, lämmöstä menee sekaisin. Mutta sitten eksistentiaalipohdintojen synkät syvyydet palaavat...minustakin tuntuu syksyiseltä.

23/7/06 10:22  

Lähetä kommentti

<< Home

<