Vaahtokarkkitesti
Testiä, jolla testataan lasten pitkjänteisyyttä tähdätä kaukaisempaan, suurempaan päämäärään, kutsutaan vaahtokarkkitestiksi. Siinä ideana on, että lapselle näytetään tämän rakastamia herkkuja. Hänelle kerrotaan, että hän saa kaikki herkut, kunhan tutkija palaa huoneeseen. Vaihtoehtoisesti lapsi voi soittaa milloin hyvänsä kelloa, ja tutkija palaa huoneeseen - mutta lapsi saa vain osan herkuista.
Elämä on jatkuvaa vaahtokarkkitestiä, ajattelen saadessani tekstiviestin Moskovasta. Huvittavinta asiassa on, että elämästään viettää valtaosan istuen huoneessa rauhallisesti, kipristellen varpaita helleaallokossa. Ei tohdi soittaa kelloa, vaikkei muistakaan tarkalleen, mikä oli herkku, jota testin alussa vilautettiin. Pohtii, tahtooko tuon herkun kokonaisuudessaan. Entä jos vaahtokarkkia onkin liian suuri annos, ja sen ahmii, ja sitten on paha olo?
Lapsilla tehdyissä testeissä on huomattu, että paras strategia saada suurempi annos herkkuja, kestää odotuksen viive, on keskittyminen muuhun kuin herkkujen houkuttaviin ominaisuuksiin. Jos lapsi ajattelee vaahtokarkkien tuntua suussa, niiden tuoksua ja makeutta, houkutus soittaa kelloa kasvaa liian kovaksi. Mutta jos hänelle osoitetaan leluja ja neuvotaan häntä leikkimään niillä, tai jos häntä pyydetään ajattelemaan vaahtokarkkien ei-houkuttavia ominaisuuksia, kuten miten ne näyttävät pilviltä, viive on helpompi kestää.
Kuvittelen lapsen, joka istuu huoneessa. Pöydällä on metallisessa ovaalinmuotoisessa kulhossa litra kesämansikkaa, sängyssä makaa kolme uupunutta eläintä. Kalenterin joka sivulla on jokin nimi. Chaissa vaahtoutunut soijamaito on jättänyt kuppiin vaalean beigen renkaan pohjalle. Kuplat poksahtavat hitaasti, yksi kerrallaan. Valon läikkä liukuu seinää pitkin. Ulkoa kuuluu joukkoliikenteen jyrinää ja henkilöautojen kepeämpää hyräilyä.
Älä ajattele äitiä, sanoo lapsi itselleen. Älä ajattele kukkapenkkiä oven vieressä. Älä ajattele, miltä tuntuu maata päiväpeiton alla toisen lämmin hengitys niskahiuksia eestaas hitkuttaen. Älä ajattele, miltä tuntuu onnellisuus, jota ei voisi epäillä millään tasolla.
Ajattele maailman eettisiä ongelmia. Ansaitse hieman enemmän, jotta voit ostaa mansikatkin luomuna. Ajattele, että menette Kreikan saaristoon, siellä on mukulakivirantaa kävellä. Ratkaise tämä yhtälö, lue nuo kirjat. Lähetä sähköposti tälle ihmiselle. Leikkaa kissojen kynnet. Jännitä, millainen seuraavasta freekeikasta tulee. Opettele portugalia, opettele viroa. Mene syvävenytyskurssille. Varaudu kohtaamaan vanhat kollegat, kertomaan, miksi kävi, kuten kävi.
Enimmäkseen lapsi ei ehdi ohjeistaa itseään eikä kaivata herkkuja. Hän istuu, katselee ikkunasta, ihmettelee. Minne kaikilla on noin kova kiire? Ovatko ne jo soittaneet kelloa ja saaneet sitä jotakin, mutta vähemmän? Ovatko ne vastanneet kysymyksiin? Tietävätkö ne jotakin, mitä minä en? Ovatko ne onnellisia? Tietävätkö ne, mitä on onnellisuus?
Kun lapselle tulee pissihätä, hän kävelee kylpyhuoneeseen peilin ohi ja hätkähtää peilikuvaansa.
En ollutkaan kuuden enkä yhdentoista. Pian olen kahdeksankymmentäneljä kuten ukki tai yhdeksänkymmentäkahdeksan kuten isomummo kuollessaan. Mutta jos soitan kelloa, saan vähemmän herkkuja.
Elämä on jatkuvaa vaahtokarkkitestiä, ajattelen saadessani tekstiviestin Moskovasta. Huvittavinta asiassa on, että elämästään viettää valtaosan istuen huoneessa rauhallisesti, kipristellen varpaita helleaallokossa. Ei tohdi soittaa kelloa, vaikkei muistakaan tarkalleen, mikä oli herkku, jota testin alussa vilautettiin. Pohtii, tahtooko tuon herkun kokonaisuudessaan. Entä jos vaahtokarkkia onkin liian suuri annos, ja sen ahmii, ja sitten on paha olo?
Lapsilla tehdyissä testeissä on huomattu, että paras strategia saada suurempi annos herkkuja, kestää odotuksen viive, on keskittyminen muuhun kuin herkkujen houkuttaviin ominaisuuksiin. Jos lapsi ajattelee vaahtokarkkien tuntua suussa, niiden tuoksua ja makeutta, houkutus soittaa kelloa kasvaa liian kovaksi. Mutta jos hänelle osoitetaan leluja ja neuvotaan häntä leikkimään niillä, tai jos häntä pyydetään ajattelemaan vaahtokarkkien ei-houkuttavia ominaisuuksia, kuten miten ne näyttävät pilviltä, viive on helpompi kestää.
Kuvittelen lapsen, joka istuu huoneessa. Pöydällä on metallisessa ovaalinmuotoisessa kulhossa litra kesämansikkaa, sängyssä makaa kolme uupunutta eläintä. Kalenterin joka sivulla on jokin nimi. Chaissa vaahtoutunut soijamaito on jättänyt kuppiin vaalean beigen renkaan pohjalle. Kuplat poksahtavat hitaasti, yksi kerrallaan. Valon läikkä liukuu seinää pitkin. Ulkoa kuuluu joukkoliikenteen jyrinää ja henkilöautojen kepeämpää hyräilyä.
Älä ajattele äitiä, sanoo lapsi itselleen. Älä ajattele kukkapenkkiä oven vieressä. Älä ajattele, miltä tuntuu maata päiväpeiton alla toisen lämmin hengitys niskahiuksia eestaas hitkuttaen. Älä ajattele, miltä tuntuu onnellisuus, jota ei voisi epäillä millään tasolla.
Ajattele maailman eettisiä ongelmia. Ansaitse hieman enemmän, jotta voit ostaa mansikatkin luomuna. Ajattele, että menette Kreikan saaristoon, siellä on mukulakivirantaa kävellä. Ratkaise tämä yhtälö, lue nuo kirjat. Lähetä sähköposti tälle ihmiselle. Leikkaa kissojen kynnet. Jännitä, millainen seuraavasta freekeikasta tulee. Opettele portugalia, opettele viroa. Mene syvävenytyskurssille. Varaudu kohtaamaan vanhat kollegat, kertomaan, miksi kävi, kuten kävi.
Enimmäkseen lapsi ei ehdi ohjeistaa itseään eikä kaivata herkkuja. Hän istuu, katselee ikkunasta, ihmettelee. Minne kaikilla on noin kova kiire? Ovatko ne jo soittaneet kelloa ja saaneet sitä jotakin, mutta vähemmän? Ovatko ne vastanneet kysymyksiin? Tietävätkö ne jotakin, mitä minä en? Ovatko ne onnellisia? Tietävätkö ne, mitä on onnellisuus?
Kun lapselle tulee pissihätä, hän kävelee kylpyhuoneeseen peilin ohi ja hätkähtää peilikuvaansa.
En ollutkaan kuuden enkä yhdentoista. Pian olen kahdeksankymmentäneljä kuten ukki tai yhdeksänkymmentäkahdeksan kuten isomummo kuollessaan. Mutta jos soitan kelloa, saan vähemmän herkkuja.
Halaus,Veloena at 17:06
5 Comments:
Tässä on se, että vain lapselle luvattiin herkkuja olevan vähemmän, jos kelloa soittaa.
Aikuinen joutuu taistelemaan vielä senkin tosiasian kanssa, että kelloa soittamalla herkkua voi saada moninkertaisesti.
Se onkin surullista tässä ajassa; kelloa soittamalla onnen option kuvitellaan moninkertaistuvan, eikä kyseessä ole kuin raha, joka köyhiä rauhoittaa ja rikkaat hamuavat sitä kyltymättömästi lisää. Muistan ajan kun yrityksissä tyydyttävä tulos oli hyvä, vaikeissa suhdanteissa jopa erinomainen. Nykyisin ei riitä mikään.
Vaahtokarkit olivat joskus vain ruotsinlaivan spesialiteetteja, nyt niitä saa mistä tahansa. Mikään ei tunnu miltään, kuvitelma jostakin vielä paremmasta, muka hienommasta, murtuu omaan mahdottomuuteensa.
Ach Swendolyne, tuskin sielua, tuskin sielua. (Ollakseni romantikko määritelmäsi mukaan.)
Nähdäkseni aikuinen taistelee sen kanssa, ettei ole varma, haluaako sen suuremman potin niiden pienten vaahtokarkkiorgioiden sijaan (etenkin kun kuva suuresta potista on lievästi sanottuna aika hämärä...)
Sivuaskel, ihan totta. Jätteskumit ruotsinlaivalta olivat ihana erikoisuus. Pussi kesti ainakin kaksi viikkoa, sitä pitkitti ja oli onnellinen jokaisesta sitkeästä mansikasta, sitruunasta, päärynästä ja banaanista.
Oletko lukenut Lars Svendseniä? Hänen ikävystymisen/pitkäveteisyyden (en nyt muista kummassa) filosofiassaan käsitellään tuota, ja etsitään sille syitä - - - romantismista.
Yäk, vaahtokarkkeja.
Vaahtokarkin pitää toki olla sellainen, joka saa henkilön kiukertamaan ihan innoissaan. Jollekulle se on seksi, toiselle taiteellinen maine, kolmannelle palkka...
Mutta ei vaahtokarkkien ja suklaakakkujenkaan merkitystä tule vähätellä - tutkimusten mukaan niiden odottamisessa huonot menestyvät (konventionaalisin mittarein) huonommin myös opinnoissaan, työelämään sijoittumisessa ja ihmissuhteissaan. Eli pitkäjänteisyyttä tarvitaan - -
mutta mihin? Ja onko vain oikein, että kuten tutkimukset osoittavat, lihavia ihmisiä syrjitään rekrytointitilanteissa? (Minusta ei, mutta kyllä tuo pistää ajattelemaan, tuo tulos...)
Lähetä kommentti
<< Home