Sunnuntain kaatosäkki

Pidän eniten päivistä, jolloin voin viettää aikaa rakkaideni kanssa. Koska olen hieman pöllämystynyt edelleen kaikesta kesällä tapahtuneesta ja siitä, että Vomp on matkallaan Kiinaan, tapaan yhden rakkaan kerrallaan. Vii istuu kanssani aamiaista, Napakettu lounasta ja piknikjäätelöä. Yksin saatan vatvoa peilin edessä palmikko saksenterien välissä, yksi rakas ystävä kerrallaan seurassa tuskin koskaan.

Kun on väsynyt tai surullinen, on todellakin parasta kohdata yksi ihminen kerrallaan. Yhden ihmisen kanssa tilaan on helppo asettua, ainakin jos ihminen on tuttu tai muuten sympaattinen. On helppoa vastata tämän iloon tai suruun, tämän tahtiin kommunikoida asioita ja kuunnella. Ajatukset virtaavat luontevasti puheeksi. On helppoa uskoutua ja avautua, asiat jäsentyvät kuin itsestään.

Mutta ihmisten kanssa ei ole erityisen helppoa, jos seurue on suuri. Esimerkiksi, jos liikkuu neljän ihmisen kanssa, joista yksi ei pidä halaamisesta, joutuu miettimään perinpohjaisesti, onko ok halata ne kolme muuta ja jättää tämä yksi halaamatta. Tuntuuko tästä pahemmalta se, ettei tätä halata, kun muille kuitenkin osoitetaan tuolla tavoin hellyyttä ja yhteenkuuluvuutta, vai se, että tätä halataan ja siten vakuutetaan tämän ryhmään kuuluminen hänelle tunnetusti epämiellyttävällä tavalla? Eikä joka kerta voi kysyä ääneen tällaisia kysymyksiä, sillä muuten koko yhdessäolo typistyy kysymyksiksi, saanko sanoa ja tehdä näin, vai loukkaannutko. Pahimmassa tapauksessa kysymyksetkin loukkaavat. On luotava ennusteita ja kokeiltava, josko tämä tai tuo lähestymistapa toimisi.

Uudet ihmiset ovat rasittavia samalla tavalla. Heitäkin onnistuu aina jotenkin tölväisemään. (Tai kenties tämä on vain omaa kulmikkuuttani?) Hämmästyttävintä on, että ihmiset ovat kovin huonoja kuulemaan jokaiseen lauseeseen liittyvän etu- ja loppuliitteen: "Minun tähänastisen kokemusmaailmani perusteella ... enkä väitä tätä miksikään yleiseksi totuudeksi." Ehkä se on niin hämmentävää siksi, etten ole tottunut liikkumaan seurassa, jossa minut otettaisiin vakavasti. On helppo vetää klovninroolia. Mutta kun kirjoittaa, esimerkiksi, ihmiset närkästyvät ikään kuin olisi joku auktoriteetti, jota vastaan pitää sanoa painokkaasti. Se on kummallista. Ehkä jos olisi ankaramman näköinen tai matalaäänisempi tai suurikokoisempi, herättäisikö silloin sellaisia reaktioita keskusteluissakin? Kenties pitäisi opetella tekstuaalisia alistumiseleitä.

Kauheimpia ovat tilanteet, joissa on monta uutta ihmistä kerrallaan. Kun pitää astua sisään huoneeseen, ja uudet ihmiset tuijottavat. Pitäisi muistaa nimiä tai sanoa jotakin järkevän kuuloista. Eikä voi etukäteen tietää, ovatko ihmiset hyväntahtoisia vai eivät.

On oikeastaan aika kummallista, että vaikka teoriassa uskonkin ihmisten hyväntahtoisuuteen ja ajattelen pahuuden johtuvan lähinnä tietämättömyydestä, ajattelemattomuudesta ja pelosta, sekä pelosta seuraavasta pätemisen tarpeesta ja aggressiivisuudesta, pelkään astua huoneeseen, jossa on monta ihmistä, etenkin jos ihmiset ovat vieraita. Vieraina pidän kaikkia, jotka eivät ole keskustelleet kanssani kahden kesken (sanoin tai kirjaimin) ja joita en siten tiedä hyväntahtoisiksi myös käytännössä, vaikka heidän tekonsa vaikuttaisivatkin toisinaan kulmikkailta. Ehkä koulussa oppi tarkasti sen, etteivät joukoissa liikkuessaan ihmiset pysty sopeuttamaan reaktioitaan toisen mielialaan juuri kuinkaan. Harvoin tapaa seurueen, jossa kaikki ovat saman mielentilan vallitsemia tai jossa kaikkien yhteen kuulumisen tapakulttuuri on täsmälleen samanlainen. Tai jossa virheet annetaan auliisti anteeksi.

Pahimpia ovat tilanteet, joissa tunteet pitää piilottaa. Esimerkiksi lautamiehenä ei saisi nauraa, ei oikeastaan edes hymyillä. Se on kovin vaikeaa, koska välillä syytetyn penkiltä kerrotaan sellaisia tökeröitä valeita, että vakavuus vaatii kovaa ponnistelua. Empiirisissä tutkimuksissa on todettu, että huvituksen ja surun peittäminen onnistuu ihmisiltä pyydettäessä mutta että peittämisellä on hintansa: verenpaine kohoaa, vastustuskyky alenee tilapäisesti, stressihormonit jylläävät. Lukiessani tekstiä noista empiirisistä tutkimuksista en voi olla ajattelematta elokuvia, joissa en ole kehdannut itkeä, koska minun on ollut vaikeaa selittää seuralaiselle, että saatan kokea voimakasta pyhyyttä jossain aivan yksinkertaisessa asiassa, kuten siinä, että vanha ihminen katselee puluja, ja kyllä, silloinkin kun tiedän, että tilanne on lavastettu ja että oikeasti yksinäinen vanhus on arvostettu ja rakastettu näyttelijä.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä selkeämmin tahdon ympäristöja ja seurueita, joissa saa ilmaista haltioitumisen ja pyhän kokemuksia pelkäämättä siitä seuraavaa nolausta. On todella kummallista, että on ihmisiä, jotka eivät tahtoisi suoda tuollaisia kokemuksia kellekään tai ainakin haluaisivat, ettei niistä puhuttaisi. Se pistää miettimään, minkä asian puolella he oikein ovat. Vai ovatko he kaikkea vastaan? Muistan erään lukemani kirjoituksen, jossa todettiin, että luonnon keskellä haltioituminen tuntuu vähän hävettävältä ja irrationaaliselta. Jos haltioituminen parantaa mielialaa ja antaa voimavaroja ja jopa kohentaa fyysistä terveyttä - nykyäänhän tiedetään hyvin sekin, kuinka pienetkin ilonaiheet kuten hömppäkomediat ja sen sellaiset auttavat välttämään mm. masennusta - kuinka se voisi, biologisesta ja psykologisesta näkökulmasta, olla irrationaalista? Eikö ole aivan rationaalista, että biologisella eliöllä, jonka mieliala vaikuttaa sen selviytymiseen, on kehossaan herkkäviritteinen mittaristo, joka osoittaa haltioitumisen ja tyrmistyksen avulla, mitä suosia, mitä välttää?

Tätä aihetta on vaikeaa käsitellä loukkaamatta ketään. Kuka ei pidä eliönäkökulmasta pyhyyttä tarkasteltaessa, kuka ei eliönäkökulmasta rationaalisuutta tarkasteltaessa (vanhastaan kun rationaalisuus on ajateltu ympäripyöreästi eliömäisyydestä irtautumisena), kuka tivaa pyhyyden substanssia kuten PN taannoin Hurinan kommenttipalstalla - että on huono asia rakentaa maailmankuvaansa epätotuuksille. Miksi se, mitä subjektiivisesti koetaan, ei olisi kokemuksen tasolla totta? Jos koen tämän tai tuon pyhänä, enkö muka koe sitä sellaisena? Hmm. (Tietysti on eri asia puhua pyhästä ja uskonnosta ja jumalista. Ostan kyllä pyhyyden, mutta en jumalaa enkä yhtään institutionalisoiduista uskonnoista. Tämä on tietysti kovin luterilainen käsitys, tämä, kuten olen Timolta oppinut - tai ymmärtänyt väärin.) Kokemuksen tasolta irrotetussa metafysiikassa on aina jotain kovin vieraannuttavaa. Ylipäänsä, subjektiivinen ja objektiivinen ovat kokemukseen sovellettuna aika huonosti sopivia määreitä. Ehkä jaettavissa oleva ja sanallistamaton olisivat parempia? Ja miksi kokemus on tärkeä taso? Koska onnellisuus on kokemuksen tasolla. Haluaisin olla analyyttisempi tämän asian suhteen, mutten taida kyetä. Minun tavoitteenani ei ole koskaan ollut Totuus isolla teellä.

Empiirinen tutkimus osoittaa nimittäin, että on hyvä osata vähän loruilla totuudesta, muokata sitä rohkaiseviksi kertomuksiksi. On eri asia sanoa, että joku rakastaa minua, koska hän ei ole aiemmin saanut keneltäkään muulta vastakaikua, ja että joku rakastaa minua, koska kohtelemme toisiamme tarpeeksi inhimillisesti ja eläimellisesti. Jotkut tutkijat selittävät mm. psykoterapian menestymisen tällä, ja noin pinnallisesti idea kuulostaa järkevältä: ihmistä ohjataan kertomaan tarinoita, joissa hän voi hahmottaa vahvuuksiaan, ehkä häntä vähän töykitäänkin vahvuuksiensa suuntaan. (Itse tunnen tiettyä epäilyä psykoterapiaa kohtaan ehkä juuri siksi, että olen kuullut liian monesta terapeutista, jotka sitoutuvat kovin negatiiviseen ja vikakeskeiseen ihmiskuvaan.) Loruilutaipumus tuntuu olevan keskeinen piirre myös optimismissa.

Optimismista kirjoittaminenkin on aina vaarallista. Se saa helposti ihmiset hyökkimään piikit pystyssä kuin raivotautiset siilit. Sillä on päiviä, jolloin koko sana tuntuu kiroukselta, kun ei pysty nousemaan rapalätäköstä minnekään. Noina päivinä parasta optimismia on laiminlyödä itsetarkkailu täysin ja kieputtaa spagettia haarukan ympärille ystävän kera.

Ja äkisti illalla onkin hyvä olla.