Mimikryväristä ja ikkunapuutarhasta

Nainen kavahtaa taaksepäin, tuoli meinaa keinahtaa selälleen. Kämmenet nousevat ilmaan erästä taijiliikettä muistuttaen, veri valahtaa kasvoilta.
- Se on ampiainen, varo varo!

Kukkakärpänen pyörii pöydän pinnassa onnellisen tietämättömänä aiheuttamistaan vasteista. Katselen sen menoa, katot jatkuvat melkein silmänkantamattomiin. Tuolla päin on HUUT-laiva, tiedän, asunto, jossa asuin talven yli. (On kesä, muistutan itseäni. On kesä, kesällä pitää olla onnellinen. No is from ought, silti. Ei ole niin yksinkertaista siirtää moraalisia kehotuksia teoiksi. Ja onko onnellisuus teko?)
- Ei se ole ampiainen, se on kukkakärpänen.
- Miksi sillä sitten on tuommoinen raidallinen takamus?
- Sitä sanotaan mimikryväriksi. Sille on siitä hyötyä.
- Niin kuin mitä?
- No esimerkiksi se, ettet läimäyttänyt sitä kuoliaaksi.

Silmien ympärysihon jännitteisyys ilmaisee täsmällisesti sen, ettei nainen välitä kuulla mimikryväristä sen enempää. Istun aurinkokalusteella, mietin ohimennen Barbara Kingsolverin kirjaa Täyttymysten kesä. Siinä lapsi kysyy hyönteistieteilijältä, mitä hyötyä yksittäiselle toukalle on pahanmakuisuudestaan, jos lintu on jo kerran tappanut toukan maistaessaan sitä, vaikka lintu pari toukkaa koetettuaan oppiikin, ettei niihin loppuihin kannata kajota.

Olen polttareissa, mutta minua ei itketä eikä hämmennä mikään kuulemani. Olen jo aamulla kävellessäni kohti tapahtumien alkupistettä päättänyt, että keskeytän erään keskustelun, joka on saanut ikäviä käänteitä. En ole tilassa, jossa jaksaisin nähdä painajaisia siitä, että onnistun aina tölvimään toisia yrittäessäni olla kiltti ja rohkaiseva. Päätettyäni, että päätän keskustelun, tulen rauhalliseksi ja jaksan olla hivenen positiivisempi.

Huomaan jopa sen, ettei evoluutioteoria kuulu erään seurueen jäsenen erityisintresseihin. (Näitä signaaleja on välillä vaikea tunnistaa. Olen itse niin innoissani aina eläimistä, että saatan unohtaa valtaosan ihmisistä pitävän hyönteisiä jotenkin ällöinä.) Myöhemmin, liikkuessamme kaupungin ympäri, yksi naisista sanoo, että meidän ikäisessämme naisessa on jotain pahasti vialla, jos se ei seurustele. Hän sanoo sen ohimenevästi, huumorilla. Mutta en voi olla kuuntelematta alavirettä. Niin, ajattelen. Joillakuilla meistä on sellainen mimikryväri. Ravintolassa puhumme siitä, kuinka ruokamenoja ei lasketa ja kuinka itkemiseen suhtaudutaan liian dramaattisesti.

Syntyy jonkinlainen konsensus siitä, millainen on hyvä hääpuhe. Sellainen, jossa kehutaan kauniisti ja anteliaasti, painamatta ketään alas. Itkeminen on sallittua ja jopa suotavaa. Muistelen parasta hääpuhetta, jonka olen kuullut. Siinä morsiamen isä sanoi lyhyesti, että päivä on hänen omien häidensä jälkeen onnellisin hänen kokemansa. Sitten itku pakotti hänet lopettamaan. Se oli vakuuttavampaa kuin mitkään ikinä kuulemani retoriset keinot. (Ja panee pidemmän päälle epäilemään, että ehkä Sokrateen kuolemantuomio ei sittenkään ollut väärä päätös, tai ainakin, että se oli odotettavissa ja ymmärrettävissä, niin kuin hän välillä menetteli.) Huonoin kuulemani hääpuhe sen sijaan on ollut liian pitkä ja muodollisesti taitava, mutta informaatiosisällöltään mitätön, sellainen, jonka kuullessaan alkaa miettiä, miksi tuon ihmisen pitää puhua, eihän tämä nyt mikään Hyde Park ole.

Kun kävelen kotiin koiran kanssa halki keinovaloa välkkyvän, syyskesänpimeän Helsingin yön, jossa humalaiset lenksuvat kaduilla pukeutuen omituisiin vaatteisiin (vai olenko se vain minä, se omituinen, puolihameessa ja kietaisupaidassa, punaisissa remmikengissä ja nutturahiuksin, suoraan Diorin new lookin mukaisesti) ja sukeltavat puiston sinisenmustaan pöhnäisissä paritteluriiteissään, muotoilen taas kerran mielessäni ihmisen käyttöohjeita (joita kukaan ei jaksa lukea tai joihin suhtaudutaan vähintään samalla halveksunnalla kuin pumpulipuikkopakkauksen varoitukseen, ettei puikkoa saa työntää korvakäytävään). Kohtele kuin haurasta, harvinaista kasvia. Pidä vain olosuhteissa, jotka saavat juuri tämän kasvin kukoistamaan. Muista, että kasvit tottuvat vääriinkin olosuhteisiin, jos totutus on riittävän varovaista, mutta että noissa olosuhteissa kasvit harvemmin suoranaisesti kukoistavat, vaikka saattavat silloin tällöin jopa kukkia. (Minulle on suuri mysteeri, että olen onnistunut kasvattamaan joitain aika hankalina pidettäviä kasveja, mutta että toisaalta onnistun aina tappamaan tietyt helppoina pidetyt kasvit, kuten posliinikukan, vaikka seuraankin tarkasti kasvioppaani ohjeita sen hoidosta.)

Vaikka päivä naisseurueessa on miellyttävä, enkä ole saanut yhtään epämieluisaa tuntemusta joukkoon kuulumattomuudesta (mikä on aika harvinaista kohdallani naisseurueessa - kuten selitänkin jossain vaiheessa, naimisiin menevät ystäväni tapaavat olemaan miehiä ja siten en ole liiemmin tullut kutsutuksi polttareihin - kuulen tämän tietysti oireena, mutta en jaksa hirveästi huolestua: jos itse olen keskimäärin paremmin miesten seurassa viihtyvä ja toisaalta rakastettuni keskimäärin paremmin naisten seurassa viihtyvä, ennusteet kuulostavat varsin suotuisilta) on kuitenkin helpotus kulkea kaupungin halki kotiin koiran kanssa. Ei tarvitse puhua. Mönkään mennyt keskustelu saa helposti ajattelemaan päistikkaa ja typerästi, että itse asiassa ihmiset olisivat onnellisempia ilman käsitteitä, joilla turhaan problematisoida. He vain pitäisivät toisistaan (tai eivät - tällöin he kai välttäisivät toisiaan) ja rapsuttelisivat toisiaan. Mutta toisaalta, eihän se niin mene. Ilman käsitteitä ei olisi eksistentiaalisia ahdistuksia, mutta ei kyllä nykyaikaista lääketiedettäkään (ja niinpä olisin tyypillisessä kuolemisen iässä jo, mikäli olisin tänne saakka pysynyt hengissä ilman antibiootteja), tai sellaista reflektion tasoa, jolla riemuita tuosta turhasta problematisoimattomuudesta.

Tepsuttaessani ylös kotimäelleni tulen ajatelleeksi, kuinka eri tavalla nyt suhtaudun kaikkeen kuin vuosi sitten. Yksi ihmisenä olemisen ja tietoisen representoinnin kyvyn kiinnostavista puolista on, että voi vaihtaa mimikryväriään. Ei niin, että se lohduttaisi syödyksi tullutta toukkaa tai ampiaisennäköisyydestään tietämätöntä kukkakärpästä, joka tanssii aurinkokalusteen luona kavahduttaen niitä, jotka jäsentävät kaiken keltamustan ampiaiseksi.

Kunpa vielä onnistuisin keksimään niin paljon iloa, niin suloisia ja suotuisia multataskuja, että kaipauksen ravistava levottomuus ja surun aiheuttama turha epäröinti lakkaisivat häiritsemästä normaalia elämääni tuonne syyskuun loppuun saakka, jolloin voin koetella asennettani (rakkaus ei ole tunne). Nyt sen kanssa on oltava varovainen, on koetettava vain pitää pää pinnalla ja jalatkin kuivina.

Vielä ennen nukahtamista selaan mielessäni kaikki kasvit, jotka ovat viihtyneet kanssani ja ne, jotka ovat kuolleet asuinhuoneiden hämärässä kuivuudessa. Mutta tuloksista viis, viherpeukalo viittaa ihmiseen, joka jaksaa vaalia ikkunapuutarhaansa vuodesta toiseen, käännellä lehtiä ja etsiä tuholaisia, kokeilla vermikuliittia ja jaakontaikaa. Kyse on enemmän elämäntavasta kuin taidosta.