13.8.06

Raivostusta omasta moraalisesta keskeneräisyydestä

Uimastadionin saunassa istuu vanha nainen. Hän tylyttää jokaista sisääntulijaa siitä, että saunassa pitää käyttää peflettiä; se on stadilainen tapa. "Kaikki taudit leviää", vastaa nainen kysymykseen, miksi. "No eikö se ole meidän huoli jotka ei käytetä peflettiä jos me saadaan jotain", ihmettelee laiha nainen. "Ei kun niin päin että mitä te annatte meille muille", suutahtaa vanha nainen. "Mutta ethän sä saa mitään kun sulla on se pefletti", vänkää laiha nainen takaisin. "Ei mutta se on tapa. On todella rasittavaa, kun pitää koko ajan olla sanomassa kaikille, että täällä pitää käyttää peflettiä", narisee komentoora edelleen. "No miksi sä sitten sanot?"

Keskustelun kuunteleminen on jotenkin avaavaa. Koko maailman murheita ei todellakaan voi kantaa. Mutta missä kulkevat murhetta aiheuttavan välinpitämättömyyden, sopivan toisten asioihin sotkeutumattomuuden ja toisaalta raivostuttavan besserwisseriyden ja dominoinnin rajat? Tämä on kai eettisen elämän tärkeimpiä kysymyksiä.

Saunassa istuvan naisen katseleminen synnyttää negatiivisia tuntemuksia, koska hänen koko olemuksensa uhkuu ylpeyttä siitä, että hän on oikeassa (vaikka hän ääneen kuvaakin tehtäväänsä rasittavaksi). Mutta onko se vain ulkopuolisessa katsojassa syntyvä illuusio? Luultavasti ei, ei livenä keskusteltaessa, läsnäollessa. Kirjoitus saattaa kuulostaa sellaiselta, jos kirjoittajaa ei tunne. Vaan kun tuntee, tuskin useinkaan kuulostaa.

Ainakin itselleni on selvää kaiken aikaa se, että olen täysin eksyksissä siinä, miten minun pitäisi toimia. Vaikka luulen joissain asioissa hahmottavani parempia ja huonompia toimintatapoja, on äärimmäisen vastenmielistä aiheuttaa pahaa mieltä kommunikoimalla, että tuo tapa tuossa on kyllä nyt aika raivostuttava. Ainoa, millä sellaisen voi jotenkin perustella itselleen, miksi sellaiseen voi pakottaa itsensä, on ajatus siitä, että pidemmällä tähtäimellä moinen pusertaminen aiheuttaa kenties kuitenkin enemmän iloa.

Ehkä.

Joskus ajattelen myös sitä, mistä pitäisi kertoa julkisesti, esimerkiksi blogissa.

Pitäisikö kertoa lainkaan siitä, että pyöränkumi puhkeaa nastaan? Jokuhan voi saada siitä loistoidean mennä ripottelemaan nastoja pyörätielle. Lukion äidinkielenopettajalla oli asiaan vankka kanta: ei pitäisi kuvailla juoppojen tyhmyyksiä, koska meemit leviävät. Kun kerrotaan, miten Norjassa on kaadettu hautakiviä, eikö Suomessakin muka leviä moinen hupi? (Hautakivien kaataminen on kyllä aika viatonta pahantekoa - kuolleita asia tuskin haittaa, vaikka tietysti kivien pystyyn tunkkaaminen kerta toisensa jälkeen voisi kyllä olla kaatajan homma kaikessa rasittavuudessaan.)

Entä mitä tulisi ajatella siitä, että masennuslääkkeiden tehosta noin puolet on tutkimuskirjallisuuden mukaan plaseboa? Tulisiko tästä kertoa? Herkullisin otsikko, jonka olen aiheesta nähnyt, kuuluu "Listening to Prozac, hearing Placebo". Kuinka esimerkiksi kaltaiseni asiasta lukeneen ihmisen kävisi, jos joutuisin tuollaiselle kuurille? Kauheinta kai olisi, jos lumevaikutus ei ilmenisi toivotulla tavalla, vaan ainoastaan sivuoireina: seksuaalisena haluttomuutena, turvotuksena, huimauksena jne. Kaiken lisäksi ajattelisi kaikesta kokemastaan, että lumettako tässä nyt oireilen.

Esimerkiksi allergisten reaktioideni kanssa luulin pitkään, että olen yksinkertaisesti hullu ja kuvittelen itselleni vartalonlaajuista nokkosrokkoa ja kämmenet auki. Luin Prurigo-Besnier -hypoteesista, jonka mukaan atoopikot reagoivat ihollaan tunteisiin, jotka ovat tukahduttaneet. Ajatus oli hyvin ahdistava. Jos tunteet olivat tiedostamattomassa, pääsisinkö niihin lainkaan käsiksi? Onneksi maitoallergiani sitten keksittiin ja sain ensimmäistä kertaa elämässäni kokea, millaista on, kun vatsaan ei satu. Sen jälkeen, kun vatsa on ollut kipeä kaksikymmentäviisi vuotta, sellainen tuntuu jokseenkin uskomattomalta. Lehmänmaitotuotteiden käytön lopettamisen myötä loppuivat pahimmat haavaumat ja ihon helvetillinen kutina, jonka kanssa oli tulla hulluksi ilman Prurigo-Besnieristä lukemistakin.

En kuitenkaan pidä sen ajatuksen pessimistisyydestä, että asioista on paras olla puhumatta, koska ihmiset eivät kuitenkaan kykene suhtautumaan niihin. Ehkä he kuitenkin oppivat? Ei tarvitse kuin ajatella esimerkiksi kasvatustapojen muutosta viimeisen sadan tai vaikka jopa kahdenkymmenen vuoden aikana, kun näkee, miten maailma kehittyy oikein viuhuen.

Mutta toisinaan törmää asioihin ja menettelytapoihin, joista mieluiten vaikenee, vaikka huomaakin muiden tajuavan, että jotakin on vialla ja vaikka he loukkaantuvatkin kenties siitä, ettei heille tahdo kertoa tästä asiasta. Sillä hyvä olo ja paha olo leviävät renkaina maailmaan. On ihmisiä, jotka uhkuvat välittämistä ja hellyyttä, ja ihmisiä, joista leviää ympäristöönsä pahaa oloa. Kun huomaa tulleensa jälkimmäisen tapaisen ihmisen vaivaamaksi, on toisinaan kaikkein moraalisinta tukkia suunsa. Olen tajuttoman huono noudattamaan tätä neuvoa, jota jälkiviisaasti jakelen.

Ystäväni sanoo, ettei enää pysty lukemaan, mitä kirjoitan tänne, sillä minun on ollut viime päivät niin paha olla ja se siirtyy jotenkin tekstistä lukijaan. Tiedän tarkalleen, mitä hän tarkoittaa. Ponnistelen saadakseni pidettyä elämäni kasassa, maailmani edes jokseenkin ymmärrettävänä. On kysymyksiä, joihin haluaisin vastauksen. Yksi kuuluu: Onko kaikki pahuus lopulta ajattelemattomuutta? Toinen: Mitä tekemistä pelolla ja ajattelemattomuudella on keskenään? Kolmas: Kuinka huonoihin menettelytapoihin voidaan vaikuttaa, jos rangaistukset eivät auta, tapojen noudattajat eivät katso olevansa terapian tarpeessa ja jos asiasta puhuminenkin synnyttää vain lisää pahaa oloa, loukkaantumista, pelkoa ja sen myötä vihaa?

(Tämä on hetkiä, jolloin mieleen tulee, että ehkä olisi tavallaan myös aika hyvä suojamekanismi olla suhteuttamatta omassa elämässä sattuvia seikkoja laajempaan viitekehykseen. Lopulta kriisi, jonka kanssa olen painiskellut viime päivät, ei vaadi siviiliuhreja, ainakaan jos se minusta riippuu. Toisaalta on selkeää, että sama mekanismi, johon olen törmännyt ja joka on valvottanut minua pari yötä miettimässä, mitä pahantahtoisuus on ja kuinka sitä pystyttäisiin oikaisemaan, on taatusti useiden vakavampienkin konfliktien takana. Vitseistä tulee katastrofeja. Missä vaiheessa niihin pitää puuttua? Kun olimme nuorempia, mietimme, olisiko joku meistä kolmekymmentäluvun Saksassa tahtonut vaientaa Hitlerin, ja kuinka. En enää muista, mihin päädyimme. Szymborskalla on myös ihana runo sievästä Adolf-vauvasta. Kai nykyisellään olen sitä mieltä, että olisin koettanut keskustella velvollisuudentuntoisesti, mutta toisaalta - ei kai siitä olisi ollut senkään vertaa hyötyä kuin omista keskusteluistani ihmisten kanssa. On hetkiä, joina lähden juhlista yksin yöhön, koska tunnen, että aiheutan pelkkää surua ja tuskaa, missä kuljenkin. Enkö vain käynytkin kevättalvella mielenkiintoisen keskustelun? Mies sanoi, ettei häneen pidä ihastua, hän aiheuttaa vain surua ja tuskaa, ja vastasin samalla tavalla. Huvittavinta on, että luulen meidän enimmäkseen tehneen toisillemme hyvää. Ainakin itse olen saanut häneltä hirvittävän paljon. En olisi varmaankaan kyennyt myöhemmin keväällä rakastumaan, ellei hän olisi jaksanut itkemistäni ja ellei hän olisi sanonut, että jos tarvitsen sitä, tätä tai tuota selvitäkseni edellisen suhteeni ylitse, sitten niin pitää tehdä. On ystävyyttä, joka on niin suurta ja syvää, että sen edessä menee hiljaiseksi.)

Olen vähitellen nousemassa pinnalle. Säilyn kokonaisena suuressa huoneessa täynnä ihmisiä, pysyn jokseenkin hyväntuulisena jopa juhlissa, totean vain toveri Timolle ohimennen väsymykseni ja lähden aikaisin kotiin, kieltäydyn puhumasta vaikeuksistani sen kummemmin.

Mutta on ehkä reilua sanoa, että on vaikeaa, vaikkei olekaan niin tarkka määrittelyssä. Että ei osaa oikein luottaa siihen, että on syyskuun lopussa minkäänlaisessa kunnossa kenenkään palata. Että epäilen, että tämä on vain negatiivista pessimismiä - että maalailen piruja seinille hahmottaakseni ne tarkemmin, koska tarkasti hahmotettu on helpompi nitistää jne. - ja että oikeasti jaksan päivästä toiseen, olenhan ennenkin jaksanut. Ei tunnu siltä, että jaksan, mutta tiedän, että jaksan. Päätän jaksaa.

Eivät päivät ole vaikeita, aamut ja illat ovat. Ja yöt, joina ei saa unta, joina kulkee ulkona ja miettii ja on yksin. Eikä voi käsittää, miten siitä ihmisestä, joka eli turvallista elämää ja maailmaa ja heräsi joka aamu hymyillen, tuli äkisti epävarma, yksinäinen ja surullinen, sellaista rakkaus on. Että kadut ovat pitkiä ja väsyttäviä, kengät kuluneet vinoiksi ajatusten tapaan. Että asioista ei tahdo puhua ihmisten kanssa, koska ihmisten mielestä on kuitenkin enimmäkseen väärää mieltä omista asioistaan, ja on pisteitä, joissa on niin väsynyt, ettei jaksa vaihtaa hypoteesejaan. Ne vaihtuvat kyllä, eivät vain juuri tässä pisteessä.

On hetkiä, joina on paras kuunnella Regina Spektoria pimeässä huoneessa, Cool it Sista - silmähaude kasvoilla. Some days aren't yours at all, They come and go as if they're someone else's days, They come and leave you behind Some else's face And it's harsher than yours And colder than yours, laulaa Regina. Hetkiä, joina voi koettaa vain keskittyä hyvään ja erinomaiseen, koettaa painaa pahantahtoisuuden, ajattelemattomuuden ja välinpitämättömyyden ongelmat pois mielestä, koska suristessaan ja solmiutuessaan yhä takkuisemmaksi vyyhdiksi ne eivät ainakaan ole ratketakseen. On ajateltava toisenlaisia päiviä, aikoja. Sitä, kuinka herää jonkun vieressä, tönäisee tätä nenänpiillä poskeen ja sanoo huomenta, tai nousee mahdollisimman hiljaa sängystä ja lataa espressopannun ja sujahtaa sitten viereen ja vasta sitten tönäisee nenänpiillä ja sanoo rakastavansa (se ei kuulosta ikinä tyhmältä livenä, jos se on totta, mutta miltei aina tyhmältä kirjoitettuna: imelältä, epämääräiseltä ja vaivautuneelta), kuinka nukahtaa toisen hengityksen unirytmiin, kädet lämpimällä torsolla, peittojen sisässä. (Minä en ajattele niinkään, että tämä olisi joltakulta pois, vaikka tietysti se onkin - ihmiselämä on resursseiltaan rajallinen ajan ja huomion suhteen. Mutta tämän talven perusteella osaan sanoa, että itse en selvästikään jaksa vapaaehtoisen kansalaisjärjestötyön tapaista melko stressaavaa ja vaativaa, tavoitteeltaan puolimünchhausenlaista vääntöä, jos elämäni perusasiat eivät ole reilassa. Jos pelkään, väsyn ja itkeskelen, en taatusti jaksa juuri sillä viikolla suunnitella minkäänmoista tapahtumaa.)

On ajateltava hetkeä, jona hämmentyy siitä tosiasiasta, että on joskus kyennyt sanomaan jollekulle, ettei enää rakasta tätä, ettei enää voisi. (Koska tarkalleen ottaen se on valehtelemista - olisi korrektimpaa sanoa, ettei enää pysty elämään samaa asuntoa ja yhteistä tulevaisuutta, rakkaushan ei häviä mihinkään, kuten vaivautuneista asennoista myöhemmin ilmenee: vaivautuneista, koska ei voi käyttäytyä kuten kuuluisi.) Hetkeä, jona muistaa erään kerran ajalta, kun on kuusi, ja katselee lääkekaappia ja ajattelee, että aikuisuus se vasta hienoa on, ylettyy tuonne ja saa syödä vaikka koko painopakkauksellisen salmiakinmakuisia kerralla. Hetkeä, jona tajuaa, että joka ikinen muisto on toistumaton, erilainen. Eivät vain tapahtumat ole erilaisia: myös muistot niistä ovat. Joskus mietin, kummatko ovat todellisempia elämässäni tällä hetkellä, ammoiset kausaaliketjut käynnistäneet tapahtumat vai niistä tällä hetkellä vallitsevat mielikuvat, jotka valikoituvat ja painottuvat tämänhetkisten tarpeideni mukaisesti. (Molemmat ovat todellisia, selvähän se, mutta kummalla on suurempi kausaalinen voima tästä eteenpäin?) Hetkeä, jolloin ylittää jonkin itsen ja toisen välisen etäisyyden täysin ja esimerkiksi nuolee tämän varpaanvälit onnistuakseen selittämään tälle, miltä penetraatio saattaa naisesta tuntua. Tai kun toinen sanoo, että voi mainiosti tiskata, voisinhan minäkin, miksei siis hän, ja istahtaa hämmentyneenä työn ääreen ja ajattelee, että todentotta, luulin tämän olevan kotini, mutta nyt tämä on kyllä myös sinun kotisi, tätä myöten.

Hetkeä, jolloin harhailevat silmät terävöityvät, katseet sieppaavat toisistaan kiinni, kasvojen ilme pehmenee ja laantuu hymyyn, kasvaa kuin aalto, onnellisuus ja riemu loistavat lävitse, on kuin kasvot olisivat vain teoreettisesti muistettava kalvo ilmeiden alla, ja äkisti tuo kalvo vääntyy äärimmäisen menetyksen ja tuskan ilmeeseen, silmät painuvat umpeen, hengitys muuttuu katkonaiseksi, kaulajänteet ja niiden kiinnittyminen solisluiden luo näkyvät selkeästi, silmät rävähtävät auki. Ihmiset, joita muistelen tällä tavalla, ovat kaukana, kukin omalla tavallaan. Heidän muistamisensa tuottaa tuskaa, mutta on ainoa keino pitää pää pinnalla.

Sillä jos on keskityttävä hyvään ja erinomaiseen, niitä on ajateltava, niin suurta tuskaa kuin niiden kaukaisuus tuottaakin. (Olen itse kokenut suurinta hellyyttä ja kiltteyttä seksuaalisessa kontekstissa, ehkä siksi moraalisesti hyvän ja erinomaisen kuvastoni on valtaosin seksuaalista. Seksuaalisessa kontekstissa harvemmin dominoi samanlainen puoliaggressiivinen, näyttämishaluinen intressi kuin jutustellessa.) On pidettävä mielessä, mitä tarkoitetaan rakastamisella ja välittämisellä. Olkoonkin, että minulla ei ole tarkasti ottaen oikeutta olla pahoillani siitä, etten tiedä, milloin seuraavan kerran kykenen onnellisuuteen, ja että siitä huolimatta olen siitä pahoillani, ja että joka ikinen kerta ajatellessani hyvää ja erinomaista tuo kyvyttömyys olla kaipaamatta sitä raivostuttaa minut puolihulluksi muistuttaessaan moraalisesta kehittymättömyydestäni, on minun pidettävä katseeni siinä tiukasti.

Sillä jos en tee niin, vatvon vain huonoa oloani ja levitän sitä ympärilleni kuin ällöttävää limaa. Enkä haluaisin edistää huonoa oloa vaan hyvää.

8 Comments:

Blogger Sedis said...

Uskaltaudun kommentoimaan yhtä asiaa, mielestäni aika tärkeää kulttuurihistoriallista seikkaa, johon kirjoituksessasi puutut.

Hautakivien kaataminen ei ole kyllä pelkästään vainajien asia. Eläväthän niitä pystyttävät. Ovat pystyttäneet tuhansia vuosia. Ovat niitä hoitaneet. Ovat niistä välittäneet.

Satanistien ja muiden tolvanoiden tekojen vähättely on kyllä uskomattoman yksisilmäistä.

Muuten jaksamista, vaikka eipä sinulla tainnut muuta olla päällä kuin l'amour triste. Mikäli oikein ymmärsin.

13/8/06 08:40  
Blogger Jani said...

"Onko kaikki pahuus lopulta ajattelemattomuutta?"

Minusta ei ole. Perustelujahan minulla ei tälle näkemykselleni tietenkään ole muuta kuin intuitio, joka perustuu luultavasti siihen, että ajattelemattomuus pahuuden selityksenä tuntuu liian helpolta. Jos niin olisi, niin pahuuden vastustaminen olisi maailman yksinkertaisin asia: pyritään vain parantamaan ja edistämään ajattelua. (Tulee tässä kohden mieleeni, että varsin monelle - ainakin tieteelliseen ajatteluun orientoituneille - tämä lieneekin jollain ajattelun tasolla perimmäisenä moraalisena pontimena.)

Lisäksi on sitten se vihoviimeinen rapakko, että mikä on 'pahaa', mitkä teot 'pahuutta'. Jos se on, niin kuin minä uskon, täysin subjektiivista, ei mitään yläkäsitettä tai perimmäistä syytä pahuudelle ole edes löydettävissä.

(Niin ja älä välitä tuosta Sediksestä, se nyt vaan on vähän tuommoinen.)

13/8/06 10:36  
Blogger Veloena said...

Höpsis, kyllä "tommoisistakin" pitää välittää ja niitä kuunnella. Ja Sedishän laittaa pointsin kauniisti, hyvällä tyylillä. Pointsi siitä kuinka hautoja on hoidettu vuosituhansia, ei ole mikään ihan pieni tiranen. Itse olen jonkinlainen pakana ja ajattelen, että ihminen on kuoltuaan kuollut, ja että ihmisiä pitäisi muistaa heidän ollessaan läsnä eikä heidän jo kadottuaan - mutta tajuan kyllä, kuinka oma surukaipausitkuni KV:n ollessa radioyhteyksien ulkopuolella on naurettava tätä kantaa vastaan puhuva tosiseikka. Enkä voi unohtaa joitakuita tuntemiani, nyt jo kuolleita, he ovat ajatuksissani ja ennen kaikkea teoissani, ihanteissani, joissain tavoissani tehdä asiat näin-ja näin; toisin sanoen, läsnä päivittäin. Vaikka itse en kyllä osaa identifioida heitä KIVIIN, ymmärrän jollakin tavoin, että tässä lienee kyse jonkinlaisesta ruumiillistetusta metaforasta? Ja että joillekuille se on keskeinen. (Ja on ihan hyvä, että näistä asioista muistutetaan, etten katoa omaan abstraktiin maailmankaikkeuteeni.) Joo en siis minäkään kivien kaatamisen KANNALLA ole, toimintatarmoaan voisi käyttää johonkin hieman rakentavampaan ja fiksumpaan. (Hautausmaat ovat samalla viisiin viehättäviä kuin vanhat asuinalueetkin. Tosin minusta esim. räikeänväristen muoviruukutettujen ahkeraliisojen ja begonioiden käyttö kauniilla, vanhoilla hautausmailla on myös ilkivaltaa kaikille aisteille... eikä kovin ekologistakaan, kun ajattelee vaihtoehtoa: esim. jokin tyylikäs perenna...) Mutta pidän kyllä noin moraalisesti ottaen vakavampana vaikka sitä, että jollekulle sanotaan pahasti, kuin että joku kaataa hautakiven. Tosin saattaa tietysti olla, että hautakiven kaataminen synnyttää enemmän yleistä pahaa oloa. Hmm, asiaa pitäisi tutkia. Ja kenties julkinen keskustelu jotenkin rauhallisessa hengessä olisi myös hyväksi, koska silloin voisi nostaa taas muitakin epäkohtia esiin ja osoittaa, kuinka nykytutkimuksen mukaan niitä saatettaisiin voida ehkäistä.

Mutta Jani, eihän ajattelun PARANTAMINEN ja EDISTÄMINEN ole helppoa! Se on äärimmäisen turhauttavaa, vaikeaa, hidasta ja raivostuttavaa. Usein toivotut oivallukset syntyvät vasta vuosikausien kuluttua tilanteesta, joissa niiden olisi suonut ilmentyvän.

Pahuuden subjektiivisuudesta vielä: olen kyllä taipuvainen ajattelemaan, että se, että joku eläin kokee nautintoa loukkaamatta ketään (esim. kissa kehrää tyytyväisenä auringossa, esimerkki ripattu S. Albert Kiviseltä), voitaisiin ajatella kyseenalaistamattomalla tavalla ainakin *intersubjektiivisesti* hyväksi. Mutta ei ole yhtä selkeää, voidaanko jotakin ajatella intersubjektiivisesti pahaksi. Utilitaristisesti on tietysti helppoa puhua kärsimyksen kokonaismäärästä verrattuna nautinnon kokonaismäärään ja (minusta välttämättömänä) hienosäätönä vielä tilanteen sisältämistä preferensseistä - esim. jos preferensseinä on eliitin mielihyvä jonkin heidän elämänsä kannalta ei-oleellisen resurssin suhteen (kliseeseen mennäkseni: "yhteiskuntamme ilman tietynvärisiä ihmisiä olisi mukavampi paikka ja jos emme heitä tapakaan, siivoammepahan ainakin silmistämme jonnekin autiomaahan!") versus tuhansien ihmisten kärsimys jonkin heidän elämänsä oleellisen resurssin kannalta (esim. oikeus elää, oikeusturva, pääsy koulutukseen, tasa-arvoinen asema ylipäänsä), aika moni olisi valmis puhumaan, että esim. kansanmurha olisi intersubjektiivisesti paha asia. Tämä on tietysti raju esimerkki. Yleensä ongelmat, joita kohdataan, ovat ennemminkin koulu- ja työpaikkakiusaamista, kysymys ruokalautasen täytteiden tuottamistavoista jne. joita ei pidetä yhtä jyrkkinä. (Mutta joita silti en itse voi olla ajattelematta jotenkin olennaisesti pahan kysymykseen liittyvinä.)

Olet varmasti Jani oikeassa siinä, että pahuus ei näytä ainakaan aina pintatasolla ajattelemattomuudelta. Toisaalta olen itse tehnyt vakavia virhearviointeja, saanut aikaan pahaa jälkeä ja sitä mieltä, että jokin tekoni on ollut paha (ja myös intersubjektiivisesti se on ollut vähintäänkin törppö ele), vaikka tekoon ei sinänsä ole liittynyt (ainakaan tietoista) ilkeää intentiota. En ole vain hahmottanut, kuinka käytökseni satuttaa. Toisaalta tämä ei ole se tapaus, jota olen ajatellut - tuo on korjattavissa ajan myötä, aina askeleen myöhässä - ajattelen ennemminkin nyt käytöstä, joka toistuvista huomautuksista huolimatta jatkuu, vaikka ihmisen voitaisiin normaalin kielipelin mielessä sanoa tietävän, että hän aiheuttaa pahaa mieltä. Ja että on mahdollista, että hän jopa tähtää tällaiseen tulokseen.

Arvailu, olisiko tällaisessa kyse lopulta kuitenkin ajattelemattomuudesta, tehdään, minusta näyttää, metatasolta käsin: ajatuksena se, että ihminen,joka esim. tahtoo kiusata toista tai saada tämän epätoivon partaalle jostakin syystä, ei oikeastaan ole ajatellut asioita perinpohjin eikä ymmärrä, kuinka toisen onnettomuus ei suinkaan lisää hänen omien intressiensä tai kenenkään muun onnellisuuden toteutumisen todennäköisyyttä. Tällaisessa ajatuksessa on taustalla kai jonkinlainen kuva siitä, että vaikka ihminen ei sitä tajuaisikaan, hän reagoi joka tapauksessa toisen pahaan oloon itsekin negatiivisesti, että koko ympäristö reagoi siihen negatiivisesti, että tämä heijastuu takaisin aiheuttajaansa. Ja että lopulta kaikki kuitenkin tahtovat olla onnellisia. (Mieleeni tulee se, mitä on kirjoitettu esim. eläimiin kohdistettavasta julmuudesta luonteelle vahingollisena toimintana - että julmuus tavallaan jäytää, tuhoaa tekijäänsä.)

Mielenkiintoinen olisi kysymys, voisiko joku haluta olla muuta kuin onnellinen... tietysti onnellisuus on taas niin epämääräinen ja tarkoittaa lähes mitä hyvänsä. Huoh.

Eh, taidan jatkaa Wittgensteinin lukemista. Mutta tuossa ajatuksessa, että olisi pahuutta, joka olisi muutakin kuin ajattelemattomuutta, on hirvittävä, leikkaava, pelottava särmä. Ja haluaisin sanoa, että vaikka sellaista pahuutta olisikin, se ei olisi normaalia. Että siinä eliössä, jossa sitä esiintyisi, olisi tapahtunut jokin vakava, perustavalla tavalla eliön päättely- ja oppimistapaa muuttanut virhe (hermostorakenteessa, todennäköisesti joidenkin aivoaluiden toimintahäiriö - Damasio kirjoittaa yhdessä kirjoistaan siitä, että päähänsä iskun lapsena saaneita ja siitä tällä tavoin kajahteneita saattaa olla pelottavan paljon - julma kuva).

Koska kyllähän eliöt noin keskimäärin ovat halukkaita miellyttämään itseään ja jos toisista ei ole niiden hyvälle ololle (kuviteltua) haittaa tai uhkaa, eivät ne välitä reagoida noihin toisiin, ja lisäksi laumaeläimillä näyttää olevan selkeä taipumus kuulua laumaan, ja laumasiteitä vahvistetaan jatkuvasti lujittamalla kiintymyssiteitä tuottamalla myös toisille mielihyvää. Tietysti laumoissa on omat kamppailunsa esim. alfapaikoista, mutta usein näissä kamppailuissa on selkeät lausumattomat säännöt. Tässä hahmossa pahantahtoisuus (piilosääntöjen vastainen kamppailu?) on kiinnostava poikkeama. Epäilemättä se liittyy kompleksiseen erittelykykyyn; tarvitaan tietynasteinen sosiaalis-kognitiivinen monimutkaisuus, jotta pahuutta voisi ilmetä. Tai siis näin olen sen about ajatellut menevän.

Mutta on tietysti mahdollista omaksua toisenkinlainen, perinteisempi kuva moraalista ja luonnosta ja niiden suhteesta - että eläinmaailma on raakuutta, julmuutta jne. ja hyvään oloon ja harmoniaan tähtäävä moraali vain pintakuorrutus. Mutta kaiken sen jälkeen, mitä olen tehnyt monenlaisten eriasteisesti ihmiseen laumaantuneiden eläinten kanssa, minun on vaikeaa olla uskomatta, että meissä vallitseva ehdollistumisrakenne ei olisi valtaosin mielihyvä- ja harmoniaorientoitunut.

13/8/06 13:24  
Blogger Jani said...

"Mutta Jani, eihän ajattelun PARANTAMINEN ja EDISTÄMINEN ole helppoa! Se on äärimmäisen turhauttavaa, vaikeaa, hidasta ja raivostuttavaa."

Ah, muotoilin siis asiani heikosti. Ajatukseni meni ehkä jotakuinkin tätä rataa: jos pahuuden välttäminen olisi sama kuin ajattelun parantaminen ja edistäminen, tuskin olisi kovinkaan monta, jos ketään, joka ei näin ollen pyrkisi välttämään pahuutta. (Minä kun uskon, että kaikkien terveiden ihmisten pää toimii ajattelua, siis itseään kehittävästi luontojaan - toisilla meistä se vain toimii armottoman paljon heikommin kuin toisilla.)

Edelleen, kaikki pahuus olisi tästä johtaen vain seurausta epäonnistumisesta tässä pyrkimyksessä. Palaan siis tuohon intentioon, jonka mainitsitkin:

"Toisaalta olen itse tehnyt vakavia virhearviointeja, saanut aikaan pahaa jälkeä ja sitä mieltä, että jokin tekoni on ollut paha […], vaikka tekoon ei sinänsä ole liittynyt […] ilkeää intentiota."

Tapa jolla leikkaat intention irti teosta (teko voi olla paha, vaikkei se olisi ollut sellaiseksi tarkoitettu) mahdollistaa sen, että ihmiset voivat olla pohjimmiltaan hyviä - he tekevät pahoja tekoja vain tietämättömyyttään.

Ja kun minä en siihen usko, että niin on, vaan pikemminkin näen tuon ajatuksen aina siihen törmätessäni motiivina, jonka tukemiseksi koko ajatusrakennelma on kyhätty, niin siksi en voi tätäkään teoriaa hyväksyä.

Tästäkin näkee, ettei minulla ei ole mitään muita perusteluja kuin tuntumani.

"Mielenkiintoinen olisi kysymys, voisiko joku haluta olla muuta kuin onnellinen..."

Ainakin silloin, jos ei usko onnellisuuden olevan mahdollista, voi haluta päinvastaista.

"Mutta tuossa ajatuksessa, että olisi pahuutta, joka olisi muutakin kuin ajattelemattomuutta, on hirvittävä, leikkaava, pelottava särmä."

Tämä on aika hauskaa sikäli, että monillehan juuri päinvastainen ajatus - se, jota sinä tässä pohdit, että pahuus ei ole jotain epäluonnollista - tuntuu hirvittävältä ja pelottavalta, koska se uhkaa pahan ulkoistamista, johon he takertuvat, koska pahan sisäistäminen olisi liian kivulloista. Käsittääkseni tuota sinun ajatustasi pidettäisiin kypsempänä, koska se mahdollistaa pahan sisäistämisen.

Mietin vain tässä, että mahdatko yrittää selittää pahuutta ajattelemattomuudella siksi, että voisit sittenkin vielä yrittää pitää pahat intentiot ja muun sellaisen pahan, jonka sisäistäminen tuntuisi liian kipeältä, itsesi ulkopuolella.

"Ja haluaisin sanoa, että vaikka sellaista pahuutta olisikin, se ei olisi normaalia."

Jos puhutaan biologiasta ilman ihmiselle ominaisia ajattelun tasoja, niin se ei minustakaan luultavasti ole normaalia (koska silloin ei-paha käyttäytyminen on tuossa edellisessäsi kuvailemillasi tavoilla luonnollista tai normaalia). Mutta jos otan nuo tasot mukaan kuvaan, se ei enää ole normaalia eikä epänormaalia (tai yksinkertaistaen: kaikki on silloin normaalia).

"Mutta on tietysti mahdollista omaksua toisenkinlainen, perinteisempi kuva moraalista ja luonnosta ja niiden suhteesta - että eläinmaailma on raakuutta, julmuutta jne. ja hyvään oloon ja harmoniaan tähtäävä moraali vain pintakuorrutus."

Vaikka oma ajatteluni pohjautuukin tavallaan samaan jakoon, niin en kuitenkaan arvota näitä tasoja tuossa kuvailemallasi tavalla. Minulle eläinmaailma (joka siis tietysti sisältyy ihmiseenkin) on sinänsä arvoneutraali; siihen ei siis sisälly hyvää tai pahaa omalla tasollaan. Hyvä ja paha tulevat kuvaan mukaan, kun otetaan tämä kuorikerros käyttöön, ja aletaan kuvailemaan eläinmaailman (ja sen ja tämän kuorikerroksen yhteistoiminnasta kumpuavia) ilmiöitä. Samalla kuitenkin menetetään mahdollisuus nimittää kumpaakaan normaaliksi tai siitä poikkeavaksi (muutoin kuin tilastollisessa mielessä).

13/8/06 15:40  
Blogger Punainen Nörtti said...

Mitä pahan tarkoituksellisuuteen tulee, yrittäisin analysoida kysymyksen hiukan useampaan osaan:

(1) Tekevätkö ihmiset tekoja, joita he pitävät eettisesti väärinä?

(2) Kuinka paljon ihmisten henkilökohtaiset eettiset järjestelmät eroavat toisistaan niin, että yhden ihmisen eettisen järjestelmän mukainen hyvä teko on toisen ihmisen eettisen järjestelmän puitteissa paha?

(2a) Kuinka oppoturnistisesti ihmiset valitsevat eettiset järjestelmänsä niin, että he voivat oikeuttaa itsekkäät tekonsa? (Toisinaan tuntuu siltä, että olipa teko mikä tahansa, aina on suhteellisen helppoa löytää hienolta kuulostava eettinen periaate, jonka mukaan teko on oikea.)

(2b) Missä määrin itsetarkoituksellista kärsimyksen aiheuttamista pidetään eettisesti hyvänä? (Luulisin, että ainakin löytyy ihmisiä, joiden mielestä kostaminen on tietyissä tilanteissa oikein ihan pelkästään siksi, että paha saisi palkkansa. Ottamatta huomioon rangaistuksen pelotevaikutusta ym. välillisiä hyötyjä.)

(3) Missä määrin ihmiset virhearvioivat tekojensa seurauksia niin, että hyväksi tarkoitettu teko aiheuttaa (heidän oman eettisen järjestelmänsä mukaista) pahaa?

(3a) Kuinka oppoturnistisesti ihmiset valitsevat faktuaaliset uskomuksensa niin, että he voivat uskoa itsekkäillä teoillaan olevan hyviä seurauksia?

Kun kysytään, että tekevätkö ihmiset tarkoituksellisesti pahaa, on selvää, että kohdan (3) mukainen virheellinen toiminta ei ole tarkoituksellista pahaa. Kohdan (1) mukainen virheellinen toiminta taas ovat selvästi tarkoituksellista pahaa.

Ongelmana on kohdan (2) mukainen toiminta. Jos meillä on ihminen, joka on oikeassa tekojensa seurausten suhteen, mutta joka toimii jonkun omituisen eettisen järjestelmän puitteissa ja tekee asioita joita minä pidän pahoina/joita yleinen mielipide pitää pahoina, niin onko hän tällöin tehnyt tarkoituksellisesti pahaa? Minun kielikorvani ei riitä vastaamaan tähän kysymykseen.

Lisäksi luulisin, että vastaukset kysymyksiin (2a) ja (3a) kuuluvat niin, että ihmiset todella valitsevat uskomuksiaan ja arvojaan oppoturnistisesti. Tämä jossain määrin kaivaa maata koko tietoisesti valitun pahan ongelman merkityksellisyydeltä.

Kohdan (1) mukaisten tekojen välttäminen kun tuntuu olevan koko inhimillisen toiminnan ydin, mutta ikävä kyllä sitä voidaan harrastaa paitsi muuttamalla toimintaa arvoja ja uskomuksia vastaavaksi myös muuttamalla omia arvoja ja uskomuksia haluttua (usein itsekästä) toimintaa vastaavaksi.

13/8/06 17:19  
Blogger Veloena said...

Tämähän etenee oikein loistavasti! Hyvä, Punaisen Nörtin jaottelut ovat mainioita. Kunpa minunkin pääni joskus toimisi noin moitteettomasti.

Kohtaan (1) vastaisin kyllä. Olen itsekin tehnyt sellaista mitä pidän eettisesti vääränä. Esimerkiksi, olen aikanaan syönyt tehotuotettua lihaa, ja loppuaikana pidin sitä jo eettisesti vääränä, mutta en jotenkin osannut uskoa, että osaisin elää ilman sitä. (Ja ei, asian oikaiseminen ei ole antanut elämälleni tarkoitusta tai muutakaan suurieleistä - kunhan on korjannut yhden epäkohdan, jonka takia minun oli vaikeaa ajatella kärsimystä ylipäänsä; olen ennenkin kirjoittanut siitä, kuinka ainakin itselleni etiikan vakavampi pohtiminen ylipäänsä on onnistunut vasta kun olen lopettanut tuon touhun, jota en kyennyt sisäistämään käsitejärjestelemääni eettisenä vaikka kuinka yritinkin. No ehkä en vain yrittänyt tarpeeksi - olen retorisesti usein aika metsässä.)

Opportunismikysymys on tärkeä. Tavallaan voisi ajatella, että tässä saattaisi olla erilaisia strategioita; eri ihmisillä on erilainen haastemaku. Toisia tuntuu motivoivan paremmin kerralla läväisty puolimahdoton, jalo haaste, jota ei tarkalleen ottaen pysty saavuttamaan, mutta joka innostaa ylittämään aiemmat ponnistelut. TOisia taas tuntuu motivoivan tehokkaammin haaste, joka on tartuttavan kokoinen, ja he sitten lisäävät vaativuutta porras portaalta. Itse en asettaisi näitä kahta mihinkään hierarkiaan - jokainen epäilemättä tuntee itse tavan, joka motivoi parhaiten jatkamaan, yrittämään, ponnistelemaan. Olemme ehdollistuneet erilaisiin lähestymistapoihin, sitä vastaan kai on turha potkia.

Erilaisten opportunismin asteiden takana saattaa piillä muutakin kuin moraalista velttoutta - moraalia, kuten muutakaan käytöstä, ei oikeastaan kannattaisi arvioida vain hetkittäisenä poikkileikkauksena, vaan myös käynnissä olevana prosessina. Tällöin tietysti suunta ja muutoksen tahti ovat tärkeitä kysymyksiä. (Jos muutosta ei esiinny, huolestuisin ja väittäisin, että tästä kohdin moraali saattaa olla lakannut ja jääräpäisyys alkanut.)

Opportunismikysymys liittyy tietysti myös kysymykseen siitä, onko altruismia ankarasti tarkasteltuna lainkaan. Se ei ole kielikorvakysymys vaan empiirinen kysymys (vaikka tietysti altruismin määritteleminen on pitkälti taaskin kielellinen sopimus - koska kaikki määritteleminen on). Toivon mukaan kädellisten sosiaalisen käytöksen tutkimus ja moraalijärjestelmien sosiaalipsykologinen tutkimus antavat meille pian dataa tästä kuumasta perunasta! Vaikka tietysti, tällainen kuristusnauhahattutäti-melioristi kun olen, on minusta tärkeää se, onko edes joitakuita altruisteja, onko altruistisia piirteitä vahvistettavissa kasvatuksella, millainen ympäristö tukee altruististen piirteiden vahvistumista jne, sen sijaan minua ei ihan hirveästi kiinnosta se, onko suurin osa väestöstä altruisteja (tähän vastaisin kai ei melko suoralta kädeltä).

Kostamisen hyvyyskysymys on sellainen, joka on kyllä minusta täysin käsittämätön. Kihisen sisältä joka ikinen kerta oikeudessa istuessani. Ymmärrän senkin jonkinlaisena istitutionaalisena kostona. Eikä kyseessä ole edes kovin hienostunut instrumentti. Mutta toisaalta, se voisi olla vielä ruosteisempi ja rosoreunaisempikin. Niiden ihmisten kohdalla ollaan jo myöhässä, ja heidän määränsä synnyttää välillä toivottoman olon.

TUo PN:n loppukappale on ihan loistava. Jään miettimään sitä, mikä on saanut itseni muuttamaan noita järjestelmiäni. (Ne ovat muuttuneet uskomattoman paljon viimeisen 15 vuoden aikana, jonka noin karkeasti kai voi laskea aikuisuudeksi jossain suhteessa.) Usein muutoksen takana on ollut hyvä esimerkki: olen nähnyt jonkun ihmisen elävän näin ja näin, ja olen vaikuttunut siitä helppoudesta ja tasapainoisuudesta, jolla hän kertonut valinnoistaan, ja halunnut tulla hänen kaltaisekseen ja alkanut varovasti kokeilla, tapailla noita ajatuksia omassa elämässäni. JOskus muutoksen takana on ollut sivusta nähty huono esimerkki: olen nähnyt, kuinka joku ihminen romahtaa tietyiltä osin jonkinlaisen käytöksen seurauksena, ja sen seurauksena olen todennut aiempien käsitysteni asioista olleen virheellisiä. (Tällaisen tunnustamisen takia on tarpeellista, ettei moraalia ajatella pelkkänä aikaviipaleena; on jotenkin vapauttavaa ja lempeää ymmärtää, että kaikki meistä tekevät virheitä, että parantamisen varaa on jne. ja että virheet, ongelmat systeemissä voi ottaa haasteina, ikään kuin lahjoina, joiden avulla koko kurssia saadaan suoristettua. Virhe ei sano: sinä olet HUONO, vaan se sanoo: Hei, jos törmäät seinään, ehkä rattisi on vinossa. Öh, tulipas pöljä metafora... mutta joskus ratit pitää suoristaa ;) eikä sitä voi tehdä, ellei ensin myönnä, että törmää aina vasemmalle kun koettaa muka ajaa suoraan.) Joskus sanallinen kuvauskin asioista riittää. LUkee, kuinka paha tai hyvä olo jollekulle on tullut jostakin, ja yrittää muistaa sen sitten kun on sellaisessa asemassa, että voi vaikuttaa tuollaisiin seikkoihin.

Viime aikoina minuun on tehnyt suurimman vaikutuksen tutkimus lievän myönteisen tunteen aiheuttamasta parannuksesta päättelyyn ja mielialaan. Ajatella, että hymy tai kuulumisten kysyminen (tai alle dollarin ilmaislahja - mainosmiehet kyllä osaavat soveltaa tätä, miksemme me muut?) parantaa ihmisten päättelysuorituksia vielä kolme varttia moisen "pikkujutun" jälkeenkin. Ja kuinka vähitellen hyvä fiilis kerrostuu, muuttuu osaksi toimintakulttuuria jne.

Jonkun pitää vain aloittaa tuollaisen positiivisen kulttuurin rakentaminen. Tietysti se kuulostaa erittäin epämuodikkaalta ja kukkahattutädiltä mutta so what. Koska jos osakin huonosti päättyvistä teoista ja valinnoista on seurausta ehdollistumisesta ilkeään, nälvivään ja pilkalliseen toimintakulttuuriin, jota toteutetaan sen kummemmin ajattelematta, kulttuurin muuttaminen tietyllä työpaikalla, koulussa tms. ympäristössä on kyllä hatunnoston arvoinen teko.
AJatella, jos se estää jonkun burn outin tms.

Jani, älä sinä pahoittele heikkoja muotoiluja. Minä kun en tunnu muotoilevan ollenkaan ;) - olen edelleen aivan hämmentynyt PN:n listasta. Mutta mitä siihen tulee, että jos ei usko onnellisuutta mahdolliseksi, voi haluta päinvastaista, enpä tiedä. Vaikka onnellisuutta ei uskoisikaan mahdolliseksi, kai voisi haluta tyytyväisyyttä tai neutraaliutta onnettomuuksien sijaan? Vai ajattelitko, että jotenkin olisi sellainen käsitys, että maailma on tuhoa, hirmumyrskyä ja hävitystä anyways joten minäkin menen virran mukana ja aiheutan niitä? OLisiko se haluamista? Hmm, kai se voisi olla sitäkin. Mutta kyse voisi tietysti olla myös siitä, ettei oikeastaan halua erityisemmin mitään, toimii vain kuin robotti, esim. uskoo johonkin hämärään tiukkaan determinismiin ja siitä kajahtaneena (IKÄÄN KUIN tuntisi tuon determinismin syvärit niin tarkasti, että TIETÄISI täysin varmasti, että seuraavaksi toimin näin-ja-näin - tämä on kahjouden eräs muoto, johon olen nähnyt ainoastaan yhden henkilön sitoutuvan; se on todella hämmentävä kanta, enkä todellakaan onnistunut keskustelustamme huolimatta ymmärtämään, miten hän kuvitteli tuon kaiken tiedon saavansa; kuulemma ennusteita ei voi tehdä pitkälle vaikka systeemissä ei esiinnykään hänen käsityksensä mukaan emergenssiä. Halleluujaa, mikä kanta!) toimii sitten kuin täysi törppö ja ajattelee, että systeemin determinoimana haluaa, öh, onnettomuutta.

TOsin tietysti jos määritellään, että ihminen hakee aina onnellisuutta ja otetaan tämä lähtökohdaksi, päästään pian siihen kivaan pikku dilemmaan, että jos ihminen haluaa jotakin onnettomuudelta näyttävää, on se todellisuudessa onnellisuutta. Tätä voidaan tietysti väistellä näkökulmaistuksin. Näkökulmat tuntuvat kyllä muutenkin välttämättömiltä keskustelun palikoilta onnellisuudesta puhuttaessa, koska vaikuttaa siltä, että onnellisuuden ja eettisyyden määritelmät on aika pitkälti sidottu elämismaailmaan. (KÄyttäisin tätä mieluummin kuin viitekehystä tai diskurssia, koska minusta moraali ei ole VAIN kielellinen ilmiö.)

Tällaista, ensimmäinen työpäivä käynnissä. (TÖissä on kivaa ajatella moraalia odottaessa asiakkaita kirjaston hiljaisessa ilmastoidussa hämärässä.)

14/8/06 12:48  
Blogger Punainen Nörtti said...

Minun uskoakseni taas altruismikysymys on hyvin pitkälle ei-empiirinen. Sikäli kun käsittelemme sitä empiirisenä kysymyksenä, ja laskemme hyödyksi pelkästään selvästi havaittavat hyödyt ja/tai hyödyn tavoittelemiseksi pelkästään tietoisen laskelmoinnin, vastaus lienee, että altruistisia tekoja tehdään hyvinkin paljon.

Toisessa ääripäässä taas voimme aina postuloida ihmiselle jonkunlaisen sisäisen tarpeen tehdä hyvää, ja lähteä siitä, että tuon tarpeen tyydyttäminen on itsekkyyttä, jolloin altruistisia tekoja ei ole ollenkaan.

Välillä on sitten spektri sellaisia hämäriä hyötyjä kuten hyvän mielen saaminen antamisesta tai goodwillin kerääminen, ja minun kielikorvani ei sano, pitäisikö tällaisia motiiveja laskea itsekkyydeksi.

Yleinen mielipide lienee sitä mieltä, että hyvä teko, joka tehdään siksi, että sen on kyynisesti laskelmoitu antavan tekijälleen muiden myötätunnon, ei ole altruistinen, eikä se näin ollen ole tehokas muiden arvostuksen kerääjä. Tämä sitten johtaa paradoksaaliseen tilanteeseen, jossa ihmisten pitää toimia ikään kuin he tekisivät pyyteettömästi hyvää, ja paras tapa luoda tällainen vaikutelma lienee tehdä pyyteettömästi hyvää. Minun kielikorvani ei sano, pitäisikö sellaista ihmistä pitää aitona altruistina, joka sosiaalisen paineen takia omaksuu tavan pyyteettömiin hyviin tekoihin. Luulisin, että ihmiset kuitenkin pääosin toimivat tottumusten varassa, ja tietoista laskelmointia esiintyy hyvin vähän.

Platonin Valtiossa esitetään metafora yhteiskunnasta organismina. Jos joku henkilö on sisäistänyt tällaisen mallin, hänen prioriteettinsa numero yksi lienee yhteiskunnan etujen (mitä ne sitten ovatkaan) ajaminen. Voidaanko tällaisessa tilanteessa, jossa raja itsen ja yhteiskunnan välillä on hämärtynyt, ylipäätänsä puhua mielekkäästi itsekkäistä ja altruistisista pyrkimyksistä? (Vai pitäisikö tällaisessa tilanteessa katsoa, että oikeita altruistisia tekoja ovat ainoastaan ne, jotka tehdään jokun muun kuin oman yhteisön hyväksi?) Nykymaailmassa harvat kai suhtautuvat yhteiskuntaan tällä tavoin, mutta suhtautuminen omiin lapsiin ja puolisoon lienee jotain samankaltaista.

Oman ongelmansa muodostavat sitten ne pyrkimykset, joissa motiivina ei varsinaisesti ole yhdenkään ihmisen edun lisääminen. Jos ihminen on esimerkiksi hurahtanut johonkin harrastukseen ja levittää harrastusta muiden ihmisten keskuuteen lähinnä siksi, että hänen mielestään vain on niin hienoa, että kyseistä asiaa harrastetaan, kuinka tällaista tilannetta pitäisi analysoida itsekkyys-altruistisuus -näkökulmasta?

Entä sitten uskonnollisen ihmisen hyvät teot, jotka hän tekee siksi, että hän haluaa toteuttaa Jumalan tahtoa? (Olettaen, että hän ei yritä välttää helvettiin joutumista, mikä lienee selvästi itsekästä.) Raamatun mukaan Jeesus on sanonut, että minkä te teette ihmisille, sen te teette Jeesukselle. Tämän takia minun on vaikea päättää, kuinka suhtautua siihen, jos joku uskonnollinen ihminen tekee minulle hyvää (vaikka teko selvästi olisikin minun etuni mukainen), koska jossain määrin koen, että tuollainen teko ei kohdistu minuun itseeni. Tällainen ihminen ei noudata minun suhteeni Kantin ohjetta "Kohtele muita ihmisiä päämääränä sinänsä, älä välineenä", koska tekee minusta välikappaleen, jonka kautta hän uskoo hyvien tekojen kohdistuvan Jeesukseen.

Eli itse katsoisin, että jaottelu itsekkäisiin ja altruistisiin tekoihin on mielekäs pelkästään silloin, kun (1) hyödyt ovat havaittavissa (2) päätökset tehdään tietoisesti harkiten ja (3) toiminnan tavoitteena on jonkun tietyn ihmisen (eikä kollektiivin tai jonkun abstraktion) etu. Tällaisia tilanteita on loppujen lopuksi melko vähän.

14/8/06 18:34  
Blogger Punainen Nörtti said...

Mitä hyötyä uskot kädellisten moraalijärjestelmien tutkimuksesta olevan altruismin olemassaolokysymyksen selvittelyyn? (Eli mitä se voisi lisätä ihan tavalliseen arkitietämykseemme?)

Mainitsit olevasi melioristi. En tiedä ko. opista muuta kuin sen, mitä Wikipedia
kertoo, ja sen mukaan melioristit uskovat kehityksen olevan metafyysinen käsite. Tarkoittaako tämä sitä, että uskot 'luonnon' tai 'todellisuuden' määräävän, millaiset muutokset ovat kehitystä ja mitkä taantumusta? Jos kyllä, minun on vaikea hahmottaa kyseistä kantaa, koska minun on vaikea nähdä, kuinka kehityksestä tai taantumuksesta voisi puhua muutoin kuin suhteessa johonkin (vapaasti valittavaan) päämäärään.

14/8/06 20:34  

Lähetä kommentti

<< Home

<