30.8.06

Sivistyksestä, sohvatyynyistä ja sukupuolittumisesta

Joskus keskustelee jonkun ihmisen kanssa ja miettii, mikä hänen motivaationsa on lukea jotakin. Tämä tulee mieleen, kun lehdenmyyjä soittaa puhelimeeni ja tarjoaa Kotivinkki-lehden tilausta. Se ei tulisi maksamaan aluksi mitään. Mutta en halua lukea tuollaista roskaa, sanon puhelimeen epäkohteliaan suorasti. (En ole pyytänyt häntä soittamaan, joten voin olla melko suora tuntematta itseäni epäeettiseksi - sitä paitsi puhelinmyyjälle, joka jotenkin identifioituisi myymäänsä paskaan, tekee silmiä avaava radikaaliterapia todennäköisesti ihan hyvää. Rajansa sitä on työhön sitoutuneisuudellakin! Jos omia tai oman paikan tuotoksia alkaa pitää jotenkin sädekehin silattuna, on todellisuustarkistuksen aika.) Sitten toivotan hauskaa päivänjatkoa, mutta en parempaa onnea.

Luulen, että iso osa ihmisistä lukee kodinsisustushysterialehtiä jotenkin puolipakonomaisesti tuolla tavalla kaupittelemattakin. Enemmän heille tekisi hyvää lukea jotakin muuta. Vaikka satuja, Platonia, runoja, logiikkaa, psykologiaa. Jotakin, joka ei lietso tunnetta, että muutos on jotakin, mikä pitää ostaa ja tökkiä liikkeelle ulkokohtaisesti. (Toki sekin on yksi mekanismi tuottaa muutosta mielentiloihin - mutta tuntuu siltä, että tuo mekanismi on aivan ylikorostunut ajassamme. Ei menneinä aikoina jähmetytty henkisesti, vaikkei saatukaan Hempasta -kuten yksi ystäväni Hemtexiä kutsuu - muodinmukaisia sohvatyynyjä parin kuukauden välein. Pikemminkin päinvastoin - oli aikaa ajatella muutakin kuin sohvatyynyjä.)

Vaikka olen tutkinut ympäristöestetiikkaa ja olen sitä mieltä, että ympäristö vaikuttaa mielialaan uskomattoman paljon (ja siksi en ikinä päästäisi sisustussuunnittelijaa kotiini raiskaamaan ajatusteni pesää), en siltikään ymmärrä, miksi jatkuvasti pitäisi lukea uusista kesäverhoista ja sohvamateriaaliratkaisuista. Oma tavoitteeni on selvitä tällä kaksitoista vuotta sitten käytettynä ostamallani tiikkiviiluisella pöydällä hautaan saakka. Hitto vie, metsät ovat sentään paljon kauniimpia humistessaan ja kuhistessaan kuin joidenkin sohvien käsinojina (tai Kotivinkki-lehtinä - tämä vaihtoehto on suorastaan puistattava).

Siinä, etteivät ihmiset näytä aina ymmärtävän, etteivät hyödykkeet synny tyhjästä ja että maailman kantokyky on hyvin heikoissa kantimissa, on jotakin hirvittävän sivistymätöntä.

No niin, nyt joku kenties sanoo, että olen sivistymätön, kun en tilaa lehtiä. Se pitää nimittäin paikkaansa - minulle ei tule yhtään lehteä. Jos sivistys tahdotaan määritellä lehtien lukemiseksi ja siihen kritiikittömästi suhtautumiseksi, tunnustaudun oikopäätä yhtä (joskin kvalitatiivisesti eri tavalla) sivistymättömäksi kuin Korkeasaaren paviaanit. Kirjasto olisi tuossa aivan vieressä, mutta ei sinnekään tule mentyä usein lukemaan. Se johtuu kai siitä, että pidän sivistyneempänä sitä, että tutkiskelen joitain punnittuja, perinpohjaisia näkemyksiä, etenkin suomalaisen arkitodellisuuden ulkopuolelta, ja siivilöin ajankohtaisinformaation ystävistäni, jotka ovat päätyneet työnsä tai jonkin muun tuntemattoman seikan - näitä voi olla epäilemättä monia turhamaisuudesta ja pelosta aitoon kiinnostukseen saakka - takia seuraamaan uutisia. Olen miettinyt monesti, onko ystävien käyttäminen tällä tavalla oikein sopivaa, mutta tullut tulokseen, että kyseessä on kuitenkin win-win -tilanne: minä saan tietää uutiset juuri sopivasti suodatettuina, ja ystävät saavat hyvää mieltä siitä, että ovat minua enemmän maailmankartalla. (Sama mekanismi toimii pyydettäessä jotakuta oppinutta henkilöä suosittelemaan kirjallisuutta tai muuta materiaalia tähän ja tähän intressiin - eivät he siitä loukkaannu, elleivät nyt sitten saa miljoonaa sellaista pyyntöä vuodessa, pikemminkin ovat hitusen imarreltuja.)

Minua voisi syyttää sivistymättömäksi myös siinä mielessä, että erotan pelkän oppineisuuden sivistyksestä, jonka ajattelen jotenkin laajemmaksi projektiksi. (Sydämen sivistys, kuten olet kenties huomannut, teroittaa terminä aika monta kieltä tuossa tuokiossa.) Oppinut voi olla kylmä, sivistynyt ei. No, tämä on taas vain oma mielipiteeni. John Irvingin kirjassa Neljäs käsi on mielenkiintoinen kohta, jossa keskustellaan, voiko tiettyä lastenkirjaa lukea itkemättä. (Kuten muutkin Irvingin kirjat, tämäkin on täynnä tarkkanäköisiä havaintoja lukemisesta ja kirjallisuudesta ihmisten elämässä.) "Minä muistan ne!" Patrick huudahti. "Stuart Little oli ihana ja minä muistan, miten äiti itki aina kun hän luki minulle Lotta ystävääni." "Niille, jotka lukevat Lotta ystävääni itkemättä, pitäisi tehdä lobotomia", sanoi Zajac. Tunnistan asenteen: on kirjallisuuden kohtia, jotka saavat minut ajattelemaan, että ihminen, joka ei reagoi niihin mitenkään, on jotenkin vajaa eläytymiskyvyltään ja siten kenties myös moraaliltaan (ellei hän kompensoi eläytymiskyvyn puutettaan jollakin pitävällä, taitavasti muotoillulla moraalisella periaatteella; tuskin hänestä silti ihmistuntijaa koskaan tulee. No, tuskin minustakaan, itse asiassa. Taidan pitää kirjoista enemmän kuin ihmisistä, se on hieman häiritsevää huomata! Jos kirjojen kanssa voisi harjoittaa seksiä, en kai poistuisi asunnostani lainkaan muualle kuin metsiin ja rantaan.) Nuo kirjallisuuden kohdat löytyvät oikeastaan aika helposti - klassikkohan on historiallinen määritelmä teokselle, joka on koskettanut monina eri aikoina useita (ja oletettavasti aika eri tavoin).

Tietysti joskus käy niinkin, että aika ja elintavat ovat muuttuneet jo niin paljon, että suuri osa ihmisistä ei enää tunnista aiemmin klassikkona pidetyn arvoa - tämä on kai realistinen kuvaus nykytilanteesta - mutta ei se ole vielä mikään vastaväite sille, mitä tekstin koskettamaksi, liikuttamaksi tuleminen saattaisi osoittaa. Sillä eihän pikkumaisuus omaan elämäntapaan takertumisessa ja siitä käsin osoitettu ymmärtämättömyys toista elämäntapaa kohtaan (taitavasti kuvattuna, tietysti; asioiden tekeminen näkyväksi, ymmärrettäväksi, koettavaksi on kenties vaikeimpia seikkoja maailmassa, ja miten tärkeä, kun sen moraaliset seuraukset ajatellaan läpi huolellisesti - ehkä ymmärtäisin lehtien lukemista ja tilaamista, jos sitä kuvattaisiin riittävän taitavasti? Otan mielelläni vinkkejä vastaan!) ole mikään hyve vaan pikemminkin moraalin este. Tietty etäännyttäminen ei mielestäni voi kuulua sivistykseen. Sillä mitä sivistynyttä on siinä, että toteaa maailmassa olevan kärsimystä, johon olisi helppo puuttua, mutta enpä aio kuitenkaan puuttua edes helpoissa kohdin? Tai mitä sivistynyttä on siinä, että pystyy tukahduttamaan tunteensa lukiessa, kieltäytyy eläytymästä ja käsittelemästä niitä? Sehän on kirjallisuuden potentiaalin hukkaanheittämistä. (Ja lisäksi rasittaa omaa elimistöä, kuten empiirinen psykologinen tutkimus osoittaa. Niin huvituksen kuin tuskan eleiden kätkeminen - uskon että pientä kutkaa niihin tuntuu kyllä lukiessa, pitäisi vain uskaltaa heittäytyä, harvemmin sitä on hihitykseen kuoltu - tuottaa laajan stressireaktion.)

Lehdissä harvemmin teemoja kehitellään siihen pisteeseen, että ne kykenisivät ravistelemaan. Uutinen viidestätuhannesta kuolleesta siellä ja täällä taas on käsittämätön surullisuudessaan. Joku keski-ikäinen setä jyrisee rintaäänellä. (Anteeksi keski-ikäisille sedille, ette te kaikki ole samanlaisia. Esimerkiksi Erkki Tuomioja on oikein hieno tyyppi! Mutta monet muut sedät on harmaapukupesty ja klanittu päästä ja ne puhuvat kaikki samaa jargonia - mistä ihmeestä ne pitäisi erottaa? Ajattelen setiä tekemässä itselleen elouait - viisisataa samannäköistä elouaita, jotka puhuvat kannattavuudesta, kilpailukyvystä ja niin edelleen. Siitä, mitä ihmiset tahtovat. Mutta eivät ihmiset tiedä mitä tahtovat! En minä ainakaan. Ei siitä, että ostan luomuteetä, voi vielä päätellä, että tiedän mitä tahdon, edes kuluttajana.) Näistä tapahtumista kuulee. Ja jatkuvasti on kärsimystä, josta ei jakseta kirjoittaa koko ajan, sillä uutisarvo on melko pitkälti uutuusarvon kanssa linjautuva. Mitähän tsunamialueen maataloudelle kuuluu, esimerkiksi? Entä köyhien maiden orpokotien lapsille? Koe-eläimille? Venäjän vanhoille metsille? Bonoboille?

Yksi hyvä kirja tuntuu opettavan moraalista enemmän kuin vuosikymmenien lehtien tankkaaminen. Se, miksi uskaltaudun kirjoittamaan tämän lauseen ylös, johtuu siitä, että olen kirjoittanut lehtijuttuja. Tiedän, miten juttu pitää muotoilla, millaista otetta toivotaan. Vaikka en lue lehtiä säännöllisesti, tunnen lehtimaailmaa tätä kautta. (Okei, kaikki lehdet eivät ole samanlaisia. Esimerkiksi Tieteessä tapahtuu on erinomainen lehti.) Kun luen G. H. Meadin sadan vuoden takaisia mietteitä siitä, miten sanomalehdet tulevat mullistamaan ihmisten moraalin tekemällä kansoista veljiä, tekisi mieli parkua pettymyksestä. Sillä asenteet tuntuvat koventuneen, eivät suinkaan pehmentyneen. Hitto vie, emmehän me ole sisaruksia muuta kuin kuluttajina.

Mutta takaisin sivistykseen. Sellaisessa perinteisessä, formaalissa sivistyskäsityksessä, jollaisen on joskus haistavinaan tiettyjen keskustelujen liepeillä, on sellainen ikävä sivujuonne, että se katsoo jotkut aiheet yksinkertaisesti sopimattomiksi keskustella, vaikka sävy ei olisi edes mitenkään mässäilevä, loukkaava tai yleiseen vastuuttomuuteen kehottava. Mutta jos sivistystä käytetään näin, jonkinlaisena sensuurimörkönä ihmisten kokemuksen jakamiselle, se näyttää toimivan itseään vastaan: eivät synkät salaisuudet avaamattomina traumoina, häpeinä ja pelkoina siitä, että olen ainoa, jolla on näitä ajatuksia, helpota kommunikaatiota ja sujuvaa toimeen tulemista, ystävyyttä ja rakkautta, vaan pikemminkin halvaannuttavat ne jo keskustelun lähtökuopissa. (Miten suuren muutoksen blogit ovatkaan tuoneet tällaiseen keskusteluun! Ja sitä myötä osanottajien elämään. Kenties entiseni on oikeassa - tämä on jonkinlainen kontrolloimaton sosiaalipsykologinen koealusta. Hän uskoo, että meille useimmille käy huonosti. Minulle kuulemma ei, koska olen niin jääräpäinen tahvo. Huooh. Minä taas toivon, että asioiden jakaminen ja työstäminen synnyttäisi uudenlaisen moraalisen ja yhteisöllisen ilmapiirin. Ainakin toistaiseksi tähän yhteiseen ponnistukseen osallistuminen tuntuu aika ihmeelliseltä ja hienolta. )

Mutta takaisin tabuihin. Esimerkkiä ei tarvitse hakea kauaa: useampikin tuntemani mies valittaa, että he eivät voi sanoa, miltä heistä tuntuu sukupuolisuus, miten he jäsentävät sukupuolieron jne. - koska jos kyseenalaistaa jonkin populäärifeminismin teesin (?? Minusta feminismi on niin monitahkoinen noppa, että sieltä voi pöllähtää melkein mikä tahansa mielipide ehkä lukuunottamatta sellaista itsestäänselvää poissulkua että ei olla sitä mieltä, että naisia saisi pistää turpiin ihan niin kuin huvittaa. Se, että joku on feministi, ei sano vielä paljon mitään muuta kuin että hänellä ei ole tuon ismin kanssa samanlaista henkilökohtaisesta historiasta juontuvaa issueta kuin itselläni. No, minä nyt olen muutenkin raivoissani, jos minun pitää sanoa olevani jotakin muutakin kuin kasa ongelmia.) edes mututasolla, tulee erittäin helposti leimatuksi sovinistiksi (vaikkei siis olisi ilmaissut, että feminismi olisi väärässä, esittänyt vain, että ilmiöön on myös tällainen näkökulma, minusta tuntuu tältä, ja etten tiedä, tuntuuko kenestäkään muusta ja että tiedän, että jostakusta tämä saattaa tuntua pahalta, mutta että tältä minusta nyt vain tuntuu - mikä luottamuksen osoitus, ja miten sellainen usein palkitaankaan!). Esimerkiksi, en usko että mies voisi kirjoittaa naisten katselemisesta samoin kuin Eufemia kirjoittaa (erinomaisesti) miesten katselemisesta ilman, että häntä alkaisivat jotkut pikaistuneimmat pitää iljettävänä, vanhoillisena, alistavana tms.

(Samalla kun virittelemme tuntikausia ulos mennessä kenkien ja sukkien, sukkien ja hameiden, hameiden ja villapuseroiden harmoniaa ja käymme vuosikaudet tanssitunneilla oppiaksemme liikkumaan kauniisti ja opettelemme puhumaan heleällä äänellä - - - ajattelun tarkentamisen ja hiomisen ohella - - - ja sitten meitä ei saisi ihastella? Huh, mikä näkemys. Ihasteleminen on toki eri asia kuin kouriminen ja muu karkeus. Kyllä minä ainakin petyn, jos panostan jonkun juhliin laittautumalla juuri siten kuten tiedän hänen mieluiten naiset näkevän eikä hän lainkaan hämmenny siitä, kuinka tarkasti olen kuunnellut hänen mieltymyksiään ja laittanut ne toteen tuona iltana siinä osassa maailmaa, joka ei ole minun mutta kylläkin määräysvallassani - kehoni alueella. Ongelma kai on lähinnä, että jotkut miehet ovat aika huonoja lukemaan, että kadulla bussipysäkillä seisova kaunistautunut nainen ei odota juuri häntä, sammakkoa valkoisine ratsuineen...)

Mitä tulisi ajatella esimerkiksi siitä, että täällä keskustelu sukupuolittuneista roolimalleista menee helposti tukkanuottasiksi ja nalkuttamiseksi? (Ei siitä tulisi tietysti ajatella mitään, mutta jotainhan siitä välttämättä mieleen tulee.) Kuuntelen musiikkia last.fm:ssa, ja hämmästyn hetki hetkeltä enemmän siitä, että länsimaisen naisen ääni on niin valittava, kapea, kiukkuinen. Luulen tämän johtuvan liioista roolipaineista - meidänhän pitäisi olla about miehiä naiseuden ohella, olla sekä hoivaavia ja suvaitsevia ja komppaavia mutta sitten myös raudankovia uraihmisiä ja vielä tuon päälle dokaavia hyviä jätkiä. Siinä tulee lähestulkoon hulluksi! Omat naisten kanssa ystävystymiseen, seurustelemisiin ja rakastumisiin kiteytyvät ongelmani liittyvät pitkälti siihen, etten pidä lainkaan länsimaisesta sukupuolituksesta enkä romantiikan ajalta periytyvästä rakkauskäsityksestä, ja sitten minut käsitetään helposti väärin. (Vaikka perinteessämme on toki käytännössä järkeviä piirteitä, kuten rituaalisten genitaalisten ympärileikkauksien puuttuminen - julmuuksia en tahtoisi olla kyselemässä.)

Lähestulkoon ainoa ihminen, joka on kyennyt keskustelemaan kanssani sukupuoliroolituksesta jokseenkin sivistyneesti, on (kenties joillekin jäykemmin asioita jäsentäville yllätyksenä) Käymälöitsijä, joka jakaa samantyyppisen kiinnostuksen esimerkiksi esimoderniin erotiikkaan eikä pidä tuollaisista asioista keskustelemista jotenkin epäsivistyneenä tai uhkaavana. (Tietysti on muitakin syitä tulla hyvin toimeen Swendolynen kanssa - runoni lukeneeni hän tietää osapuilleen, millaista universumia olen asuttanut, meillä on hyvin samantyyppinen tausta, pidämme toistemme kirjahyllyjen sisällöstä, olemme lähestulkoon yhtä huolettomia käsitteenmäärittelijöitä ja suhtaudumme samalla varauksella ismittymiseen.) Naisten kanssa sukupuoliroolituksesta keskusteleminen kyllä onnistuu, mutta se ei ole tuloksiltaan niin hedelmällistä. (Paitsi ehkä Eufemian kanssa.) Tiedän siitä jo aika paljon, ja siksi koetan liikkua yleiskatsauksenomaisesti toisen sukupuolen alueella karttapohja käsissäni, sitä täydennellen. Minua rasittaa sukupuolivihamielisyys, ja tahtoisin, että jonkinlainen välirauha saavutettaisiin. Sitä paitsi rakastan haasteita, jos ne ovat maltillisia ja toteutettavan kokoisia, kuten esimerkiksi hyväntahtoisuus sukupuolten kesken, ainakin jossakin pienemmissä joukoissa.

On vaikeaa kuvitella, mitä sivistynyttä on siinä, että vaietaan sotatilasta, joka kuitenkin riehuu yksittäisissä keskusteluissa. No, mediassa myös. (Vilkuilen kahvihuoneessa yliopiston henkilöstölehteä. Neljä naistorhtoria valittaa siinä, ettei naisille liikene virkoja - miehet suosivat ystäviään. Mutta niinhän naisetkin tekevät! Tai ainakin ne naiset jotka tunnen, mukaanlukien itseni. Miehet vain sattuvat olemaan tällä hetkellä vallitsevassa asemassa yliopistoilla ja siksi heidän pitäisi ehkä olla vielä hieman tarkempia ja harkitsevampia istuessaan virantäyttökomiteoissa.) Surullisinta on huomata, kuinka sama pyörremysky raivoaa jo ihmisten läheisimmissä ihmissuhteissakin, joiden sentään pitäisi olla rauhan tyyssijoja ja vankan aallonmurtajan rengastamia turvasatamia. Naiset kuvaavat miestään "sellaiseksi äijäksi" ja miehet naistaan "estrogeenituuliviiriksi". Ja asioista ei kuitenkaan saisi keskustella sivistyneesti ja suoraan (koetahan vaan, ihmiset alkavat pitää sinua omituisena - minulla ei ole tällä saralla kyllä enää mitään hävittävää; tosin usein kun sanon jotakin mitä totisinta, kuten että niitä joiden kanssa on maannut ei enää jännitä, ihmiset luulevat, että se on vain jokin vitsi).

Ilmeisesti oletetaan, että toinen tietää jollain telepaattisella varmuudella, mitä päässäni liikkuu tai jopa mitä toinen sukupuoli, tuo tutkimaton manner, diskurssissaan noin yleensä spekuloi, haluaa, inhoaa. En minä tiedä, miten miehet puhuvat, kun en ole paikalla, enkä myöskään sitä, miten toiset naiset puhuvat heille heidän ollessaan kahden kesken. Toisen sukupuolen lisäksi myös omani on minulle tärkeimmissä suhteissaan tuntematon, itseäni lukuunottamatta. (Onneksi on pari miestä, jotka suostuvat keskustelemaan aiheesta vedottuani eettisyyteen ja sen kehittämiseen - enhän voi vaatia, että toiveeni ja paheksuntani otetaan huomioon, jos en vaivaudu kertomaan niistä, eivätkä hekään voi, jos eivät kerro omistaan!)

Joskus tuntuu siltä, että haluaisin vetää pahvilaatikon päähäni, kun sukupuoliroolikeskustelu alkaa. Koska kaikki muut tuntuvat tietävän, millaisia ovat miehet ja naiset. Minä en tiedä mitään! Ja ehkä juuri siksi kuvittelen, että keskustelu voi pysyä sivistyneenä.

Ja nyt sitten aloitan tällaisen keskustelun ihan itsekseni. Vuodatusta, vuodatusta. Tunnen todellakin olevani osa psykologista koetta havaitessani, että selitän sukupuolirooleista yleisesti ja ylipäänsä. Minua vain stressaa sodanomainen tunnelma. En halua kaivautua mihinkään poteroihin enkä ainakaan ajatella, että sukupuoli olisi niin merkittävä tekijä - ainakaan sukupuoli sellaisena kuin länsimainen stereotyyppi sen kuvaa nykyään.

Mutta tämä onkin vain esimerkki. Esimerkki siitä, missä on vielä sivistyksen puutetta: eettisesti kaikista tärkeimmässä elämän kysymyksessä, pariutumisessa ja sitoutumisessa. (No jaa, ehkä kasvatus on yhtä tärkeä.) Sillä eikö kaikista aiheista pitäisi pystyä keskustelemaan sivistyneesti? Ja eikö ole kamalaa, että näin tärkeä aihe on sellainen, että jos sitä pyrkii kuvaamaan tarkasti ja luottavaisesti, saa hourupään maineen?

Eipä Kotivinkin puhelinmyyjä tainnut arvata, mihin viaton soittokeikka matkapuhelinnumeroon johti. Olen sotkeutunut perusteellisesti sivistyksen käsitteeseen. Tahdon siis, että sivistys on tarkkaa asioihin perehtymistä, niiden uskollista kuvaamista ja siten jakamista, eri kuvaus- ja jäsennystapojen yhteensovittamisen yrittämistä hyvässä hengessä ja ketään ongelman esiin nostavaa paheksumatta. Että se on sitä, että jonkin yksittäisen ärsyttävän seikan sijaan ehdotetaan, voisiko asia sittenkin järjestyä näin, oletko kokeillut. Että ennakolta sensuroituja aiheita ei ole.

Kuulostaa erittäin ihmiskeskeiseltä, toistaiseksi. Olen taas niin ahdistunut ihmistenvälisestä kitkasta, että melkein unohdan ottaa muotoiluun perustavamman tason sivistykselle. (Olisi kiinnostavaa tietää, liittyykö tällainen mekanismi yleisemminkin ympäristökysymyksestä puhumattomuuteen ja sen näkymättömyyteen ties missä määritelmissä - ihmiset ovat keskenään niin solmussa, että unohtavat, että perustavampikin taso olisi. Taso, joka voisi yhdistää, luoda niitä yhteisiä tavoitteita, joiden puitteissa kenties hyvinkin erilaisten ihmisten keskenään toimeen tuleminen, ystävyys ja rakkaus tulisi helpommaksi...) Mukaan olisi lisättävä vielä se, että tajutaan, että ihmisen maailma on iloinen muurahaiskuhina, joka ei evolutiivisesti ole niin kovin muuttunut kirjoitetun kulttuurin aikanakaan, ja että tajutaan, että noilla muurahaisrassukoilla on keko, ja polkuja, ja metsä, ja että niiden olisi arvostettava jotenkin myös puitteita, joiden ansiosta ne pysyvät hengissä ja virikkeistettyinä.

Mutta en siltikään ole muotoiluuni kovin tyytyväinen. Jätän asian hautumaan ja olen tyytyväinen siitä, että päivä on edennyt iltaan.

Osittain tyytyväisyys johtuu siitäkin, että Vompilta tulee tekstiviesti, joka muistuttaa minua siitä, että maailmassa on hyviä ja kauniita kohtia, joissa sivistynyt keskustelu itää lainkaan ponnistelemattakin. Hän kirjoittaa olevansa solmussa ja kovin räjähdyspaineinen silkasta odotuksesta. Koska kuvaisin itseäni samoin termein, minua jännittää ensi tiistai. Entä jos koko lentoasema räjähtää? Entä jos juoksemme toistemme läpi ja lattialle jää vain verisiä riekaleita? Tai jos itkemme niin, että myöhästymme viimeisestä yöbussista kaupunkiin? (Joskus tulee mieleen, että mielikuvituksen vaimennuspedaali olisi kätevä.)

Jos lentoasema räjähtää tuntemattomasta syystä ensi tiistaina, sinulla on jo hypoteesi valmiina.

7 Comments:

Blogger Mikko said...

Ehkä sukupuolieroista voitaisiin puhua riidattomasti muiden eläimien kuin ihmisten kohdalla.

30/8/06 23:50  
Blogger matkalla said...

ehkä. :)

katson kaikkea nyt viktoriaanisten silmälasien lävitse, enkä voi olla näkemättä tietynlaista ilahduttavaa täsmäosumista, mikä kirjallisissa ja vilkkaissa keskustelijanaisissa näyttää esiintyvän tuolloin. (kai)

harmi, että keskustelutaito ei ole enää yhtä ruokittu hyve, koska olisi hauskaa istua aina pöydissä, joissa oltaisin eteviä älyllisesti, sukkelasti ja psykologisesti. ehkä pitäis perustaa viktoriaanien keskustelukerho sukupuolirooleihin yhtään takertumatta vaan niistä ilakoiden.

31/8/06 10:39  
Blogger Timo said...

Harvinaislaatuisen rikas ja kiinnostava kirjoitus. Ei sivistyksen toivossa kannata lehtiä haravoida, luulenm minäkin. Mutta kenties blogit toteuttavat Meadin viktoriaanisen haaveen! :-)

peaaoai

31/8/06 13:34  
Blogger Mikko said...

Sitäpaitsi se nyt on selvä, etteivät kaikki ihmiset vaan voi keskustella kaikista asioista. Mieleen tulee tämä lainaus Väinö Linnalta:

Kun tiedettä tästä [ihmisten pilaamisesta tiedolla] syytettiin, keksi se puolustuksekseen lauseen: kemialle ei ole olemassa saastaa. Tämän asian takana on kuitenkin eräs kulttuurin ongelmallisempia kohtia, sillä joskaan kemialle ei ole olemassa saastaa, niin kemisti kyllä saastuu, koska tieto luo ihmistä. Mutta onko tämä saastuminen sitten millään tavalla vaarallista, se on avoin kysymys. Toisten mielestä ei ole, toisten mielestä on, ja tämä seikka onkin eräs koko maailman kulttuuria koskeva vedenjakaja. Nuoriso pitää yleensä todellisuuden tiedostamista ainoana oikeana lähtökohtana, kun taas vanhempi väki saksisi, kuka enemmän ja kuka vähemmän.

31/8/06 16:42  
Blogger Veloena said...

Mikon ensimmäinen kommentti on erinomainen. Juuri näinhän tehdäänkin!

Mutta siitä ei vain voi kiskaista johtopäätöksiä suoraan ihmisiin, koska lähisukulaisemmekin elävät niin eri lailla.

Mitä viktoriaanisuuteen tulee, aah.

Ja siihen, voivatko kaikki keskustella kaikesta - voisivat ainakin yrittää enemmän? Vaikka onhan tämä raskasta asettaa melkein kaikki alttiiksi ja antaa höykytyksen tulla. Jotenkin ajatus omien ajatusten tervehdyttämisestä ankaralla treenauksella ei vain ole suosittu. (Öh, ankara treeni... huh.)

Minäkin ajattelen blogien lähestyvän Meadin haavetta :)

Töissä tulin siihen tulokseen, että tässä kirjoituksessa on ajatusvirhe, ja löysin sen nyt viimein kotiin suoriuduttuani. Samastan hetkellisesti tietämisen mitä haluaa ja haluamisen.

Selvin päin en tietenkään tahtoisi väittää mitään noin pöljää tai jos tietäisin tahtovani, löylyttäisin itseni perinpohjin.

31/8/06 19:52  
Blogger Mikko said...

Mutta siitä ei vain voi kiskaista johtopäätöksiä suoraan ihmisiin, koska lähisukulaisemmekin elävät niin eri lailla.

Testattavia hypoteeseja sieltä voi kuitenkin löytää. Ne tabut vaan tulevat aika nopeasti vastaan. Mutta samat möröt pitäisi tappaa missä tahansa muussakin lähestymistavassa.

31/8/06 23:15  
Blogger Mikko said...

Tästähän tulee minun yksinpuheluani, mutta aihe tuli mieleen myös tämän aamun Helsingin Sanomien
href="http://www.hs.fi/talous/artikkeli/Tutkimus+Lasten+sukupuoli+muuttaa+vanhempien+puoluekantaa/1135221335226">uutisesta
:

Oswald oli havainnut tutkijaryhmineen, että tyttölapsen saanut ihminen alkaa ajatella vasemmistolaisemmin kuin ennen. Poikalapsi taas muuttaa vanhempiensa näkemyksiä oikeistolaiseen suuntaan.

Ihan heppoiseen aineistoon löydös ei perustunut: Oswald analysoi, kuinka kymmenien tuhansien brittien ja saksalaisten poliittinen suuntaus oli vuosittain vaihdellut – jopa vuodesta 1985 nykyhetkeen.

....

Tulos osui tasa-arvokeskustelun ytimeen kuin talikko muurahaiskekoon. "Se aiheutti minulle paljon vaikeuksia radiossa ja televisiossa eri puolilla maailmaa", Oswald kertoo.

"Radiossa kuuluisa brittitoimittaja huusi minulle, että rakennan sukupuolisia stereotyyppejä ja että käsitykseni naisesta ja miehestä on vanhanaikainen. Vastasin, että mitä muka voisin tehdä, en keksinyt näitä lukuja päästäni."

...

Ystävällinen ja vaatimattoman oloinen Oswald ei vaikuta provokaattorilta eikä sovinistilta.

1/9/06 07:37  

Lähetä kommentti

<< Home

<