10.10.06

Yksin ja yhdessä asumisesta

On monia kulttuureja, joissa ei voida kuvitella nuoren tytön voivan tai edes haluavan elää yksin, lukee kirjassa. Tai vanhan tytön, ei sen puoleen, tekisi mieli lisätä. Tämä meidän aikamme, yksiöiden aika. Kas tuossa, joidenkin kymmenien metrien päässä, Viive. Hän istuu ikkunan valoneliössä, kävelemme koiraa Kerubivompatin kanssa viimeisenä yönä, koputamme ikkunaan, hyvää yötä, kulta, kissa sängyllä.

"Ette te tässä voi asua kahdestaan", sanoo ystävä vieraisilla luonani ja nauraa. Voimme, meinaan sanoa. Sanon jotakin muuta, koetan olla pehmeä. Liikumme eteiseen, äkkiä kasvot vakavoituvat. "Minä en kyllä voisi, en näin pienessä. Mutta ehkä minä en ole koskaan ollut sitten oikeasti rakastunut."

Se tuntuu kummalliselta asialta sanoa ääneen. En osaa oikein vastata kuulemaani suruun. Pitäisikö asia lyödä leikiksi, voiko tuohon tarttua muulla kuin huumorilla? Mitä on oikea rakastaminen? Onko se sitä nälkää, jota tunnen jo kauan sitten? Nälkää hei hei sanottaessa, kun toisessa perheessä on ruoka-aika? Voi kun teidän äiti ei olisi tommone komentoora, vaan saisi olla ulkona laukata koko yön. Pelkoa kääntää puhelimen numerolevyä ja kuulla tutut keskuksen raksaukset ja sitten hälytysääni kaukana, pelkoa siitä, että ystävä on jonkun toisen kanssa, katsotaan ensi viikolla, jooko.

Kerubivompatti sanoo olleensa aina rakastunut. Jo ensimmäisellä luokalla on ollut joku tyttö, jota hän on rakastanut. Ensimmäisellä luokalla tytöt ovat vielä pitäneet hänestä, koska hän on ollut lempeä ja kiltti. Mutta sitten jokin on muuttunut, se tyttö muuttanut pois. Kerubivompatti suree edelleen sitä, ettei ole ollut hänen kanssaan yhdessä seitsenvuotiaasta saakka ja niin edelleen. Minäkin suren, koska en ole oikein varma, onko minusta tyttöystävänä yhtään mihinkään. Kiintymään toki, rakastamaan. Mutta riittääkö se? Toistaiseksi se ei ole vielä riittänyt. En olisi saanut hermostua, kaivata, itkeä, olla surullinen, olla iloinen, haalia kulkukoiria ja -kissoja. En olisi saanut roikkua netissä, hermostua netti-ihmisistä ja päättää oppia tulemaan toimeen näiden kanssa, näiden virtuaalisella ala-asteella.

Olen kai minäkin rakastunut, joskus.

Minullakin on ollut tyttöjä, mutta en ole ajatellut rakastavani heitä tai rakastuneeni heihin. Ne ovat aikuisten sanoja, eivät lapsen, ainakaan minun lapsena. Olen tahtonut leikkiä heidän kanssaan, selvähän se, leikkiä hevosta ja luontodokumentin kuvaajaa. Ehkä piirrellä tai tehdä teatteriesitys. Laskea pulkalla mutamäkeä, kun lunta ei tule riittävän nopeasti meidän mielestämme. Tanssia balettihameessa, istua vierekkäin solmimassa nauhoja. Rusetit pitää tunkea piiloon nauhankauluksen alle. Nauhankaulus, onko sellaista sanaa edes? Olen maannut yökylän vääränhajuisissa lakanoissa, katsonut vieraita varjoja seinillä, haistellut hengityshajua, toivonut, että saisin aina nukkua näin, jonkun kanssa.

En ole kutsunut sitä rakkaudeksi. Vaikka varmasti olisin voinut kutsua. Tyttöjen molemminpuoliset kiintymyssuhteet ovat tiiviitä, erot raastavia, arki tasapainottelua. Olemme kulkeneet isojen talojen sivuitse, pareittain, katselleet niitä jotka osaavat ja jotka myös pelaavat pesäpalloa ja muita joukkuelajeja. Olleet ensin liian pieniä ja pöhköjä, pipoja niskoittelematta käyttäviä lettipäähapsiaisia, sitten uhmakkaan pipottomia, liian honkkeleita ja pöhköjä, aina vääränkokoisianäköisiä, vääräpäisiä, vääräleukaisia. Äkisti pelottavista pihapelaajista on tullut lapsia, kakaroita vain.

Rakastun, niin kuin sen itse sanoisin, sitten vasta myöhemmin. Ehkä pitäisi puhua jostakin muusta, en osaa sanoa. Pahimman hyrskyn jälkeen toinnun kuitenkin samaksi lapseksi, joka soittaa, saako tulla yöksi. Poikaystävä sanoo, ettei juhlissa sitten jutella keskenämme, juhlat ovat vieraisiin tutustumista varten. Jälkeenpäin kuulen, että hän on koettanut tutustua vieraisiin kaikin mahdollisin tavoin.

Tahtoisin maata samassa huoneessa, samassa sängyssä. Ei haittaisi, vaikka lattialla olisi käytettyjä laamapaitoja ja muita epämääräisiä kasaumia. Koiranpurema tennispallo, ammoin kadonneet ripsentaivuttajat. Tietäisin, päivästä toiseen, että voisimme leikkiä avaruusoliota ja yhdyssanakauppaa. Töitäkin on mukavinta tehdä makuulla, jonkun käsi reidellä tai vatsanpeitteellä. Ei tarvitse turhaan olla neuroottinen, vaan voi turvattuna keskittyä lauseisiin yksi kerrallaan varmana siitä, että saa nukkua jotakuta hengittäen.

En osaa hahmottaa ystävättärien pientä tyrmistystä, puolituttujen uteliaita kulmakarvoja kertoessani, että Kerubivompatti muuttaa yhdeksääntoista neliööni. Miten me mahdumme? Hyvin kai. Miten me kestämme sitä? Hyvin, ehdottoman hyvin, ainakin toistaiseksi. Kaipaan lisähuonetta enemmän uunia, koska jonkun pitäisi opettaa Vompatti tekemään paistettuja perunoita, lasagnea ja sen sellaista. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä tuleman pitää, ja rutiköyhän on oltava kekseliäs.

Rasitan itseäni koettamalla kuvitella, millaista olisi haluta asua yksin. Koetan muistaa, mistä niin kovasti riemuitsin viime talvena. Mutta viime talvi haisee neurooseilta. Juon kahvia ja sauhuan ideoita, poden krapulaa ja tunnen olevani kuollut. Ja siivoan, herranjumala, saatan imuroida kahdestikin viikossa. Ei, se ei ole hyvä. En osaa istua rauhallisesti samalla tavalla kuin Vii pöytänsä ääressä. Minä nousen seisomaan, keitän teetä, venyttelen, syön kokonaisen leivän, vatsan kipeäksi. Vaadin mahdottomia itseltäni ja suutun, kun en ymmärrä, vaikka ponnistelen jo monetta tuntia kykenemättä keskittymään mihinkään. Kukaan ei tule silittämään siinä vaiheessa, että älä tyttö hyvä höyryä tuota tahtia.

Saattaa tietysti olla vain niin, etten ole harjoitellut riittävästi yksinasumista. Olen asunut yksin viime talven lisäksi peräti kolme kuukautta opintojeni alussa, ja sitten yhdeksän kuukautta entiseni ollessa vaihdossa. Yhdessäasumista olen harjoitellut siten lähestulkoon kolmekymmentäyksi vuotta. Ei ole kovin omituista, että yhdessäasuminen tuntuu luontevalta. Ilahdun lukiessani kirjasta, että monelle naiselle se fakta, että useimmissa kulttuureissa heidän halunsa olla yhdessä, jakaa ja kuulua olisi pelkkä hyve, on jo vapauttava. Olen ounastellut näin itsekin, mutta tätä kaikkea on välillä niin vaikeaa muistaa, kun minulla on kasapäin itsenäisiä ystävättäriä, jotka tuntuvat pärjäävän hyvin omillaan, eikä oikeastaan lainkaan niin paljon parisuhteellisia ystävättäriä. Päätän lukea kirjan, kun on aikaa. Ja sitten lupaan blogata siitä.

Odotan joululomaa, jolloin hermojaraastava viikottainen eroaminen ja kohtaaminen vaihtuu tasaisensoljuvaan oloon. Olen ajatellut parantaa maailman tilaa neulomalla apupupun. Jos en saakaan aikaan suuria muutoksia - en millään keksi, kuinka riittävästi vaikuttaa suuriin asioihin, kuten suvaitsevuuteen, maailmanrauhaan, eläinten kivun yhteiskunnalliseen tunnustamiseen ja vakavastiottamiseen, lapsuuden erityislaatuisuuden kunnioittamiseen, ilmastonmuutoksen ehkäisyn tuomiseen osaksi kaikkia isoja ratkaisuja, ja niin edelleen - voin sentään muuttaa jonkun lapsen elämän neulomalla apupupun, nyt kun kerran olen löytänyt käsitöiden mielihyvän (ja neuloessa voin miettiä noita toisia kysymyksiä rakentavasti ja rauhallisesti, sotkeentumatta). Ehkä pupusta tulee jollekulle yhtä rakas kuin minulle Rouva Nallesta. Rouva Nalle istuu runohyllyn päällä.

Pitää vain ostaa täysvillalankaa. (Ja painaa pinnan alle kysymys siitä, miten lampaat on kasvatettu, onko niille tehty mulesing. Jaa-a, saa nähdä, onnistunko unohtamaan mulesingin vuonna 2010, jolloin se käy Australiassakin laittomaksi.)

Koira ja kissa makaavat sängyllä, Nasun pää Lohen takapuolen päällä, Lohi röllöttää. Koetan ajatella yhteisön, jossa ei tarvitsisi pelätä, että jää yksin, joutuu nukkumaan ilman jotakuta, jota vasten käpertyä. Pelkäsin sitä nuorempana monta vuotta, ja niin pelkäsi Kerubivompattikin. Luultavasti Clarice Lispector on oikeassa kirjoittaessaan, että jokin olemisen ytimessä on lähempänä kasveja ja eläimiä kuin ihmistä. Se ihminen, josta hän noin kirjoittaa, on tietysti jokin kuva vain, tai rooli. Mutta on monia ihmisiä, jotka pitävät tuosta kuvasta enemmän kuin siitä muodottomasta, läheisyyshakuisesta ja alituiseen surumielisestä möykystä sisällään.

Kun tulen kotiin kirjastosta, ystävätär istuu valoa uhkuvassa huoneessani kirjoittaen, koira liehakoi eteisessä, kissa mönkii esiin housuhyllyltä. Vaikka ystävätär on vain hoitamassa koiraa ja lähtee saapuessani, on ihanaa tulla kotiin niin, että voi sanoa monta kertaa hei. Silloin tietää olevansa turvassa, kotona. Voihan esineillekin toki sanoa hei, mutta ne eivät vastaa, ja kasvien vastaaminen on niin hidasta, vegetatiivista, että se särkee sydämen, ja sitten jokin talvi kasvi saattaa kuolla tuosta noin vain ilman näkyvää syytä, ja tuntee pettäneensä sen. Kun parhaansa yrittäminen ei ole riittänyt, alkaa epäillä, olisiko voinut yrittää vielä enemmän. Jos patterin nollilla pitämisen lisäksi olisi keittänyt ja seisottanut kasteluveden, sumuttanut päivittäin ja niin edelleen. Toistaiseksi kukkaikkuna voi hyvin. Kahvipuu on hyvä opaste: kun se alkaa nuupottaa, ja se nuupottaa koko olemuksellaan, on aika kastella muutkin.

Kun ystävätär on lähtenyt valkosipuli laukussaan, sammutan muut paitsi kirkasvalolampun ja jatkan kirjoittamista akvaariossani. Hykertelen mielessäni ajatukselle, että moni ihminen tuntee minut lähinnä henkilönä, joka harrastaa pelargonioita. Ja sitten on niitä, jotka tietävät minut koiraihmisenä. Tänään minua sanottiin käsityöihmiseksi. Mitähän nuo kaikki sanoisivat, jos paljastaisin olevani oikeastaan jotakin aivan muuta. Pieni, vikisevä eläin, joka ilahtuu, kun saa syleillä ja sanoa kymmenen kertaa hei kotiintullessaan. Varmaankaan he eivät yllättyisi. Tai mistä minä tiedän, sillä kun tänään sanon ystävättärelle, että huonokin parisuhde on ollut minulle yksinoloa parempi mielialan kannalta, hän vaikuttaa yllättyneeltä.

Kuulen myös jotakin muuta lohduttavaa, erään keskustelun pätkän. "Me juttelimme silloin melko syvällisiä."
"Niin taisimme tehdä."
"Se on tosissaan jäänyt mieleen..."
"Niin, olin juuri sitä ennen eronnut."

Ehkä muidenkin mielet askaroivat syvissä vesissä erojen jälkeen, ehkä on vielä toivoa paluusta parempaan, mutkattomampaan olemiseen. Olemiseen, jossa voin keskittyä tuottamaan iloa. Välillä minusta näet tuntuu, että vaikka koetankin olla pehmeä ja ystävällinen ja tuottaa iloa, säikäytän ihmisiä. Usein he sanovat, että näytän surulliselta, tai kysyvät, onko minulla vaikeaa. (Nämä kysymykset ovat vaikeita. Yleensä mietin asioita, en itseäni. Miten tämä juttu pitäisi hoitaa, saanko sen ihmisen kiinni ajoissa, sellaisia. Kuinka pyrkiä maailmanrauhaan.)

Joskus saan itseni kiinni ajatuksesta, että olen liian surullinen edelleen. En epätoivoinen enkä katkera, ainoastaan pohjattoman surullinen. Surullinen, pelokas. Pelkään, että Kerubivompatin mieliala laskee kanssani, ja hän ansaitsisi jotakin muuta, puhdasta iloa ja kultaisuutta. Realismi ei tee parisuhteelle hyvää, ja tällä hetkellä näen vielä liian selvästi ongelmia. En voi myöskään uskotella kuten edellisen suhteen alkaessa, että olen niin nuori, että muutun vielä täyskäännöksenomaisesti. En ole enää kahdenkymmenenyhden ikäinen. Minusta ei voi tulla enää ihan mitä vaan, enkä taatusti tunne itseäni jälleen nuoreksi, kuten ollessani kahdenkymmenenyhden. Tunnistan itsessäni kertyneen kokemuksen, surullisuuden, halun tehdä iloa, alttiuden polttaa itsensä loppuun.

Mutta yhdessä asumista en osaa pelätä. Se on aina tuntunut hyvältä. Voi pelleillä hammasharja suussa, vaahtoa tippuu varpaille saakka jos alkaa nauraa kesken kaiken, voi puristella toisen finnejä ja tutkia sormenpäin jokaisen lihastonuksen. Voi kysyä, otetaanko teetä vai kahvia vai kenties yrttiteetä. Ei tarvitse päättää kaikkea itse. Onko tämä hame hyvä vai tämä. Tämä on parempi, näytät siinä putkelta. Putki, en tiennytkään, että naisen pitää näyttää putkelta. Yksin tuskin sitäkään keksisin.

3 Comments:

Blogger pagisija said...

Jaa-ah... täälläkin väsätään apupupua hitaasti, mutta varmasti - ja palataan yksinasumisesta yhdessäasumiseen lauantaina.

Jollain alkukantaisella tavalla pupun neulominen rauhoittaa. Neulon, vaikka pitäisi pakata. Olen ratkaisusta varmempi kuin kummankaan aiemman kanssa, mutta hienoisesti pelkään silti. Mitä, en tiedä. Vanhojen kokemusten toistumistako - mutta eiväthän ne voi toistua, kun toinen on eri enkä minäkään enää sama?

No, katsotaan.

10/10/06 22:24  
Anonymous Anonyymi said...

kiitokset apupupulinkistä!

10/10/06 23:05  
Blogger matkalla said...

mä jotenkin luulen, että kukaan ei ansaitse silkkaa kultaisuutta ja iloa, jotenkin se olisi kauhistuttava todellisuus. voihan sekin olla, että realismi sopii parisuhteeseen.

itse toisaalta taisin vaatia aika paljon iloa- en tiedä. ehkä kyse onkin siitä, että realismin pitää olla parisuhteessa keskinäisesti jotenkin samankaltaista, koska jonkun realismi voi olla toisen pessimismiä tai optimismia tai mitä vaan. ehkä yhteenkäyvä huumoritaju on kolikon toinen puoli ja yhteenkäyvä realismi sen tarpeellinen vastavoima? mutta pelkässä ilossa voisi helposti olla vain helisevä vaski?

11/10/06 10:11  

Lähetä kommentti

<< Home

<