Palaamisesta
Harmaa huutaa vaativaa huutoaan jo avaimen työntyessä lukkoon. Niin, kaikki on kunnossa, seuraa kollirakas vain haluaa. Se ei malta pysyä sivussa vaan on kanssani avatessa posliinikukkaa kuljetuspaketista, laskostaessa kukkahuivia hattuhyllylle, halkaistaessa granaattiomenaa. Seuraa-maauuu!
En pysty kommunikoimaan ystävälleni kuinkaan, että olen löytänyt joululahjan ja että olemme kommunikoineet nyt Vompin sukulaisille muutosta joululomalla. Ja että viikko kestää vähintään vuosisadan, tekemistä on yötä myöten, asiat kasvavat, sivut läiskyttävät lukujaan. Että en joudu vähään aikaan pelkäämään, että rahat loppuvat loppukuusta. Mutta että vastineeksi minun on kuljettava jo aikaisin aamusta uimaan ja etten voi vain maata sängyllä ja miettiä, kuinka elää oikein. Jos mietinkin tuollaisia, sormieni on samanaikaisesti tanssittava valkoisilla näppäimillä.
En pysty kertomaan harmaalle kollille myöskään, että on ihmisiä, joiden mielestä on varmasti aivan hyvä, etten mietikään liian monisyisesti. Että luotan vain siihen, että joidenkin seurassa on helpompi hengittää luonnostaan, ja että on myös niitä, joiden varassa oppii hengittämään, että melkein mihin hyvänsä tottuu. Että olen taas alkanut lukea keskitysleireistä kertovia kirjoja, koska niiden avulla saatan osoittaa itselleni, että on aika ryhdistäytyä ja lakata tuskailemasta. Täällä on kaikki varsin hyvin, suhteellisesti ajatellen. Toisenlailla kuin toisena aikana, paikassa, siinä, jossa istun, kun luen junassa. "Siinä missä muut turtuivat vankeudesta, nääntyivät nälästä, jatkuvasta unen puutteesta, ja etenkin lohduttomasta yksitotisuudesta kaikkien noiden tuntien ja päivien aikana, joita ei pitänyt kasassa mikään muu kuin merkityksettömät rutiinit ja jatkuva pelko sairastumisesta tai pahoinpitelyn uhriksi joutumisesta, Milena teki välttämättömyydestä hyveen. Parakeista ja leirikaduista, jotka olivat heidän väylänsä toistensa luo, hän loi oman mielensä huoneita: oman leirin, jossa hän sai liikkua niin kuin itse halusi. Seisoessaan Valitusmuurilla hän seisoi omalla leirikadullaan, oman muurinsa vierellä. Hänellä oli jotakin tärkeää kerrottavaa, tai kuunneltavaa - niinpä hän kertoi, tai kuunteli."
Sillä vaikka täysin vapaata tilaa ei ole, on tiloja, joissa voi silti oikaista ryhtinsä, katsoa pelotta silmiin ja sanoa, että on erilaisia tapoja elää, hankkia rahaa ja ponnistella tärkeiden asioiden edestä. Kuten Milena Jesenska kirjoittaa Willy Schlammille vuonna 1938, elämässä tapahtuu joskus sellaisiakin outoja ihmeitä, että tapaa ihmisen, joka ei tunnu vieraalta. (Mutta Milena jatkaa: Mutta joka kerran elämä heittää päällemme saman petoksen ja todellisuus riistää heidät meiltä... Riistääkö?)
Junassa kuljen ravintolavaunuun, heilun vaunuosastojen lävitse ja ajattelen Meadin junaesimerkkejä suhteellisuusteoriasta. Universumi laajenee, maapallo kiertää aurinkoa ja omaa akseliaan, juna liikkuu raidetta pitkin, junan sisällä liikun ravintolavaunuun ja takaisin, koivut ikkunan takana heiluvat pimeässä tihkusateessa. Tytön käsi nostaa appelsiininviipaleita suuhun pakastepussista. Liikaa päällä, tajuan jo Tikkurilan kohdalla. Pohjoisessa puutkin ovat jo keltaisia. Kotona ilma on vielä lempeää.
Viereisen penkin mies kertoo apurahoistaan ja kerhosta, jonka jäsenenä saa matkustaa erikoiskohteluin. Hänelle se kaikki on selvästi hieno juttu, ja koetan kuulla pinnistäen, miten hän ei ole kohtelustaan kiusaantunut. En kuule, vaikka kuinka pinnistän.
Kun mies jää junasta, jatkan Ravensbrückin lukemista. (Kursivoidut sitaatit tässä päreessä ovat tuosta kirjasta.) Sem- Sandbergin kirjoittamassa Milena Jesenskassa on jotakin tuttua. Tämän raivossa siinä, kuinka tasa-arvoa korostavat ideologiat saavat dogmaattisten kannattajiensa käsissä aikaan sen, että toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Entä mitä tulee mieleen seuraavasta tekstinkappaleesta: "Kasvojen ilmeet vaihtelevat uhmamielisyydestä teeskenneltyyn välinpitämättömyyteen. Yksi asia on kuitenkin yhteistä kaikille. Vaikka piirteitä korostaa kuin kasvoille liimattu, ylikorostettu pilkka, kaikista on silti perimmäisesti nähtävissä taipumaton, loukattu tyhmyys. Keittiöpiikoja kenraalin univormussa, kuten eräs puolalainen vanki sanoi heistä. Näiden ihmisten käsissä olet kuitenkin sinäkin päivästä päivään, tunnista toiseen. Juuri he pitävät huolen siitä, että sääntöjä noudatetaan ja että niitä rikkovia rankaistaan. Näiden ihmisten edessä sinun tulee alistua, heitä sinun pitää nöyristellä ja mielistellä voittaaksesi etuisuuksia. Itse he näkevät armollisen suosionsa ja mahdollisuutensa vallankäyttöön vain luonnollisena seurauksena ylivoimaisuudestaan."
Joskus mietin välähdyksenomaisesti, onko julmuus ja vallanhimo todellakin vain loukattua typeryyttä. Kaikkia on tietysti loukattu, mutta vaatii jonkinmoista typeryyttä laittaa joku aivan muu maksamaan siitä. On helpompaa hyväksyä se, että on hyväntahtoinen ja typerä ja rakastuu puhelinpylväisiinkin kuin että tavoittelee aseman todistaakseen, että loukkaajat ovat väärässä ja te muut maksatte. En jaksa olla enää edes vihainen siitä, kuinka turhautumista ja vihaa johdetaan sivullisiin. (Ja kuinka estoitta siitä puhutaan, ikään kuin se olisi oikeutettua, hyväksyttävää. Mutta ei viha purkaannu sitä elehtien ja välittäen. Se vain lisääntyy. Jos vaihtoehtona vihalle on suru, valitsen mieluummin vaikka pohjattoman surullisuuden ja tunteen, että tämä meidän maailmamme ei ole kovinkaan kaukana sotakentistä ja kuolemanleireistä. Voi kyllä olla, että tämä on vain rakastumisasiaa. En ole koskaan rakastunut ilman tunnetta, että minua viedään junalla silmätkin sidottuna, että kaikki on pimeää ja kauheaa, että tämä päättyy vielä tuhoisasti. En tiedä, millaista olisi kepeä tai onnellinen rakastuminen. Oikeastaan on siis aivan oikein sanoa: rakastan sinua hirveästi, rakastan sinua kauheasti. Eri asia on sitten, kun tunnemyrskyt taantuvat seesteiseksi, arkipäiväiseksi rakastamiseksi. Kun voi juosta eteiseen ja huutaa ilosta toisen palatessa töistä kotiin.)
Tietenkin aina, kun luen keskitysleireistä, näen yläasteen ja ala-asteen käytävät. Porraskäytävät, lasiruutuiset ovet, tyttöjenweeceet. Kiirastulen ovista sisään pimeänä talviaamuna käyvät kumarat, tummat hahmot, joista kuoriutuu arvostelevia silmiä ja torjuntaa. Pelon, joka kiertää vatsassa. Mutta näen myös muuta - nyt - viime talven jälkeen: näen lumisen puistonrinteen, jota kuljen ylös ja alas ja koetan ymmärtää, että olen elossa, että se tarkoittaa, etten saa kävellä tuosta noin vain raitiovaunun alle. Että voin elää ja hengittää ja juosta ja laskea pulkalla, vaikkei olekaan ketään joka rakastaa minua enemmän kuin ketään muuta, ja vaikkei tunnukaan siltä, että elän ja hengitän. Minun on muutettava maisema kuva kuvalta ja sisäänhengitys sisäänhengitykseltä joksikin muuksi kuin minä olen sitä ajatellut, siitä on tultava jotakin, jota voin kutsua vapaudeksi.
Tajuan jotakin muutakin - jotakin siitä, miten havainnoin asioita. Tajuan, kuinka kertomukset alkavat keriytyä esiin juuri siinä vaiheessa, kun muut ovat pelkkiä selkiä. Ja kun äkisti joku hahmo armollisesti kääntyy ja ojentaa kätensä kohti, ja juoksen sinne päin, ja sitten äkisti hahmo kääntyykin uudelleen ja selkien muuri on koskematon. Ymmärrän, että juuri tuossa kohdin opin havaitsemaan asiat, sanallistamaan ne. Aloitan jostakin kaukaisesta, planeetoista ja eläimistä ja kasveista, mutta vähitellen etenen sinne, minne on edettävä, jotta pääsisin joskus pois noilta pihoilta, joilla välituntien vartit ovat vuosisatojen pituisia. Etenen pahaan oloon.
Kun näen jonkun voivan pahoin, tiedän, mitä hän kokee. Kun näen jonkun kääntävän pahan olon kiukuksi, tiedän senkin. En ole aina varma, ymmärränkö jotakuta tämän kaikissa valinnoissa, mutta pahan olon taatusti ymmärrän. Oli vuosia, jolloin pahan olon katkaisivat vain valoisat iltapäivät metsissä, jalat takoen kuraista tai loskaista polkua, olin hevonen niin monta tuntia kuin sallittiin, juoksin.
Asemalaiturilla tajuan, kuinka raskaita ovat siirtymät tilasta toiseen. Ei ole vapaata tilaa hengittää, ajatella, elää. Kaikissa tilanteissa ja tapauksissa on omat rajoitteensa ja hämmenteensä. Mutta on pysyttävä liikkeessä. Sporasta purkautuu seitsemän hunnutettua tyttöä. Yhdellä on käsilaukku. Kipuamme sisään, kaksi tennarityttöä ja minä. Kiskoliike jatkuu, kolisee mäkeä ylös. En näe yötä.
On vain yksi paikka, jossa pystyn pysähtymään. Se on lähellä, hengityksen pudotessa kasvoille. Tila, jossa huulia voi liikuttaa äänettä. Tietää, että toinen tietää, ettei hänelle sano tämän olevan uuni. Tietää, äkkiä ja kouriintuntuvasti, ettei ole hevonen eikä kasvi, ei planeetta eikä mekaaninen koje, josta lähtee kerta toisensa jälkeen samanlainen sävelmä. Tietää olevansa ihminen, koska hukkuu nimenomaan ihmisen silmiin, ja on siitä onnellinen ja kiitollinen, rakastunut. Mutta on erottava, kerta toisensa jälkeen, erottava ja oltava erillään ja juostava, pysyttävä liikkessä. Horjuttava ravintolavaunuun ja takaisin keskikäytävää, pitkä juna täynnä ihmisiä, junat aina myöhässä. Takerruttava ikävältään kirjan keskitysleirikuvaukseen ja appelsiininviipaletta suuhun vievään käteen.
Ja nyt - nyt on juostava perjantai-iltaan saakka. Vasta silloin saan vetää henkeä.
Harmaa kolli makaa jalkojeni päällä.
En pysty kommunikoimaan ystävälleni kuinkaan, että olen löytänyt joululahjan ja että olemme kommunikoineet nyt Vompin sukulaisille muutosta joululomalla. Ja että viikko kestää vähintään vuosisadan, tekemistä on yötä myöten, asiat kasvavat, sivut läiskyttävät lukujaan. Että en joudu vähään aikaan pelkäämään, että rahat loppuvat loppukuusta. Mutta että vastineeksi minun on kuljettava jo aikaisin aamusta uimaan ja etten voi vain maata sängyllä ja miettiä, kuinka elää oikein. Jos mietinkin tuollaisia, sormieni on samanaikaisesti tanssittava valkoisilla näppäimillä.
En pysty kertomaan harmaalle kollille myöskään, että on ihmisiä, joiden mielestä on varmasti aivan hyvä, etten mietikään liian monisyisesti. Että luotan vain siihen, että joidenkin seurassa on helpompi hengittää luonnostaan, ja että on myös niitä, joiden varassa oppii hengittämään, että melkein mihin hyvänsä tottuu. Että olen taas alkanut lukea keskitysleireistä kertovia kirjoja, koska niiden avulla saatan osoittaa itselleni, että on aika ryhdistäytyä ja lakata tuskailemasta. Täällä on kaikki varsin hyvin, suhteellisesti ajatellen. Toisenlailla kuin toisena aikana, paikassa, siinä, jossa istun, kun luen junassa. "Siinä missä muut turtuivat vankeudesta, nääntyivät nälästä, jatkuvasta unen puutteesta, ja etenkin lohduttomasta yksitotisuudesta kaikkien noiden tuntien ja päivien aikana, joita ei pitänyt kasassa mikään muu kuin merkityksettömät rutiinit ja jatkuva pelko sairastumisesta tai pahoinpitelyn uhriksi joutumisesta, Milena teki välttämättömyydestä hyveen. Parakeista ja leirikaduista, jotka olivat heidän väylänsä toistensa luo, hän loi oman mielensä huoneita: oman leirin, jossa hän sai liikkua niin kuin itse halusi. Seisoessaan Valitusmuurilla hän seisoi omalla leirikadullaan, oman muurinsa vierellä. Hänellä oli jotakin tärkeää kerrottavaa, tai kuunneltavaa - niinpä hän kertoi, tai kuunteli."
Sillä vaikka täysin vapaata tilaa ei ole, on tiloja, joissa voi silti oikaista ryhtinsä, katsoa pelotta silmiin ja sanoa, että on erilaisia tapoja elää, hankkia rahaa ja ponnistella tärkeiden asioiden edestä. Kuten Milena Jesenska kirjoittaa Willy Schlammille vuonna 1938, elämässä tapahtuu joskus sellaisiakin outoja ihmeitä, että tapaa ihmisen, joka ei tunnu vieraalta. (Mutta Milena jatkaa: Mutta joka kerran elämä heittää päällemme saman petoksen ja todellisuus riistää heidät meiltä... Riistääkö?)
Junassa kuljen ravintolavaunuun, heilun vaunuosastojen lävitse ja ajattelen Meadin junaesimerkkejä suhteellisuusteoriasta. Universumi laajenee, maapallo kiertää aurinkoa ja omaa akseliaan, juna liikkuu raidetta pitkin, junan sisällä liikun ravintolavaunuun ja takaisin, koivut ikkunan takana heiluvat pimeässä tihkusateessa. Tytön käsi nostaa appelsiininviipaleita suuhun pakastepussista. Liikaa päällä, tajuan jo Tikkurilan kohdalla. Pohjoisessa puutkin ovat jo keltaisia. Kotona ilma on vielä lempeää.
Viereisen penkin mies kertoo apurahoistaan ja kerhosta, jonka jäsenenä saa matkustaa erikoiskohteluin. Hänelle se kaikki on selvästi hieno juttu, ja koetan kuulla pinnistäen, miten hän ei ole kohtelustaan kiusaantunut. En kuule, vaikka kuinka pinnistän.
Kun mies jää junasta, jatkan Ravensbrückin lukemista. (Kursivoidut sitaatit tässä päreessä ovat tuosta kirjasta.) Sem- Sandbergin kirjoittamassa Milena Jesenskassa on jotakin tuttua. Tämän raivossa siinä, kuinka tasa-arvoa korostavat ideologiat saavat dogmaattisten kannattajiensa käsissä aikaan sen, että toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Entä mitä tulee mieleen seuraavasta tekstinkappaleesta: "Kasvojen ilmeet vaihtelevat uhmamielisyydestä teeskenneltyyn välinpitämättömyyteen. Yksi asia on kuitenkin yhteistä kaikille. Vaikka piirteitä korostaa kuin kasvoille liimattu, ylikorostettu pilkka, kaikista on silti perimmäisesti nähtävissä taipumaton, loukattu tyhmyys. Keittiöpiikoja kenraalin univormussa, kuten eräs puolalainen vanki sanoi heistä. Näiden ihmisten käsissä olet kuitenkin sinäkin päivästä päivään, tunnista toiseen. Juuri he pitävät huolen siitä, että sääntöjä noudatetaan ja että niitä rikkovia rankaistaan. Näiden ihmisten edessä sinun tulee alistua, heitä sinun pitää nöyristellä ja mielistellä voittaaksesi etuisuuksia. Itse he näkevät armollisen suosionsa ja mahdollisuutensa vallankäyttöön vain luonnollisena seurauksena ylivoimaisuudestaan."
Joskus mietin välähdyksenomaisesti, onko julmuus ja vallanhimo todellakin vain loukattua typeryyttä. Kaikkia on tietysti loukattu, mutta vaatii jonkinmoista typeryyttä laittaa joku aivan muu maksamaan siitä. On helpompaa hyväksyä se, että on hyväntahtoinen ja typerä ja rakastuu puhelinpylväisiinkin kuin että tavoittelee aseman todistaakseen, että loukkaajat ovat väärässä ja te muut maksatte. En jaksa olla enää edes vihainen siitä, kuinka turhautumista ja vihaa johdetaan sivullisiin. (Ja kuinka estoitta siitä puhutaan, ikään kuin se olisi oikeutettua, hyväksyttävää. Mutta ei viha purkaannu sitä elehtien ja välittäen. Se vain lisääntyy. Jos vaihtoehtona vihalle on suru, valitsen mieluummin vaikka pohjattoman surullisuuden ja tunteen, että tämä meidän maailmamme ei ole kovinkaan kaukana sotakentistä ja kuolemanleireistä. Voi kyllä olla, että tämä on vain rakastumisasiaa. En ole koskaan rakastunut ilman tunnetta, että minua viedään junalla silmätkin sidottuna, että kaikki on pimeää ja kauheaa, että tämä päättyy vielä tuhoisasti. En tiedä, millaista olisi kepeä tai onnellinen rakastuminen. Oikeastaan on siis aivan oikein sanoa: rakastan sinua hirveästi, rakastan sinua kauheasti. Eri asia on sitten, kun tunnemyrskyt taantuvat seesteiseksi, arkipäiväiseksi rakastamiseksi. Kun voi juosta eteiseen ja huutaa ilosta toisen palatessa töistä kotiin.)
Tietenkin aina, kun luen keskitysleireistä, näen yläasteen ja ala-asteen käytävät. Porraskäytävät, lasiruutuiset ovet, tyttöjenweeceet. Kiirastulen ovista sisään pimeänä talviaamuna käyvät kumarat, tummat hahmot, joista kuoriutuu arvostelevia silmiä ja torjuntaa. Pelon, joka kiertää vatsassa. Mutta näen myös muuta - nyt - viime talven jälkeen: näen lumisen puistonrinteen, jota kuljen ylös ja alas ja koetan ymmärtää, että olen elossa, että se tarkoittaa, etten saa kävellä tuosta noin vain raitiovaunun alle. Että voin elää ja hengittää ja juosta ja laskea pulkalla, vaikkei olekaan ketään joka rakastaa minua enemmän kuin ketään muuta, ja vaikkei tunnukaan siltä, että elän ja hengitän. Minun on muutettava maisema kuva kuvalta ja sisäänhengitys sisäänhengitykseltä joksikin muuksi kuin minä olen sitä ajatellut, siitä on tultava jotakin, jota voin kutsua vapaudeksi.
Tajuan jotakin muutakin - jotakin siitä, miten havainnoin asioita. Tajuan, kuinka kertomukset alkavat keriytyä esiin juuri siinä vaiheessa, kun muut ovat pelkkiä selkiä. Ja kun äkisti joku hahmo armollisesti kääntyy ja ojentaa kätensä kohti, ja juoksen sinne päin, ja sitten äkisti hahmo kääntyykin uudelleen ja selkien muuri on koskematon. Ymmärrän, että juuri tuossa kohdin opin havaitsemaan asiat, sanallistamaan ne. Aloitan jostakin kaukaisesta, planeetoista ja eläimistä ja kasveista, mutta vähitellen etenen sinne, minne on edettävä, jotta pääsisin joskus pois noilta pihoilta, joilla välituntien vartit ovat vuosisatojen pituisia. Etenen pahaan oloon.
Kun näen jonkun voivan pahoin, tiedän, mitä hän kokee. Kun näen jonkun kääntävän pahan olon kiukuksi, tiedän senkin. En ole aina varma, ymmärränkö jotakuta tämän kaikissa valinnoissa, mutta pahan olon taatusti ymmärrän. Oli vuosia, jolloin pahan olon katkaisivat vain valoisat iltapäivät metsissä, jalat takoen kuraista tai loskaista polkua, olin hevonen niin monta tuntia kuin sallittiin, juoksin.
Asemalaiturilla tajuan, kuinka raskaita ovat siirtymät tilasta toiseen. Ei ole vapaata tilaa hengittää, ajatella, elää. Kaikissa tilanteissa ja tapauksissa on omat rajoitteensa ja hämmenteensä. Mutta on pysyttävä liikkeessä. Sporasta purkautuu seitsemän hunnutettua tyttöä. Yhdellä on käsilaukku. Kipuamme sisään, kaksi tennarityttöä ja minä. Kiskoliike jatkuu, kolisee mäkeä ylös. En näe yötä.
On vain yksi paikka, jossa pystyn pysähtymään. Se on lähellä, hengityksen pudotessa kasvoille. Tila, jossa huulia voi liikuttaa äänettä. Tietää, että toinen tietää, ettei hänelle sano tämän olevan uuni. Tietää, äkkiä ja kouriintuntuvasti, ettei ole hevonen eikä kasvi, ei planeetta eikä mekaaninen koje, josta lähtee kerta toisensa jälkeen samanlainen sävelmä. Tietää olevansa ihminen, koska hukkuu nimenomaan ihmisen silmiin, ja on siitä onnellinen ja kiitollinen, rakastunut. Mutta on erottava, kerta toisensa jälkeen, erottava ja oltava erillään ja juostava, pysyttävä liikkessä. Horjuttava ravintolavaunuun ja takaisin keskikäytävää, pitkä juna täynnä ihmisiä, junat aina myöhässä. Takerruttava ikävältään kirjan keskitysleirikuvaukseen ja appelsiininviipaletta suuhun vievään käteen.
Ja nyt - nyt on juostava perjantai-iltaan saakka. Vasta silloin saan vetää henkeä.
Harmaa kolli makaa jalkojeni päällä.
Halaus,Veloena at 00:11
3 Comments:
"Näiden ihmisten käsissä olet kuitenkin sinäkin päivästä päivään, tunnista toiseen. Juuri he pitävät huolen siitä, että sääntöjä noudatetaan ja että niitä rikkovia rankaistaan. Näiden ihmisten edessä sinun tulee alistua, heitä sinun pitää nöyristellä ja mielistellä voittaaksesi etuisuuksia."
Kysyit, onko julmuus ja vallanhimo vain loukattua typeryyttä. Tuosta kysymyksestäsi ja sitatoimistasi kohdista minulle tulee mieleen Christa Wolfin Medeia. Tarina paljastaa kauniisti massiivisen projektiivisen identifikaation mekanismin. Se selittää, miksi aina on ollut ja aina tulee olemaan niitä, jotka käyttävät valtaa väärin ja miksi toiset kantavat niskoillaan muiden synnit - ja miksi todellinen tasa-arvo ei ole koskaan mahdollista. Yksilötasolla tuo sama mekanismi selittää ns. narsistisen henkilön kepeän tyylin nousta muiden yläpuolelle... jotain sellaista taisi olla myös tuossa junan miehessä.
En puhunut miehen kanssa niin pitkään, että uskaltaisin sanoa häntä narsistiksi tai edes narsismiin taipuvaiseksi. Narsismihan on tarkasti määritelty psyykkinen, hmm, vinouma, johon liittyy olennaisena osana se, ettei osaa esim. iloita toisten menestyksestä, sallia (syvässä, vakavassa mielessä) näiden näkökulman todellisuutta, jne.
Minusta mies oli varsin sympaattinen, ja siksi olinkin niin hämmentynyt siitä, ettei hän kokenut saamaansa erityiskohtelua kuinkaan kiusallisena (kuten aina itse erityiskohtelun koen, paitsi kenties rakkaussuhteessa ja vanhempi-lapsi-suhteessa, jossa erityiskohtelu on itsestäänselvyys - siksi että silloin on kyseessä Elämäntärkeä Ihminen; siksihän erotkin ovat niin kipeitä, että tavallaan riistämme toisiltamme tukikepit, joihin olemme tottuneet kiipeilemään).
Pitääpä etsiä tuo Wolfin Medeia.
Varmasti on aina niitä, jotka mielellään käyttäisivät valtaa väärin. Eri asia on, annammeko heidän käyttää sitä väärin. Enimmäkseen annamme. Rikosten ja rikkomusten pitää olla aika kamalia, jotta meille tulee niin huono olo, että uskallamme puuttua niihin, samalla kuin tiedämme, että tuon niihin puuttumisemme takia meidät leimataan yleisesti hulluiksi (vaikka saavutammekin muutaman henkilön rakkauden ja luottamuksen, ehkä).
En ole varma, pitäisikö ihmisen täysin olla alistumatta. Onko se edes mahdollista. Ja kuinka on mahdollista vastustaa väkivaltaa ja sortoa menemättä itse sen kierteeseen mukaan.
Tämä on epäilemättä kysymys, joka kannattaa pitää mielessä, vaikkei siihen koskaan osaisikaan sanoa mitään järkevää vastaukseksi.
Vähän vaan vielä tuosta narsisimin/narsistin tunnistamisesta. En toki halua vasiten leimata ketään, mutta itse ilmiöön paljon törmänneenä ja sen pintarakenteen illusorisuuden tietävänä voin sen verran sanoa, että narsisti nimenomaan osaa esiintyä symppiksenä - aluksi. Viisaskin menee herkästi vipuun ja totuus voi paljastua vasta paljon myöhemmin.
Se miten voi vastustaa väkivaltaa/sortoa ja taistella oikeudenmukaisuuden puolesta: mielestäni jokaisella meistä on mahdollisuus vastustaa väkivaltaa ja epäoikeudenmukaisuutta jokapäiväisessä arjessamme sekaantumatta itse sen mekanismeihin. Tapoja on monia. Asiaa voi lähestyä myös valtakoneiston ulkopuolelta, käänteisesti: voi tukea ihmisten omaa osallisuutta, yhteisöllisyyttä ja henkilökohtaista vastuunottoa - tällaista lähestymistapaa edustaa mm. freireläinen ajattelu.
Ja ensin pitää toki katsoa itseään peilistä - miten itse käyttää aikansa, minkälaisia asioita priorosoi ja arvottaa elämässään. Jos esim. on paljon vapaata aikaa voi toimia lukuisissa eri kansalaisjärjestöissä. Anonyymina rivivapaaehtoisena ei tietenkään saa panoksestaan mitään muuta kuin hyvän mielen. Mutta on olemassa paljon sellaisia vapaaehtoisia, jotka eivä halua tehdä numeroa itsestään vaan itse toiminta on heille palkitsevaa.
Lähetä kommentti
<< Home