Elävien ketju

On monia asioita, joita ihmiset ajattelevat tarvitsevansa. Hyvin harvoja he tarvitsevat siinä mitassa kuin vaikeuksia ja kykyä suhtautua niihin rakentavasti. Unohda autot, unohda suklaa, unohda inkiväärikaramellit, jotka syödään loppuun yön aikana pala palalta.

Olena ajatellut ostaa suklaata illaksi, syöttää sitä pala palalta Vompatille. Mutta Hakaniemen torin luona on nälkäpäiväkeräys ja on selvää, kuka tarvitsee mitä. Kaadan lompakon sisällön lippaaseen. Nyt viisikymmensenttisistäkään ei tarvitse pitää kiinni, kun stadikan uimala on suljettu. Siellä lukkolokerot näet toimivat viisikymmensenttisillä. Helpointa olisi tietysti olla klarissanunna, jättää kaikki maallinen omaisuutensa taakseen.

Kun nousisi vesijuoksualtaasta, riisuisi vesijuoksuvyönkin ja uimapuvun ja ottaisi hiuspampulan pois ja kävisi porteista ulos vapaana kuin kedon kukka. Aika pian päätyisi putkaan julkisrauhan rikkomisesta tai jostakin vastaavasta.

Eräs ystäväni tahtoisi buddhalaisen rukousmyllyn. Minulla on toisenlainen rukousmylly. Se sijaitsee Neljännen linjan ja Siltasaarenkadun kulmauksessa, jossa sijaitsevat kiviset portaat kivisen muurin kupeella. Tie nousee kirkolle, jossa eräs ystäväni on töissä. Kivimuurin laastissa on minimaalinen reikä, josta tulee jatkuvana ketjuna mustia, pieniä kehoja. Ne kulkevat polkua säännönmukaisesti ja katoavat toiseen reikään, joka on portaiden kivien saumassa.

Pysähdyn taas kerran katsomaan muurahaisten hiljaista kulkuetta. Tämä ei ole vain meidän kaupunkimme, ei vain meidän maapallomme. Ja keiden meidän. Meidän jotka elämme muuten kuin sosiaaliavulla vai meidän jotka osaamme puhua inhimillistä kieltä, vai meidän jotka puhumme äidinkielenämme muuta kuin anglosaksista kieltä, vai kenties meidän jotka olemme unohtaneet, mille puolen puunrunkoa muurahaiset tekevät pesänsä. Ei, viimeisiin meihin en kyllä edes kuulu. Silti tämä on kaupunkini.

Muurahaiset eivät välitä katseestani sen enempää kuin ystävän toivoma rukousmylly pyörittämisestä. Mietin, istuako portaalle, mutta on vielä paljon tekemistä. Pyykit on nostettava kaappiin. On pakattava syntymäpäivälahja. Lohi kaipaa silittämistä.

Seison aivan hiljaa ja katson muurahaisia. Voisin kääntyä ympäri ja katsoa alas ja pitkälle, katsoa ihmisiä kiirehtimässä töistä kotiin. Mutta katson mieluummin muurahaisia, ne ovat sopivampi elävien ketju kuljettamaan ajatuksiani. Olen nähnyt ihmisiä, jotka ovat hätkähtäneet sanoessani, että välillä unohdin, kuinka elämä voi olla vaikeaa. Että toisinaan vaikeuksia pitää etsiä. Muurahaiset eivät onneksi ymmärrä eivätkä tahdo ymmärtää.

En tahtonut pois helposta elämästä rationaalisesti ajatellessani, pidin kiinni totutusta tyhjästä muodosta. En nähnyt hätää enkä kärsimystä, koska en halunnut tajuta niitä. Ja sitten äkkiä näin sen kaiken, tai ainakin suuren osan siitä, ja minun oli liian paha olla, en saanut ruokaa alas, en saanut nukuttua, paloin loppuun siihen kaikkeen, en enää kyennyt rakastamaan puolisoani, olin vain väsynyt ja täysin yksin. Muurahaiset lipuvat rauhallisesti, tasaisin välimatkoin. Opettelen uudelleen rakastamaan, ajattelen sanovani muurahaisille. Mutta enhän minä tietenkään puhu, seison vain ja katson niiden ketjua. Kunpa korujen sijaan voisi ottaa muurahaisia kaulalleen kiertämään.

Mutta ei se niistä taitaisi olla hauskaa. Ne ehkä purisivat tai ruiskauttaisivat muurahaishappoa iholle. Ei niitä haluttaisi juosta ympyrää jonkun tuikituntemattoman ja vuorenkokoisen kaulalla. Niille ei voi sillä tavalla myydä ajatusta, että sellainen on hienoa, elämys joka on koettava eläessään.

Ne eivät välitä. Ne juoksevat reiästä reikään. Niillä on oma elämänsä, omat tehtävänsä. Kunpa ne ymmärtäisivät pysyä poissa taloista, taloissa ne myrkytetään. Siitä huolimatta, että eräässä asiassa ne ovat meitä tarkkanäköisempiä. Niillä ei ole illuusiota, jonka mukaan elämä olisi yksilölaji.

Jätän elävien ketjun soljumaan iltapäivään ja kävelen kotiin rauhallisena. Paloauto lähtee takaani liikenteeseen. Se, jota rakastan, saapuu tänään. Ja rahat, ne ovat lippaassa, matkaavat toisaalle. Rahaa minulla ei ole niin paljon antaa. Se johtuu epäilemättä siitä, että pysähtelen liian usein katsomaan eläviä ja ihmettelemään. Tarkastelen puita ja hyönteisiä, lokkeja ja puluja, koiria remmeissä ja ihmisiä vaatteisiinsa naamioituneina. Kysyn, mikä tämän kaiken mieli oikein on, tämän kaupungin kivierämaan pienine eriöineen. Kaupunkimaasturissa ihminen näyttää häviävän pieneltä. Rahat menevät toisille meille joilla ei ole kaupunkimaastureita.

Rahaa mieluummin antaisin heille kyllä jotakin vaivalla ja vaikeuksilla hankittua, ymmärryksen siitä, kuinka lähellä muurahaisia ja puita olemme elämässämme. Mitä ovat yksilöllisimmät saavutuksemme? Jääkaappirunoja kaikki tyynni, valmiiden värien vierekkäin asettelua kankaille, kankaiden asettelua kehojen peitteiksi, tunnelmien virittämistä valoja suuntaamalla, sytyttämällä ja sammuttamalla. Toivoa luovat sanat, jotka on kuiskattu tuhansin kielin tuhansiin korviin. Sanat, joihin on vaikeaa uskoa. Taivaalla leijuva valtava kukkakimppu.

Katselen vauvaa, joka matkustaa edelläni kantorepussa isänsä vatsapuolella, naama tulosuuntaan. Pieni pää notkuu punaisessa hupussa, silmät tapailevat arkkitehtuuria, kirkontornia, puita. Vielä ei lapsen taivaalla tanssi Vitebskin juhlaväki, vielä ei neilikan tuoksu räjäytä hänen päässään lumen tuoksuttomuutta ja pimeitä alastomia puuhahmoja ja niljaa kengänkannan alla, paketteja kangaskassissa, vielä ei vauva sano, että entä sitten, että ei se minulle kuulu. Vauvalla ei ole vielä mitään illuusiota itsestään. Kun hän sieppaa hymyni, hän hyödyntää sen epäilemättä, ilo tarttuu ja kuplii, ketjuttuu.