Tämän maailman elämisestä

Vaikeus on elämää, paitsi silloin kun on hyvä kausi. Hyvät kaudet voivat kestää vuosia. Usein hyvä kausi alkaa siitä, että itkettää ihan kamalasti ja joku sanoo, että voi hitto, tätä ei ehkä sittenkään ole hyvä sanoa ääneen, katso nyt miten surullinen sinusta tuli. Ja on melkein suutahtanut - ei itkeminen ole vaarallista! Vaikeista asioista on puhuttava! Että tietää, että toinen tahtoo hyvää ja että tietää, että vaikka jokin yksityiskohta tuntuisi omituiselta ja hiertävältä, olisi kohtuutonta loukkaantua siitä.

Ei ole kohtuullista vaatia, että ihminen eläisi tuottamatta pahaa oloa ympärilleen. Se ei ole kohtuullista, koska se on mahdotonta. Mutta on kohtuullista vaatia, että ihminen koettaa tuottaa iloa ja lämpöä. Se on mahdollista eikä kovin vaikeaa.

Kuljemme mukulakivettyjä katuja hieman epäröiden, minne tahdomme mennä, mitä nähdä. Syömme käsintehtyjä tuoreita konvehteja, juomme espressoa niin pienistä kupeista, ettei sormien ole tarkoituskaan mahtua nukenkahvan lävitse. Sushipaikassa pimeys reunustaa kasvot, joita rakastan. Se on suoraan avainkohdan teema Joseph Conradin The Heart of Darknessissa. (Se on harvoja kirjoja, jotka suosittelisin lukemaan alkukielellä, englanniksi - jo yksinomaan siksi, ettei englanti ollut Conradin äidinkieli. En voi olla miettimättä, viittaako - kenen - runolause rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan tuohon kohtaan Conradia.)

Poimimme kylmäaltaasta rasian, jossa on kaksi sydämenmuotoista rummikookia. Mietin, miksi todella olen käynyt täällä niin usein. Yleensä olen hakenut herkkuja ja kutsunut sitten ystäviä syömään niitä. Katsellut ihmissusia ja lohikäärmeitä talojen seinissä ja surrut sitä, ettei omassa kaupunginosassani satu ole samalla tavalla katukuvassa läsnä. Miettinyt, millaista olisi, jos Suomi olisi miehitetty toisessa maailmansodassa, ja niin edelleen. Tai kuinka ravisuttavia suuret tapahtumat ovat, viskaavat kokonaisia perheitä maasta toiseen.

Mutta kuinka merkittäviä pienetkin tapahtumat ovat. Joskus riittää lause, joskus pelkkä hymiö lauseen perässä.

Jos en olisi aikanaan mennyt niihin svenska dagenin juhliin. Tai jos työvuoroni olisivat järjestyneet toisella tavoin enkä olisi päättänyt matkustaa toiseen kaupunkiin useaksi päiväksi erään lauseen takia. Olisin joku muu, asuisin toisenlaisessa asunnossa, minulla olisi toisia ystäviä.

Mahdollisten maailmojen ajattelemiseen ei saa lipsahtaa kuin sekuntin murto-osaksi. Sillä tärkeintä on elää tätä maailmaa. "Olin kai vain elintasoturisti", vastaan kysymykseen, mutta se ei ole koko totuus. Luultavasti mikään lausuttavissa oleva ei ole koko totuus. (Ei edes edeltävä lause, eikä tämäkään.)

Elää tätä maailmaa: ymmärtää, että tuottaa rikkidioksidipäästöjä sekä meno- että tulomatkalla. Miksi me matkustammekaan? Huomataksemme, ettemme riitele matkalla? Huomataksemme, että kotiin on mukava palata?

Scilla on palannut. Muistan, kuinka hän kirjoitti joskus - en osaa enää arvioida aikaa - kuinka ei voi enää kirjoittaa avoimesti, ja kuinka silloin ajattelin ohimenevästi ja itseäni liiallisista hypoteeseista sättien, että miksi ihminen ei kirjoittaisi avoimesti, jos hänellä ovat asiat kunnossa. Mutta kenties kaikki asiat eivät ole ikinä kunnossa?

Nyt kyllä tuntuu siltä, että ovat. Maanantaina, kun Kerubivompatti katoaa scillojen kaupunkiin, saattaa tuntua taas toiselta. Mutta kyse on syksystä, yhdestä syksystä neljä nurin kolme oikein -viikoin. Muutama kuukausi, se on vähän. Tähän voisi kai suhtautua jonkinlaisena mielialansäätelyn harjoitteena.

Olen onnellinen, kun saan viettää aikaa sellaisen ihmisen kanssa, joka pitää myös que sera sera -kappaleesta. Itselleni on jotenkin niin selkeää, että elämä on suurta sattumien vyöryä, ja että jonkin asian tekemättä jättäminen vain siksi, ettei täysin tiedä, mitä siitä seuraa tai pystyykö siihen yrityksestä huolimatta, tuntuu oudolta asenteelta. Enimmäkseenhän suunnitelmat menevät pieleen, tai positiivisesti ajatellen, parantuvat matkalla.

Siksi päämääräsuuntautuneisuus kuulostaa huvittavalta ellei päämääränä ole jotakin hyvin epämääräistä ja laajaa kuten hyvä elämä. Hyvä elämä, joka on kuitenkin tunnistettavissa myös täksi elämäksi, täksi samaksi.