8.9.06

Elokuvan jälkeen

Elokuvan jälkeen makaamme pitkään yhden hengen laverillani pimeässä ja puhumme. En ole varma, puhummeko hiljaa vai lujaa. Hiljaa sikälti, että suusta korvaan on enintään viisitoista senttiä, lujaa sikäli, että mehän juuri katsoimme tietokoneruudulta elokuvan. Ja söimme sipsejä. Ja söimme tortillan, ja karkkia myös. Mutta kun on rakastunut, örk-olo ei iske aivan normaaliin tapaan.

Ehei, me vain puhumme ja makaamme ja on hämärä, Kalliossa ei ole ikinä pimeä, tuuli heiluttaa katulamppua kerrosta alempana, huonekasvien varjot tanssivat tangoa seinällä. Mikä on muistojen funktio, kivun funktio. Miten kuulla maisemien kohinasta toistuva hahmo, jota varoa. Onko siitä parasta puhua vai pitäisikö vain tilanteet muuntaa mitään sanomatta, mikäli mahdollista. Hengitämme samaa ilmaa, harmaa kolli käy kusemassa eteisen lattialla olevan tuliaiskassin päälle. Onneksi se kusee pussinperälle eikä kantoaukoista sisään. Sanotaan mitä sanotaan, kyllä kiinalainen muovi on edistynyttä, tuliaiset eivät haise ollenkaan kissanpissalle, lätäkkö on keltainen tyyni järvi punaisella fetissimuovilla.

Olemme elokuvasta vähän eri mieltä - onko se surullinen vai ei. Lopussa ihmiset, jotka ovat halunneet unohtaa tyystin toisensa, palaavat kuitenkin yhteen. "He eivät ole oppineet mitään", purnaan. "Mutta he ovat taas onnelliset yhdessä!" vastustaa Kerubivompatti. Niin no - jos vain tietäisimme, mitä onnellisuus on. Ainakin siihen sisältyy lupa olla surullinen, siitä olen kohtalaisen varma. Mikään ei ole kamalampaa kuin vaatimus olla iloinen tehokkaasti ja vakuuttavasti. Maailmahan on enimmäkseen pielessä.

Varmaa on se, että toistaiseksi olen onnellinen muutakin kuin instant happiness -mielessä. Minun ei tarvitse enää odottaa. Eikä suunnitella mitään. Ei tarvitse suoriutua, vaikuttaa viehättävämmältä ja viehättävämmältä, ei tarvitse olla älykkäämpi tai vähemmän suulas tai mitä nyt sitä onkaan. Saan olla. Se on jotakin arvokasta. Että saa maata lähellä, hengittää naamalle, sanoa naama tänne ja kikattaa. Kun näen miten onnellinen toinen on, miten vaikeaa hänen on uskoa tätä, en osaa pelätä.

Ei tässä mitään kummallista ole, kuulen sanovani.

Toteamme hyviä asioita. Esimerkiksi, olemme molemmat rutiköyhiä. Niinpä ei synny asetelmaa, jossa toinen maksaa viulut ja siitä irvaillaan sivullisten taholta. Se on tärkeä seikka. Hyvä puoli on myös, ettei Vomp kuvittele tietävänsä, mikä minulle olisi parasta tai ala intellektuaalisessa mielessä holhoavaksi. "Minusta tuntuu, että se menee toisinpäin, tai siis en tarkoita sanoa, että sinä esittäisit tietäväsi kaiken, mutta toisaalta uskon kyllä, että tiedät minua paremmin mikä minulle on parhaaksi vaikket sitä sanoisikaan", hän koettaa selvittää. Kieltäydyn tietämästä tuollaisista seikoista mitään. Enhän tiedä siitäkään, mikä minulle olisi parhaaksi. Saati sitten jollekulle muulle, jollekulle jonka ajatuksia en voi skannata edes niinkään paljon kuin omiani.

Olen ollut koko elämäni eksyksissä. Ei se ole vaarallista. En oikein kuitenkaan tiedä edes sitä, minne olen matkalla. Olenko matkalla, ylipäänsä, vai kierränkö korttelia jaloitellen itsestäni liikaa puhtia puh pah pois ennen iltapalaa ja nuk-ku-maan-käy-mis-tä. (Minusta on muuten ihmeellistä, että on olemassa ihmisiä, joiden mielestä kaurapuuro on erinomainen aamupala mutta joiden mielestä kaurapuuron syöminen illansuussa on luonnonvastaista. Itse syön illalla usein lounaanjämiäkin enkä pidä sitä mitenkään omituisena.)

En ole huolissani vaikka olemme katsoneet elokuvan ja syöneet epäterveellisesti ja minulla on koko ajan nälkä emmekä ehdi harrastaa liikuntaa. Ei, ei, en ole lainkaan huolissani vaikka edellisessä suhteessani vesi alkoi tuntua seisovalta ja kädet ja lantionpohja kuoliolta juuri tuollaisen takia, että istutaan pimeässä vierekkäin, tuijotetaan toisen ajatuksia, kas tässä rakkaani rasvaa suolaa sokeria, niistä on rakkausjutut tehty, katsotaanko vielä tuokin filmi, meillä ei ole enää toisillemme sanottavaa, tiedän että mielestäsi olen luuseri, sinä että minusta arvosi ovat liian kovat, onko sipsejä vielä, joku tyttöpuolinen ystävä sanoo, että olen onnellinen, on tuollainen komea älykäs mies, mitä siihen sanoa, katsotaanko vielä yksi filmi ja haetaan alepasta iso pussia roksia ja chilitomaattimurskaa dipiksi.

Ei, ei. Tämä on erilaista. Makaamme siinä ja puhumme, mitä tehdään, mitä haluat tehdä, tehdään mitä sinä haluat tehdä, kumpikaan ei kai halua muuta kuin maata hämärässä ja supatella. Jossain vaiheessa alkaa nukuttaa. Nukahtaminen tuntuu ihanalta, koska aamulla herää eikä ensimmäiseksi kysy litaniaa kuka olen missä olen kuka helvetti tuo tuossa on joko on aamu - ei, haluan olla tiedoton, elämä on pelkkää tuskaa. Ei, nyt herää ja hengittää edelleen yhteistä ilmaa ja silittää kiharoita varovasti sormenpäin korvien taakse, puhaltaa ja suukottelee ja sanoo huomenta ja tietää tarkasti, kuka on, missä on, kuka tuo toinen on ja haluaa herätä.

On iltoja ja aamuja, joina kodista poistumattomuus ei tunnu raskauttavalta asianhaaralta.

5 Comments:

Blogger Matti said...

Miksi se kissa muuten kuseksii lattioille? Kun minulla oli kissoja, ne oppivat sisäsiisteiksi jo pentuina. Muistaakseni. Ei niin että asialla olisi mitään merkitystä. Anteeksi.

8/9/06 22:39  
Blogger lupiini said...

Minusta Tahraton mieli oli paitsi teemaltaan kiehtova, myös ihan tajuttoman ahdistava elokuva. Koin sen tarinana siitä, kun ei vaan kykene irrottautumaan entisestä elämästä, koska ei kestä sitä väistämätöntä surua. Ja toisaalta siitä, että vaikka annettaisiin mahdollisuus pyyhkiä mennyt suhde muistista, ei sekään ole ratkaisu, koska elettyä elämää ei vaan voi lakaista jonnekin näkymättömiin.

Se, että pääpari päätyi muistinpoistosta huolimatta yhteen näyttäytyi minulle ei niinkään mahdollisuutena aloittaa suhde puhtaalta pöydältä, vaan mahdollisuutena puhua asiat selväksi ja jatkaa sitten eri suuntiin. Koska eiväthän ne kaksi oikeastaan alun perinkään sopineet toisilleen...

9/9/06 02:12  
Blogger Veloena said...

No, Lohi ei ole oppinut sisäsiistiksi pentuna ja kai siksi tämä on sen kolmas koti. Kahdesti se on jo joutunut löytöeläintaloon hylättynä.

Syytä ei ole vaikeaa keksiä.

Sen turvallisuudentunne on jotenkin pahasti järkkynyt ja sen mielestä en saisi poistua asunnosta lainkaan. Kissoillahan ns. ulostesota on normaalia reviirinpuolustustoimintaa. Lohi nyt vain pelkää rapun ääniä ja kokee lattialla oleilevat vieraat muovipussit mitä ilmeisimpänä uhkana...

Lupiini: Mielenkiintoista, että pari ei sinun mielestäsi ollut sopiva! (olen ihan ämpäri näkemään noita asioita.)

9/9/06 13:50  
Blogger matkalla said...

vackert

9/9/06 17:34  
Anonymous Kiki said...

Minustakin puuro on aivan mainiota iltaruokaa. Törmäsin aivan samaan: sen toisen mielestä, joka asuu meillä kanssa, puuroa tulee syödä vain ja ainostaan aamuisin. Sen maailma järkkyi _todella_ pahasti, kun kerran tajosin sille pahaa aavistamatta puuroa illalla. Käsittämätöntä, miten erilailla asioihin voi ehdollistua.

11/9/06 11:00  

Lähetä kommentti

<< Home

<