4.9.06

Paniikkipäivä

Päivä on kuin esimerkki siitä elokuvan tehokeinosta, josta Berleant kirjoittaa kirjassaan Art and Engagement. Joku on käpälöinyt aikaa jälleen kerran. Kerubivompatin paluuseen (sekin kuulostaa joltain elokuvalta, ja aika huonolta sellaiselta) on aikaa enää vuorokausi, mutta eikö vain tuo aika ole pitkä kuin kolmen kilometrin juoksun viimeinen maalisuora. Lehtikuuset eivät syöksy päin juoksijaa kuten sadan metrin tai kahdeksansadan metrin juoksussa, vaan möllöttävät kaukaisessa yksinäisyydessään pitkän tiilimursketaipaleen tuolla puolen.

Pahinta on, että tiilimurskeelle on siroteltu banaaninkuoria, joihin oikeastaan kai kuuluukin tässä genressä liukastua.

On se aika kuukaudesta, että verensokerini tipahtaa alavireisiin nanosekunnissa ruokailun jälkeen, kolmen portaan kiipeäminen on liikaa ja aivan kaikki itkettää. Kaikki hyvin sujuvakin itkettää, mutta voi sitä, joka uskaltaa asettaa PMS-punkerouaille esteitä. Ainoastaan tieto siitä, että tämä pahoinvointi, ärsytys ja surullisuus on hormonaalista, suitsii minut karjahtelemasta viattomille läheisille, että vittu täällä vesijuostaan suu kiinni ja että sitä vettä ei hei valuteta turhaan. Mutta hymyilen, vähän väkinäisesti kenties, mutta kuitenkin.

Se on paljon se. Olen kotona itkenyt sitä, etten löydä kynsilakkapulloani ensimmäisen etsintäminuutin aikana, että maitokahvintoksuinen huulirasva on hävöksissä ja että astun noita etsiessäni Lohi-paran hännälle. Metatasolla tunnen itseni aivan surkeksi, mutta ei työpaikkaan voi soittaa ja sanoa, että tämä on nyt niin tätä, tulen töihin sitten kun kuukautiset joskus alkavat. Kynsilakkapullo löytyy tietysti heti, kun tajuan, että sen hinta on kolmen euron tietymillä ja että sitä saa lisää tarvittaessa. (Kynsien on oltava lakatut, kun Kerubivompatti palaa.)

Ja tietenkin Kerubivompatti on palaamassa keskelle tätä kaaosta, jossa kaikki on huolestuttavaa ja itkettävää. Äkkiä maailma tuntuu hyvin suurelta ja kolkolta, ja sen ympärillä avaruus liian laajalta paitsi käsittää, myös kestää, lentokoneet vaikuttavat harvinaisen epäluotettavilta matkustusvälineiltä (vaikka toki tiedän autoliikenteen olevan vaarallisempaa - mutta tietäminen ja vaikuttaminen on eri asia; tällaiseen asioihin syyllistyminen kertoo jotakin olennaista kognitiivisten illuusioiden voimasta), ja jotenkin onnistun vakuuttumaan siitäkin, että on sangen todennäköistä, että kolaroin johonkin autoon kiitäessäni pyörällä ja tunkiessani samalla suuhuni kaliforniansämpylää. Jota en itse asiassa saisi syödä, koska siinä on suolaa, ja Kerubivompatti palaa jo huomenna - en halua silmäpussieni olevan kukkeimmillaan.

Eipä silti, että miehet huomaisivat silmäpusseja. Tai ymmärtäisivät, millainen on olo ennen kuukautisia, kun aamu-, päivä- ja iltapahoinvoi ja samalla haluaa tunkea sisäänsä maailman joka ikisen rasvaisen, suolaisen ja äklömakean ruoan, joista kaikista tulee takuuvarma pöhö juuri tuolloin.

Ja silloin vasta itkettääkin.

No, istun vain töissä ja tunnen täyttä pähkähulluutta, ponnistelen vaikuttaakseni mukavalta, luontevalta ja luotettavalta virkailijalta, hormonaalistahan tämä vain, lentokoneen laskeutumiseen kaksikymmentäyksi tuntia aikaa, montako kuppia ja lautasta siinä ajassa kerkiää pudottamaan, itkemään kömpelyyttään, huolestumaan sormien turvonneisuudesta, monenko auton alle kerkiää ajaa törähyttää, suuni pidän kyllä tukossa, en sano mitään ilkeää enkä epäilyttävää, laa laa laa, counting, kaksikymmentäyksi tuntia aikaa, voi luoja alkakaa kuukautiset, tästä ei tule mitään, käyn mielessäni läpi strategioita joilla kesyttää oma kauhuni lentoasemalla, halu telkiytyä naistenvessaan vetistelemään tai vetää turpiin liian hitaasti käveleviä ihmisiä (heitä on muutenkin vaikeaa sietää, saati sitten nyt), kuinka suitsia halu ostaa kilo ranskanperunoita tai iso sipsipussi roks roks, mitä helvettiä tuo sydän hakkaa korvissa saakka, miten minulla on taas nälkä, vastahan pistelin poskeeni kokonaisen luomumaissintähkän.

Jemmaan varmuuden vuoksi kupin ja lautasen työpöydän alle. Näyttää siistimmältä ja niihin on vaikeampi ulottua arvokkaan oloisesti, jos ne huvittaisi esimerkiksi heittää lattiaan.

Rukoilen mielessäni tuntemattomilta jumalilta, että muistan tiskata ne työpäivän päätteeksi ja että kuukautiskone käynnistyy. Jos nyt työpäivä loppuu. Jos työpäivä loppuu, jos pääsen ikinä kahvilaan saakka, jos pääsen ikinä sieltä kotiin, jos kotia on edes olemassa, olenko kenties unohtanut hellalevyn päälle, sitä on sattunut useammin kuin kymmenen kertaa tänä talvena mutta en ole edelleenkään onnistunut kehittämään aiheesta neuroosia vaan käyttäydyn kuin hellassa olisi automaattisensori, joka sammuttaisi virran parin tunnin jälkeen. (Miksei siinä ole, itse asiassa?)

Tarkistan useamman kerran, että laukussani on edelleen avain ja puhelin märän uimapuvun, kameran ja pyyhkeen lisäksi. Kyllä. Ne eivät ole vielä haihtuneet ilmaan, eivät muuttuneet pölyksi ja rätinkappaleiksi eivätkä myöskään hyönteisiksi.

Onneksi vaikuttaa siltä, että työtoverini kuukautisrytmi ei komppaa omaani. Hän näyttää toimivan täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Tai sitten se on vain defenssi: mikä tahansa vapaasti valittava asiakaspalvelutehtävä on tenttiinlukua mukavampaa.

4 Comments:

Blogger sivuaskel said...

Huikea vuodatus. Mitä kaikkea aivojen mutkissa luikerteleekaan. Yksi asia on varma; tulee hetki kun helpottaa. :)

4/9/06 20:18  
Blogger Veloena said...

Aah, oikeassa olet. Tyyneys ui liiveihin, kun viettää aikaansa seurassa, joka on vain kertakaikkisen rakastettavaa ja kutsuu itsestä esiin ne rakastettavimmat puolet ilman hitusenkaan ponnistelua. Täydellinen luontevuus on vain niin upea olotila. Iltakävely ja viini ja hyvää keskustelua, ja huomenna aamulla toisen samanlaisen kanssa vesijuoksua, ja kolmas tulee iltapäivällä lentokoneella.

Ah luksusta. Kun kuukautiset vielä alkavat ja turvotus väistyy, tuskin pysyn maan kamaralla.

5/9/06 00:02  
Blogger Hurina said...

Hehe. Hellaan on muuten olemassa sellaisia automaattikatkaisimia. En tiedä, kuinka hankalaa/helppoa niiden asentaminen on. Vielä kotona asuville, joiden muisti hieman pätkii, niitä kyllä asennetaan. Edesmenneellä mummon siskollani oli sellainen automaattikatkaisin hellassa. Ehkä kaikilla tosiaan pitäisi olla sellainen. ;)

Oletkohan saanut nukuttua tänä yönä? ;)

5/9/06 00:41  
Blogger Veloena said...

Nukuin oikein mainiosti siihen asti kunnes kännykkäni piippasi kiertokirjeen, jonka sinullekin HurHur välitin. Ihan pakko oli... mikä sattuma, että juuri tänä yönä...

Ilman kävelyä S:n kanssa olisin tuskin saanut unen päästä kiinni, mutta nyt nukuin suloisesti kuin vauva. (Tosin pidätyskykyinen vauveli, heh.) Ja S:ltä tuli tekstari juuri - hänenkin unettomuusstressinsä oli hälvennyt käveltyämme ja keskusteltuamme kolmisen tuntia.

On yllättävää, miten pikaisesti ja seesteisesti mielentila saattaa muuttua. Kun menin kahvilaan, olin vielä aivan riekaleina ja hermostunut, mutta heti kun vilkutin S:lle, rauhoituin perinpohjaisesti, ja käveleminen vain syvensi tunnetta, että olen onnellinen ja liikun keskellä silmittömän kaunista ja hyvää universumin kohtaa.

5/9/06 10:24  

Lähetä kommentti

<< Home

<