1.9.06

Hyvät haltijattaret lähtevät ennen puoltayötä

Tällä kertaa en itke, koska paikalla on kolme hyvää haltijatarta, kun tekstiviesti tulee. Joskus ikävä iskee niin voimakkaana, että en jaksa kuin istua eteisessä ja niistää kyyneliä nenästä hameenhelmaan tai paidanreunaan.

Neljä yötä. Pitäisi olla iloinen. Olen pelosta turta. Talot näyttävät ankarilta, koetan olla ajattelematta. Neljä yötä. Ihmisiä, joilla on toiveita, tavoitteita, uskoa itseensä ja kehitykseensä. Esittelen uudet sandaalit, mutten jaksa kietoa nyöriä pohkeisiin ylös saakka. "Näillä voi kävelläkin", esitän toiveikkaasti.

Sanoisiko mies kengistään niin?

Kun vieraat ovat lähteneet, huomaan, miten omalaatuinen kokoelma tavaraa on ikkunalaudallani: kasvien ruukkujen välissä on optinen hiiri, tyhjä viinipulloa, pöytäjalusta, kamerapussi, lehmän selkänikamaa esittävä veistos, rikkinäinen avaimenperä, jossa lukee Mickey&Micny, pysähtynyt herätyskelloni, rullallinen teippiä, rullan keskiössä sekaisin hakaneuloja ja hiuspinnejä, hevosta ja kirahviperhettä esittävät veistokset ja kynsileikkurit. Ja multaa, murumultaa.

Olemme tuhonneet viiteen naiseen kaksi litraa jäätelöä, viinipullon, pastaa ja salaattia suuret kulhot. (Mutta töihin vietäväksikin jää.) Olen saanut pullon viiniä ja kolme metallista maustekulhoa. Olemme aloittaneet puhumisen työelämän kuluttavuudesta ja maailmantaloudesta, emme ole päässeet korottomaan rahaan emmekä kaasuenergiainfrastruktuuriin saakka. Sen sijaan olemme päätyneet keskustelemaan, kuinka puhdistaa siilin kallo lihanriekaleista muurahaispesäkäsittelyllä ja kuinka pahalta vesiruumiit haisevat, ja mitä eroa on ruumiin mädättämisellä ja kompostoinnilla.

Kuvittelen siinä jälkiruokapöydässä suuren kompostirummun, jossa pyörivät ruumiit muksmaks toistensa yli, haketta putoilee niiden ympärillä kuin ruskeaa lunta, lierot kaivautuvat höltyvään lihaan. Lierot, siirat, tuhatjalkaiset. Kuuman kostean höngyn rungossa. Rump rump, veivataan kammesta, ruumiit ojennetuin sormin, unohdan ensin kuolonkankeuden.

Kurotan jäätelökulhoa, kaavin loputkin naamaan.

On se aika kuusta, kun voisin syödä loputtomiin. Luulen ensin kuun heijastuvan ikkunalasista haltijattarien lähdettyä, mutta tajuan sitten näyn kattolampun heijastumaksi eteisestä saakka. Kaihtimien läpi ikkunaan osuessaan ja kaihtimien läpi takaisin heijastuessaan valo näyttää kumman laajalta ja kelmeältä, miltei kuulta.

On nukuttava.
<