6.9.06

Ohutta hohkakiveä

Pääni on saanut akuutin neuroporoosin. Epätodellisuuden tunne jysähtää koko maailmaan sillä hetkellä, kun Kerubivompatti astelee lasiliukuovesta tulohalliin kolme. Olen seissyt miltei tunnin tietämättä, olenko oikeaan aikaan oikeassa tulohallissa. Kone on tullut eri aikaan kuin Vomp on ilmoittanut, eikä mahdollista välilaskua lentoreitillä kysyvä tekstiviestini ole ikinä kerennyt Shanghaihin saakka. Niinpä olen mennyt tulohalliin kolme kymmentä vaille kolme vastaan suoraa Shanghain lentoa ja toivonut, että tämä lento se on.

Kaksikymmentä vaille neljä alan olla sitä mieltä, että olen väärässä paikassa ja ajassa. Kiinalaiset vastaanottokomiteat hakkaavat omaisia selkään, vauva kujeilee latuskanenäiselle tädille ja tyttärensä näköinen äiti omii tyttären laukkukärryt. Olen saanut yöllä tekstiviestikiertokirjeen, jossa sanotaan, että jos lähetän viestin eteenpäin kuudelle, minulle tapahtuu jotakin hyvää yhden ja neljän välillä. Normaalisti tuhahtaisin kiertokirjeelle puhelinfirmojen ovelana myynninedistämiskampanjana, mutta tänä yönä olen nauranut kellonajalle ja ajatellut, että tällaista huvittavaa sattumaa on jatkettava. Seistessäni tuloaulassa kolme jalkojani pistelee, ihonalinen kihisee näkymättömiä matoja, kämmenet hikoilevat litroittain, ennakoin saavani pian nestehukan ja minua jurppii, että olen suhtautunut asioihin niin luottavaisesti ja huumorilla, että olen huiskaissut kiertokirjeen eteenpäin kuudelle keskellä yötä.

Sitten Kerubivompatti astuu aulaan ja hämmennyn siitä, että tunnistan hänet niin helposti. Sillä odottaessani olen tietysti miettinyt, tunnistanko hänet tuloaulassa. Pelot ovat kasvaneet vonkuen koko odotusajan. Jotenkin kai kävelen, koska huomaan liikkuneeni hänen luokseen ja raastavani häntä pois tukkimasta tuloväylää.

Bussissa jalkani tärisevät. Sama ilmiö kuin viisaudenhammasleikkauksessa, jossa minuun turautettiin ruiskullinen adrenaliinia. Tärisen ja olen levoton ilman syytä. "Miten voit olla noin rauhallinen", kysyn monta kertaa. En uskalla oikein katsoa silmiin, on vaikeaa istua. Tahtoisin juosta. Olen vesijuossut aamulla puolitoista tuntia, mutta ei se auta.

Yöllä minua palelee. Kiskon päälle kaikkea mahdollista kuumaa, makaan lämpimän nukkuvan vieressä, en usko, on pakko koettaa sormenpäilläkin, kuka kaulankuopan tai kyljen raportteihin nyt luottaisi. Siinä se on. Onpa sitä odotettu. Olenko hereillä?

Kaukaa tulevilla on omituisia kertomuksia. Kun Kerubivompatti kertoo syöneensä koiraa, en oikein osaa olla tulematta surulliseksi, vaikka toki onkin niin, että kulttuurista tabuahan hän vain siinä on raapaissut - ei ole eroa sillä, syökö koiraa, vai sikaa, vai kalaa. Näin ovat asiat minun näkökulmastani niin kauan kuin maltan olla rationaalinen.

Mutta maltanko olla? Vaatekaappini ovi on auki ja näen selvästi kuusikulmaisen pahviuurnan, jossa on Mobutu-koiran tuhka. En ole edelleenkään pystynyt ripottelemaan sitä minnekään, vaan pidän sitä asunnossani. Ajattelen niitä luottavaisia silmiä, kosteaa kuonoa, viereen käpertymistä. Syömäkoira on erilainen, laumaantumaton. Tuotantoeläin. En voi olla ajattelematta turvattomia eläinten kehoja, en kulkukoirien halukkuutta sitoutua, laumautua, tulla yhdeksi meistä.

Varmaankin juuri koirien takia en syö sikaa, kanaa, lammasta, kalkkunaa, haukea enkä lahnaa, en edes katkarapua enkä sinisimpukkaa. Ei siksi, että ne olisivat lemmikkejä, vaan siksi, että niiden liha stressaa samalla tavalla kuin omani. Tärisee, tahtoo sujua ympäristössään, kokee vaikeuksia asettua. Kerubivompatti hengittää tasaisesti, kiskoo uneen.

Aamulla huomaan vaatepommin räjähtäneen asunnossani. Molemmilla on vihlova nälkä. Hukassa on avain vinttiin, jossa Kerubivompatin tavarat ovat. Muistan ainoastaan laittaneeni avaimen VARMAAN PAIKKAAN JOSTA SE EI VOI KADOTA. (Minun pitäisi jo muistaa, että aina noin ajatellessani minun pitäisi iskeä kämmenellä otsaan ja karjahtaa kuuluisat viimeiset sanat ja pidättäytyä varmasta paikasta.) Hänen on tarjettava shortseissa, kunnes pitkät housut kuivuvat tai avain löytyy. Emme saa aikaiseksi mitään. Sängystä ylös nouseminen on sen luokan rasite, että se nyt yksinkertaisesti ei onnistu muuta kuin ruokailun tai töiden ajaksi.

Älkää käsittäkö väärin. Enimmäkseen nukun sängyssä. Säpsähtelen hereille, kysyn Kerubivompatilta, onko hän nukkunut. Ei ole. Hän on katsellut, kuinka nukun, miettinyt tuulivoimaseminaaria, koettanut hahmottaa matkan olevan ohi. Ynisen jotakin ja suljen silmät uudestaan.

Töissä pääni on ohutta hohkakiveä. Äkkiä kaikki se jaksaminen, itsen rohkaisu ja hyväntuulisuuden vaatiminen, johon olen itseni pakottanut sekunti sekunnin perään, on purettu. Olen hervonnut olemisen tasolle, jossa maataan sängyssä hämärässä, tapaillaan sorminpäin lämmintä paljasta ihoa ja herätään muutaman tunnin välein. Haluaisin vain nukkua, viikon tai kaksi.

Tuntuu siltä, ettei mitään kommentoitavaa mihinkään ole. Hitto minä kausaalisuhteista mitään tajuan, tai psykologiasta. Saan kirjoituspyynnön aiheesta, miksi ympäristöongelmat ratkaistaan kaupungeissa. En oikein löydä tulokulmaa kysymykseen. Jännite on kadonnut. Selkäni on levollinen, pingottumaton, pyöräily helppoa ja stressitöntä, en meinaa ajaa autojen alle silkkaa hajamielisyyttäni. Mutta olen väsynyt, täysin uupunut.

Mietin töissä, kauanko pääni sairastaa ohutta hohkakiveä ja milloin koen uudelleen halun tutustua asioihin, ihmisiin, paikkoihin. Halun nousta sängystä, toimia ja ponnistella.

4 Comments:

Blogger Qtea said...

Hei suloinen, olet niin hohkakiveä, että lähetit tämänkin kahteen kertaan. Onneksi löysit Kerubivompatin sieltä tulohallista ja onneksi se oli tullessaan ehjä ja kaikki meni hyvin.

Viihtykää ja viettäkää yhteistä aikaa, opetelkaa toisianne taas. Olette ihania, ajattelen hyviä ajatuksia. Toivottavasti myös vintin avaimet löytyvät.

7/9/06 08:32  
Blogger Eufemia said...

Tai siis neljään kertaan, illalla ainakin oli niin. Nyt näkyy kolme.

7/9/06 10:26  
Anonymous Maria said...

Hei Veloena.
Lähetin sinulle postia, en ole ihan varma kumpaan paikkaan se meni... vai kumpaankinko?

Mukavaa viikkoa. :)

7/9/06 11:26  
Blogger Veloena said...

Ei, kyllä myös Bloggerilla oli eilen vähän hohkakiveisä päivä. Se ihan itse monisti viestini ;)

7/9/06 15:44  

Lähetä kommentti

<< Home

<