Liikahdus

Kuinka nopeasti mieliala kääntyy. Painetaan jonnekin taustalle kysymykset ja ahdistus. Tarvitaan vain muutama kirje, ja yksi keskustelu, yksi sähköpostiviesti, kaksi harmaata kissaa, jotka liikkuvat hidastetusti ja koettavat piiloutua kylkisuunnassa tuolinjalan taakse tai kirjahyllyn alle. Nauramme kissojen staattisuudelle, vaikka omat liikahduksemme ovat niitä muistuttavia. Esimerkiksi, toukokuussa makaamme nurmikolla monta tuntia syöden turkinpippureita ja suklaata ja vain puhuen seksistä. Puhumme ravintolassa, puhumme matkalla kämpille, puhumme vielä hampaita pestessä, vaihdan silkkisen yömekon häveliäästi suljetun vessanoven takana (vaikka mekko ei ole häveliäimmästä päästä; vastustan telttayöpaitoja) ja käymme nukkumaan eri patjoille. Sitä kestää ainakin kymmenen minuuttia. Miksi ihmeessä kissojen poteroleikki tuntuu hitaalta, kun ihmiset, jotka luulevat olevansa tekemässä jotakin, ovat raivostuttavan varovaisia.

Torstai-illasta tulee keskiviikkoilta.

Katselen kissoja, jotka hiipivät ja kyräilevät. Tyttökissa sähisee, sen suu on auki, käärmeen puraisua mallintava kita, silmät palavat. Poikakissa kurottuu kohti varovasti, laulaa, ei nosta tassuja, työntää vain päätään eteenpäin suojaamattomana. Tyttökissa kiipeää tuolille, murisee sieltä. Poikakissa oikaisee maahan pitkäksi läskimakkaraksi, katselee muina miehinä pöydänjalat, vilkaisee epäluuloista harmaata kyröttäjää, lipaisee huuliaan. Etutassut tapailevat mielihyvän lypsyliikettä, vain hännänpää kavaltaa, että jokin hermostuttaa.

Kriikunat voivat olla sinipunaisia, opin.

Pellolla multa on kosteampaa, se ei ole enää pölyä vaan murustuu, kastematojen nauhat lipuvat sen sisässä. Naapuripalstan mies ilahtuu nähdessämme, on pidellyt poutasäitä, viimeksi tällainen kesä on ollut, odotas, vuonna neljäkymmentäneljä. Mies on vanhentunut sydänkohtauksen jälkeen, soittaa varmuuden vuoksi pyöränkelloa kävelytielle palsta-alueelta sujahtaessaan. Päässä on uusi, kirjava kypärä, lasten hankkima. Katselen metsänrajaa miehen kadottua sen taakse. Kukaan ei enää liverrä. Esittelisin mielelläni Vompatin miehelle, mutta en tiedä, ehdinkö. Hän sulkee palstansa rivi riviltä. Tänään on otettu viimeiset kurkut, eivät ole enää kukkineet muutamaan viikkoon. Minulla kukkivat vielä, ne on istutettu kohopenkkiin, kohopenkissä kesä jatkuu pari viikkoa pidempään.

Vielä huomiseksi on luvattu muuallekin kuin kohopenkkiin päivällinen kesää.

Täksi illaksi on luvattu valaistu pitkä tila, joka lähestyy lähestymistään, ja laituri. Kun puhelin piippaa tekstiviestillä kysymyksen, kaikki epävarmuus katoaa. Kyllä, haluan sinut tänne. Heti. Jos se on mahdollista, haluan. Varastamme kokonaisen pitkän päivän iltaan saakka toisillemme, aamusta asuntoon tulee isännöitsijän tarkastus, mutta paetkaamme kahvilaan tai ulos aamiaisviltille. Vielä on aikaa ennen kirjavia pipoja ja räntäsadetta. En ole edelleenkään ehtinyt ostaa pesänrakennusviettipyöröpuikkojani, mutta entä sitten. Vielä pärjää paljaspäin, voi maata viltillä, kuvitella olevansa puuveneen pohjalla, uittaa kättä ruohossa.

Olen pienempi harmaista kissoista, murisen vain välimatkan takaa epävarmuuttani, kuonojen koskettaessa olen vain hiljaa, kuulostelen.

Lähestyt, enkä tiedä, mitä ajattelet. Vaan tunnenko omatkaan ajatukseni, tiedänkö, miksi ollessasi toisaalla, odottaessani, olen epävarma ja surullinen, ja miksi kutsuessasi olen äkkiä niin varma kuin voi olla, äkkiä täynnä riemua, jonka osaan hymyillä kasvoillesi. Lähestyt tsunk, tsunk, tsunk. Hevoskastanjojen lehdet ovat ryhdistyneet sateiden myötä. Yö on lempeä. Tähdet näkee selvästi. Harmaa kolli painaa eikä tahdo matkustaa olkapäälläni puettuna leoparditäpläisiin tekoturkisvaljaisiin. Se haluaa imuroida vatsaansa kaiken ruohon matkan varrelta. Madridinpunaisesta talosta tuleva valo heittyy syreenin lävitse keltaisen talon seinään. Syreeni piirtyy valtavasti suurennettuna varjona keltaiselle. Ikkunat eivät ota varjoa vastaan.

Niiden takaisten asuntojen sisällä on liian voimakas valo.