13.9.06

Kajahtamisesta

Einar Mar Gundmundssonin lukeminen tekee hyvää, vaikka Kaikkeuden enkelien kustannustoimittaja näyttääkin kärsineen vakavasta sanasokeudesta ja pilkkukuumeesta. Olen pyörtänyt takaisin vaiheeseen, jossa kaikki mielenhäiriöihin liittyvä kiinnostaa minua. Se johtuu siitä, että uskon mielenhäiriöiden pohjimmiltaan olevan jotakin, joka on läsnä kaikessa normaalikokemuksessakin.

Mielenhäiriöksi tai tuttavallisemmin kajahtamiseksi sanotaan tuollaista juonnetta vasta sitten, kun se saa aikaan sen, ettei ihminen osaa enää mennä työpaikalleen, syödä ruokaansa, nukkua, peseytyä ja sen sellaista, mitä pidetään olennaisena inhimillisen merkityksellisyyden tunteelle, tosin aika kapeakatseisesti, länsimaisen kulttuurin normistosta käsin.

Jos jokin seikka elämässäni on pysyvä (lihasten jäykkyyden lisäksi), se on epäilemättä pelko, joka liittyy kajahtamiseen. Tuo pelko on tietysti yhtä irrationaalinen kuin muutkin pelot, ja koska en ponnisteluistani huolimatta onnistu ilmeisestikään täysin nitistämään pelkojani, voin jokseenkin turvallisesti todeta, että ihminen on irrationaalinen eläin. Ihmisellä viittaan tietysti itseeni, koska en tunne toisten pelkoja yhtä hyvin kuin omiani. (Jos joku tahtoo nyt kiistää sen, että koen jotakin transsubjektiivista, se on toki sallittua, enkä aio leimata kieltoja defensseiksi - minua ei kiinnosta sen tyyppinen argumentaatio. Mieluummin kokeilen käytännössä elää vierasta asennetta, edellyttäen että pääsen riittävästi sen merkityksiin sisään, ja katson mitä siitä seuraa.)

Toisten pelot, se vähä mitä niistä olen kuullut, vaikuttavat tervejärkisemmiltä ja konkreettisemmilta: he pelkäävät unohtavansa avaimen, jättävänsä hellalevyn tai silitysraudan päälle, että televisio syttyy palamaan odottaessaan valmiustilassa kotona, että puoliso pettää ja niin edelleen. Heidän pelkonsa, ne joista he suostuvat puhumaan, kuulostavat siltä kuin he ymmärtäisivät, että ihminen on pieni, helposti järkkyvä lapsi, jonka maailman tulee olla turvallinen ja vakaa. Koti ei esimerkiksi saa palaa ihmisen ollessa töissä. Puolisoiden pitää rakastaa toisiaan ja vain toisiaan. Sillä jos noihin technicolorväriliitukuviin (värit ovat sekoittumattomia, koska rasvaliiduilla ei voi sekoittaa värejä: jos koettaa värittää keltaista vihreän päälle ja saada lehmuksenvihreää, käykin vain niin, että vihreää hankautuu paperista irti epämääräisinä, rasvaisina klöntteinä, tulos ei ole liukuma vaan ikävä knölli - siksi sävyt ovat räikeitä) tulee poikkeamia, lapsen mieli saattaa järkkyä, hän saattaa pudistella päätään ja itkeä ja sanoa, ettei enää ymmärrä.

Se, ettei ymmärrä, on kai vaarallisinta, mitä on. Että maailma menettää järkensä, niin sanotusti. Oikeastaan se tarkoittaa, että minä ja maailma eivät sovi yhteen, ja koska minä on maailman käyttöliittymä, ei ole mitään, mitä voisi käyttää.

On ymmärrettävää, että ihmiset pelkäävät näitä ulkoisia sattumuksia. Että talo palaa, että kotiovi ei avaudu, että syö keksin ja venyy kilometrin pituiseksi ja pulut luulevat kaulaa käärmeeksi. (Alice in Underwaterissa puhuttaisiin kai merikäärmeistä. Mutta se Alice on pelkkää kuvitelmaa, pelkkä nimi, joka ehkä synnyttää assosiaatioita, ehkä ei.) Minä en oikein osaa pelätä tuollaisia. Se johtuu siitä, että olen hajamielinen. Saatan kuljeksia katuja eestaas, antaa silmieni valua yksityiskohdasta toiseen, talojen geometriassa on jotakin rauhoittavaa vanhoissa kortteleissa, tai jos on hyvä päivä, pyöräilen metsään saakka, keväisin se hukkuu linnunlauluun, saatan istua kivellä ja vain olla, kylmettää kankkuni, ja kun palaan kotiin, huomaan hellalevyn hehkuneen koko ajan. Säikähtämättä käännän sen pois päältä. Kun asun vielä kotona, äiti sanoo, että jokin päivä poltan koko talon. Ihmisen on ajateltava kattiloita, vaatteiden parsimista, kenkien kiillottamista, kampaajan varaamista ja sensellaista, ei jäätävä ajelehtimaan siinä, mitä Michelangelo kirjoittaa rakkaudesta.

Mutta jokin minussa ei osaa ajatella, että olisi olennaista, onko minulla nyppyleikkuri, sellainen pattereilla toimiva pieni koje, joka näyttää nukkejen sädehoitopyssyltä, ja joka leikkaa taitavasti rohisten nypyt pois villapaidoista ja puuvillaneuleista. (Itse asiassa, saan sellaisen kerran äidiltä. Koetan siistiä kirpputorilta ostettua metsänvihreää lempivillapaitaani ja onnistun leikkaamaan sen vatsaan viattoman oloisella leikkurilla reiän. Unohdan parsia reiän heti ja seuraavassa pesussa se purkaantuu aika suureksi.) Ei silti, että käyttäisin puuvillaneuleita. Ehei, sellaista en osaa. En osaa ajatella, että on olennaista, että kenkäni ovat kiiltävät.

Edellisessä suhteessani noihin asioihin kiinnitetään huomiota. Ennen juhlia mies kiillottaa kenkiä. Hänellä on siihen kaikki tarvekalut, lankkia ja rättejä. Sanon, että ensin kengät voisi kyllä pestä satulasaippualla, se on perua hevosajoiltani, suuri läpikuultava meripihkanvärinen kimpale. Mies ei usko satulasaippuaan. Enhän ikinä pese ja lankkaa nahka-asioita, tavallaan on ymmärrettävää, ettei hän kuuntele. Hän ei ole nähnyt ikinä, kuinka levitän pyyhkeen pölyiseen maahan, otan sankoon kylmää vettä, puran suitset ja satulan osiin, pesen osan kerrallaan nihkeällä rätillä miedolla saippualiuoksella, annan kuivua, levitän nahkabalsamin, kiillotan, osaan koota satulan ja suitset unissanikin. (Miehet, olen kuullut, kokoavat unissaan kivääreitä huollon päätteeksi ja vihollinen on jo tulossa ikkunasta sisään, osat vielä hajallaan. Minun unessani kootaan suitsia ja satuloita. Ei siinä ole mitään freudilaista. Yli kymmenen vuotta koetan ajatella kuten hevonen ajattelisi, koska hevonen on ihmistä mukavampi eläin.) Entiseni muistaa aina mainita, missä ja milloin on kiillottanut kenkänsä ja huomauttaa, etteivät minun kenkäni näytä hoidetuilta.

En oikeastaan koskaan tunne oloani huonoksi, koska kenkäni saattavat vaikuttaa hoitamattomilta ja koska siistit ja säntilliset ihmiset näkevät joka tapauksessa ensi silmäyksellä, etten ole yksi heistä, kun menen hakemaan pöydästä kikhernesalaattia tai muuta ihanaa. Minulla ei ole meikkivoidetta, hiukseni eivät koskaan asetu siististi, en ole kokopäivätöissä. Minua ei muisteta jälkeenpäin, paitsi jos ihmiset ovat lukeneet jotakin, mitä olen kirjoittanut.

En ymmärrä tätä asiaa kausaalisesti, tokkopa edes yritän ymmärtää, totean vain sen yhtenä esimerkkinä siitä, että asiat ovat harvoin siten kuin ne näyttävät ensimmäisellä silmäyksellä olevan. (Mutta säilytän edelleen uskomuksen, että jotakin on aina oletettava - muuten ei osaa tehdä mitään, sanoa kellekään yhtikäs mitään. Kun teen tai sanon jotakin, testaan oletuksiani. Tavallaan elän kuten kuka tahansa kunnon empiristi, vaikken aina jaksakaan muistaa, kuinka suurisuuntainen ja raskas kokeilu elämäni on.)

Unohdan tuon periaatteen usein itse, kun katselen ihmisiä kutsuilla entiseni kanssa. Koetan sanoa jotakin, mutta se on vaikeaa. Tyttöjen hiukset ovat kohdallaan, heidän huulikiiltoaan ei ole koskaan huulten ulkopuolella, unohdan heidänkin pelkäävän ja kaipaavan asioita. Miehiä en pelkää, koska olen heille silkkaa ilmaa. Miehet eivät katso arvostelevasti, vertaa itseään ja minua, ajattele, että jos he vesijuoksisivat, tulisiko heistäkin tuon muotoinen ja niin edelleen. Entiseni tahtoo liikkua kunnon ihmisten kanssa, hän tuntee paljon sellaisia, joita voisi nimittää menestyjiksi. Varmasti menestyjät pelkäävät asioita yhtä paljon kuin minäkin, mutta heitä voidaan silti kutsua menestyjiksi. Heillä on oikeanlaisia housuja, sellaisia, jotka eivät erotu joukosta liikaa, heidän vartalonsa ovat poikamaisen jänteviä, heidän silmänsä kirkkaat ja tarkat.

He eivät kulje jossain unen takana kuten itse huomaan tekeväni usein.

Sillä noilla kutsuilla en oikein koe olevani kotona. Kun ajattelen lapsuuttani ja nuoruuttani, on selvää, että ihmiset, joiden kanssa tulen toimeen, ja jotka sietävät minua, eivät ole tarkkoja ja menestyviä, vaan jotenkin vinoon kasvavia. He piirtävät uskomattoman hyvin, tai kirjoittavat pelottavalla tarkkuudella, tai ovat hyvin herkkiä. Mutta heistä kaikista puuttuu tukiranka. Ei heistä tule kuuluisia tai juhlittuja, ei heillä ole sellaisia haluja. Heistä kaikista puuttuu se jokin, joka loistaa monista ihmisistä kauas saakka. Se sama, joka saa niin monen sanomaan, että he haluavat naimisiin ja lapsen ennen kuin täyttävät kolmekymmentä, että heidän tavoitteenaan on opiskella hyödyllinen ammatti, jossa he saattavat yhdistää ihanteensa maailman paremmaksi muuttamisesta ja toiveensa kunnon palkasta. Yksikään todellisista läheisistäni ei ole koskaan sanonut niin.

Sen sijaan he kaikki ovat pelänneet kajahtavansa, paitsi entiseni. Minäkin pelkään kajahtavani.

Kuluu monta vuotta, etten pelkää sellaista. Noina vuosina entiseni on tukirankani, hän tekee selkeän erottelun meidän ja niiden välille. Me, meillä ei ole hätää. En vain saa ikinä selville, ketä nämä me olemme. Ilmeisesti lapsettomia pariskuntia, joilla on korkeakoulututkinto takataskussa tai melkein takataskussa, ja elämänarvot kohdallaan, loistava tulevaisuus edessä. Se tarkoittaa, ettemme ole tekemisissä roskasakin kanssa. Tuttavamme ovat hienostuneita, kulturelleja, kunnianhimoisia, aikaansaapia. On helppoa olla huolissaan ystävästä, joka kuvittelee, ettei osaisi seurustella. Sanoa, että voi häntä. Hän se tekee elämästään vaikeaa. Liikkuisi oikeassa seurassa, se pulpauttaisi hänet pintaan kuin korkin noista syvyyksistä.

En saa ketä me olemme -asiaa ikinä selville, koska jokin minussakin on roskasakkia. Tajuan liian selkeästi, että minä olen yksi niistä, jotka pysyvät oikeilla kutsulistoilla yksinomaan siitä syystä, että seuralaiseni kiillottaa kengät ja tekee kahtiajaon meihin ja muuhun maailmaan. "Sinun pitää lakata murehtimasta sitä, ettet ollut nuorena suosittu", sanoo mies. "Ihmiset pitävät sinusta. Olet kaunis ja älykäs, sinun pitää vain tajuta se."

Mutta yhtäkaikkisesti taksi, jolla ajamme kotiin, tuoksahtaa epäillyttävästi kurpitsahillolta.

Ei ihme, että mies huolestuu puolikuoliaaksi ilmoittaessani, että lähden. On aika palata kotiin, saada turpiin kaikilla elämän osa-alueilla. Minulla on vain muutama ystävä, jolla ei ole diagnoosia, fyysistä tai psyykkistä, samapa tuo, mikä ero siinä lopulta on. Minullakaan ei ole diagnoosia, mutta pystyn kyllä kuvittelemaan sellaisen halutessani, vaikka toki tiedänkin myös, että sairaaksi minua ei luokiteltaisi, pystynhän tekemään töitä keskittyneesti, kutsumaan ystävät kylään, toisinaan pyyhin mullatkin ikkunalaudalta. Muistan hämmennykseni nuorempana, kun pidän itsestäänselvyytenä, että olen seurueessa kuin seurueessa todennäköisin laitostuja (tämä on palaute, jota saan sekä vanhemmiltani että koulutovereiltani; läheiseni taas viiltelee käsiään ja keskeyttää koulunsa ja kaikilla muilla on jatkuvasti miesjuttuja, heillä on jokin miesmagneetti siihen aikaan), ja sitten päng onkin äkisti olevinaan aikuinen ja seurustelee samaa ainetta opiskelevan kanssa, niinä vuosina filosofia sattuu vielä olemaan muotiaine, äkisti onkin muka joku joka osaa elää tässä maailmassa, yksi seurueessa kertoo diagnoosistaan tai napeistaan tai terapiastaan, ja tajuan, että he - paidat nypyttöminä - ovat läpikäyneet kaikkea sellaista, mitä olen kuollakseni pelännyt joutuvani kestämään, koska äiti on aina niin huolissaan siitä, että suren asioita, jotka eivät kuulu minulle ja joihin en voi vaikuttaa. Niitä pitäisi olla ajattelematta tai ainakaan niistä ei saisi kirjoittaa.

Huolia ei saisi kertoa, koska ihmiset ovat pahoja, ja jos kertoo huolistaan, he tarttuvat niistä kiinni, ne ovat kuin päähän ruuvatut elektrodit, niihin on helppo tujauttaa sähköiskuja. Tietysti pelkään; pelon kanssa on opittava elämään, istutettava se tarakalle, sanottava sille, ettei se tunge nilkkojaan pinnojen väliin ettei sen koiville käy köpelösti.

Mutta mitä kovemmin olen koettanut olla ajattelematta suruja ja pelkoja, mitä sinnikkäämmin olen ponnistellut onnellisuutta, tavallisuutta, kaksilapsista perhettä kohti, sen tarkemmin olen tajunnut, että osaa sitä peliä alkuunkaan. Onko tämä liiallista metatason ajattelua? Tai onko kyse siitä, että minut on monen muun tavoin koulukiusattu piloille? Eikö se alkanut jo aiemmin? En usko oikein siihenkään. Vanhemmat veivät minut psykiatrin tutkittavaksi jo hyvin pienenä, koska olin liian omituinen, liian toimelias enkä tahtonut nukahtaa, ja itkin ja nauroin liian helposti, psykiatri hymyili heille surullisesti, hänestä olin normaali, ehkä aika nokkela ja herkkä ja temperamenttinen, mutta kuitenkin normaali. Jännittäjä, tietysti, siitä pakkoliikkkeet. Jännittäminen on normaalia. Mutta vanhempani eivät oikein koskaan tunnu uskovan siihen, että olen normaali. Eihän voi olla normaalia saada hyviä kouluarvosanoja, kiinnostua filosofiasta ja ryhtyä vielä toimimaan kansalaisjärjestössä ja valmistua ja ajelehtia synnyinkaupungissaan osaamatta ryhdistäytyä. He ajattelevat kuten elävät: heistä olisi luontevaa, että minulla olisi oma yritys ja yrittäjämies ja kasvamassa kaksi tytärtä, jotka oireilevat kajahtamisen pelkoa.

Vähitellen alan uskoa, etten joudu koskaan laitoksiin. Olen kolmenkymmenenyhden, pahimmat riskivuodet on jo ohitettu. Olen saanut akateemisen tutkinnon, en ole onnistunut polttamaan taloani. Mutta en sentään haaveile psykologin urasta, kuten eräs ystäväni.

Kun käyn ammatinvalintapsykologilla, kysyn häneltä, miltä tuntuu olla psykologi ja onko totta, että useat asiakkaat pelkäävät hänen tunkeutuvan mieleensä. Näin olen kuullut joidenkin maallikoiden ajattelevan - että psykologi on kävelevä diagnoosikone, joka luetteloi defenssit oikopäätä (itse asiassa tunnen vain yhden henkilön joka tekee niin ja hän on ekonomi, enkä tiedä edes, härnäävätkö muut hänestä saman vaihteen päälle). Psykologi nauraa ja sanoo, että kyllä jotkut selvästi aluksi ajattelevat niin. Hänen positiivinen suhtautumisensa minuun saa aikaan pienehköjä paranoiakohtauksia. Mitä ihmettä hän tarkoittaa sanoessaan, että uskoo minun kyllä löytävän paikkani maailmasta, tai pikemminkin tekevän sen, koska olen selvästi paitsi älykäs ja motivoitunut, myös luova ja intuitiivinen ja ennen kaikkea hyvin avoin erilaisille vaihtoehdoille? Sitten tajuan, etten ole muistanut mainita psykologille, että pelkään kajahtavani.

Sellaisen riskin läähättäessä niskaan on aivan turhaa stressata siitä, onko ihmisistä hienompaa, että olen siivooja vai kustannustoimittaja. (Minusta tuntuu sitä paitsi, että siivooja saa enemmän hyvää aikaan. Mutta siitä ei pääse mihinkään, että kuulen pilkut tekstissä paremmin kuin näen likaroiskeet pinnoilla. Siisteysneuroosit ovat minulle aivan tuntematon universumi.) En viitsi mainita ammatinvalintapsykologille, että paitsi minä, myös siskoni pelkää kajahtamista, ja että vanhempanikin ovat asian tiimoilta sen verran neuroottisia, etteivät juo alkoholia, koska sellainen toimintahan tunnetusti johtaa irrationaalisiin mielleyhtymiin. Eihän se ammatinvalintaan liity, nimittäin. Joskus mietin, uskaltavatko vanhempani nähdä uniakaan. Ja onko oma uniongelmani kenties tätä perua.

Se kuulostaa kyllä aika uskomattomalta, niin valveunissa kun liikun. Mutta kenties ajatukseni ihmisen irrationaalisuuden hyväksymisestä on vain lempeä myöntö sitä kohtaan, että olen ristiriitoja täynnä ja kuvittelen muidenkin olevan, ja annan sen kaiken anteeksi yhdessä käsitteellisessä hujauksessa...

Toisinaan olen varma, että olen säästynyt diagnooseilta, hoidoilta ja sen sellaisilta yksinomaan kajahtamispelkoni intensiteetin takia. Ratsastin vuosikausia, putosin hevosen selästä vain kolmesti. (Viimeisellä kerralla lonkkani murtui, koska putosin kivilouhokseen kovasta laukasta.) Sellainen lähestulkoonputoamattomuus on aika harvinaista, ystäväni putoilivat huomattavasti tiuhemmin. Mutta heitä ei putoaminen kauhistuttanutkaan. Minä taas pelkäsin putoamista joka ikinen hetki hevosen selässä. Täysin rentoa minusta ei ikinä tullut, vaikka onnistuinkin rentouttamaan kehoni ja hämäämään hevostakin uskomaan, että mitään hätää ei ole mailla halmeilla. Läheltä piti -tilanteita on enemmän kuin jaksan yksilöidä. Aina viime hetkessä tarrauduin viimeisillä voimillani harjaan, satulan etukaareen, minne hyvänsä, kiskoin itseni väkivalloin uudelleen tukevasti keskilinjalle, usein roikuin jo toisen polven varassa, mutta onnistuin kuin onnistuinkin kohta taas istumaan tukevasti, sydän pamppaillen. Koko monivuotinen ja ihan menestyksekäs ratsastajan urani on ollut kokonaan omituista pelkoterapiaa. Aloin pelätä jo ratsastustunnin aamuna, tuntia ennen tunnin alkua kädet olivat puutuneet ja hervottomat, pissitti koko ajan, veri juoksi pois kasvoilta ja läikehti poskilla, sydän hakkasi, ja silti vuosi toisensa jälkeen menin tallille, nousin satulaan, uskottelin, että tulee päivä, jolloin en enää pelkää. Hevosia en parin ensimmäisen vuoden jälkeen pelännyt, ainoastaan putoamista.

Äh, ei se niin paljon satu, sanoi ystävä, kun tunnustin hänelle kerran, että saan joka hetki satulassa kamppailla pelkoni kulisseihin painaakseni, suorituksiin ja kokemuksiin keskittyäkseni. En ole tainnut mainita putoamispelostani tämän jälkeen kuin poikaystävilleni, jotka kai vain hämmästelivät, miksi sitten kävin ratsastamassa monta vuotta, ja joskus jopa monta kertaa viikossa. En osaa vastata tuohon kysymykseen mitenkään mutta luulen oppineeni pelon taltuttamisesta yhtä sun toista pelottavan harrastukseni myötä.

On kyllä niitäkin asioita, joita en pelkää. Esimerkiksi, en pelkää että ruoka, jota kokkaan vieraille, epäonnistuu. Sillä entäs sitten? Eivät he minusta pidä tai minua vihaa sen takia. Enkä pelkää seksuaalisuutta, toisten enkä omaani. Enkä unia, luulisin, vaikken onnistukaan nukahtamaan yksin, ellen ole aivan lopussa. Ja vaikka näen välillä ahdistavia unia, kuten viime yönä.

Mutta kajahtaminen, sitä en osaa olla pelkäämättä. Mietin, missä määrin kaikki käymäni keskustelut vaikuttavat tähän mahdollisuuteen. Minkä eteen piirrän plusmerkin, minkä miinuksen, kukkasen, tähden. Pelkään, että sen sijaan, että onnistuisin piristämään masentunutta ystävääni menenkin mukaan hänen hämäräänsä, annan sen kietoutua pannaksi kaulalleni. Että Kerubivompatin tapa käyttää eriparin villasukkia housunpunttien päälle vedettynä tarttuu minuun ja että lopulta saan sen takia potkut töistä. Sillä on aivan selkeää, etten osaa sellaista vahingoniloa, sellaista etäisyydenottoa, että voisin sanoa, että hän on hän ja minä olen minä, ja että jos sinulla menee huonommin, se tarkoittaa, että minulla menee paremmin, hahhaa, kuinka hyvin minulla meneekään, jos vähän verrataan. Ei, sitä en osaa.

En osaa edelleenkään käyttää sanaa minä tosissani. Se on pelkkä metafora. Sillä on aina me, erilaisia meitä. Jopa istuessani ja kirjoittaessani kirjoitan meille. Ja jos vain ajattelen, sinä et kuule, vaikka kuvittelen sinun kuulevan, jälkeenpäin katsot minua kysyvästi, niinkö, missä me tapasimme, mistä me tunnemme. Me tapasimme huoneissa, joissa oli paljon ihmisiä. No niin, sinä et ole lukenut mitään, mitä kirjoitan, tai sitten se on mielestäsi konstailevaa paskaa, samapa tuo, joka tapauksessa et ole nähnyt ajatuksiani. Kuinka voisitkaan muistaa minut.

(Mutta miksi minä muistan sinut? Siksikö, että muotoudun sinua vasten, että huomaan vasta seurassasi, että paidassani on nyppyjä, kenkäni pölyssä ja niin edelleen, tai että ajattelen kaikesta tuosta huolimatta, että me olemme me, sairastamme samaa sisaruusssurua? Tai sitten en muista sinua - et ole antanut minun katsoa ajatuksiisi, tai en ole jaksanut katsoa, sillä jos olisin katsonut, en unohtaisi.)

Minulla ei ole tukirankaa. Luultavasti tuo tukiranka voisi olla vedenylisellä eläimellä kahdenlainen: joko ulkoinen kitiinikuori, kuten kovakuoriaisella, tiukka raja meidän ja niiden välillä; tai sitten selkäranka, sisäinen ryhti, joka jättää tilan pehmeälle iholle. Mutta on myös muita eläimiä, esimerkiksi kastemato: suikalemainen tikapuuhermotettu limakalvo. Sellainen eläin on tietysti äärettömän herkkä sille seikalle, ettei sitä repäistä kahdesta päästä yhtäaikaisesti.

Joskus tiistain ja keskiviikon välinen uni on kuin kaksi pinsettiotetta, joista toinen tarttuu pääpäähän, toinen häntäpäähän, ja kiskaisee, kunnes herään sängyssäni siihen, että huudan tyynyyni ja tyynyliina on kyynelistä märkä, minusta pääsee teuraseläinten ääni, menee hetki, että tajuan, että kyseessä on huutoni, ei hälytyssireeni. Unessa olemme lähdössä taas kutsuille, entiseni korostaa, etten saa olla onneton, koska olen kaunis ja älykäs ja niin edelleen, koetan kiillottaa kenkiäni, mutta aikani hangattuani ne vain käyvät tuhruisemmiksi, tajuan lankin levinneen valkoiselle hameelle, kengän nahka on jo puhki muttei siltikään kiillä. Unessa kysyn, miksen saa näyttää onnettomalta, kun kerran olen. Seinätaulussa lukee pelon määrä on vakio. Entiseni suuttuu, kysyy, mitä syytä minulla on muka olla onneton, eikö kaikki täällä ole hyvin.

Seinillä on sievä tapetti, mutta ikkunat ovat veriroiskeissa, joiden läpi näen onnettomia, kumaraisia hahmoja rientämässä tihkusateen halki yksin, harmaissa takeissa, kaulukset korkealle napitettuina.

Kadun toiselta puolen tunnistan Viin unitalon unikaupungistani.

Minua kehotetaan joutumaan, napitan kaulukseni ylös saakka. Juoksen katujen läpi, mutta olenkin yksin, tulen kutsuille yksin, ihmiset kääntyvät katsomaan. He ovat kaikki tuttaviani, mutta kukaan heistä ei tunnista minua. Huomaan, kuinka hameeni ja kasvoni ovat aivan lankissa. Yksi tuttavista kysyy, mistä me oikein tunnemmekaan, ja selitän takellellen, kenen seurassa olen olevinani, vaikka olenkin yksin. Ihmiset liikkuvat kuten oikeillakin kutsuilla, uni on pelottavan todellinen eikä tunnu lainkaan unelta. Ja olen taas lapsi, muut ovat aikuisia, en osaa sanoa mitään aikuiselta kuulostavaa enkä kuitenkaan osaa enää olla söpö ja spontaani, kukaan ei jaksa pitää minua ihmeenä vain siksi, että hengitän ja osaan kertotaulun. Kerubivompatti vilkuttaa huoneen toiselta laidalta, kompastelen hänen luokseen. Kenkäni ovat muuttuneet veneiksi, niillä on hankala kävellä, vettä vuotaa sisään.

Hän sanoo, kuten valveessakin, että voi oppia minulta paljon. Koetan nauraa, minultako, minähän olen vasta kuuden, mutta kun avaan suuni, sireenit alkavat soida ja herään huutooni.

Näyttää siltä, että elämässäni on kaksi vaihdetta. Toisessa pelätään kajahtamista mutta saadaan olla onnettomia, missä on oma lohdullisuutensa. Tämä on kotoisa vaihde, osaan liikkua siinä ja koen siinä asiat jotenkin levollisesti. Toisessa ei pelätä kajahtamista ainakaan pintatasolla mutta siinä ei saada olla onnettomia - ja se on tappavaa olennolle, jonka psyyke on rakennettu pitkälti tiedolle siitä, kuinka jokainen psyyke on hauras ja heikko, kuinka ihmisen irrationaalisuus on häikäisevää, kuinka heikkoa on tahtominen niissäkin tilanteissa, joissa sillä voisi olla käänteentekevä merkitys.

Tänään olen päättänyt pitää lepopäivän, koska näen noin inhottavia ja pelottavia unia. Unet, joissa joudun menestyjien kutsuille näyttelemään onnellista, ahdistavat minua enemmän kuin ne toiset, joissa juoksen ja kompastelen. Sisään suljetuksi tuleminen on pahinta. Lepopäivä tarkoittaa, että menen hieman kääntelemään maata, siivoan, tiskaan. Teen konkreettisia asioita, joista tulee pientä tyytyväisyyttä. Koetan antaa itselleni anteeksi sen, että olen levoton ja melkein onnetonkin. Olen vielä kovin rikki viime vuodesta, koko maailmani rikkoutumisesta, en ollut ajatellut rakastua, enkä ainakaan ihmiseen, joka asuu toisella paikkakunnalla, jolla on aivan oma elämänsä, jota en oikein onnistu kuvittelemaan hänen ollessaan siellä toisaalla.

"Mitä sinä skitsoat", sanoo yksi ystäväni, jolle väitän, että Kerubivompatin opiskelukaupunki on parin päivän palasina oikeastaan pitkää Kiinan matkaa kauempana ja toivottomampi olosuhde rakkauden hengissäpitämiselle. Hän ei näe, kuinka pitkä matka on romanttinen tekijä, irrallinen kuin uni, kun taas arki, koti ja ystävät toisaalla on sillä tavalla määräistä, konkreettista, että tiedän katoavani näkymättömiin useaksi päiväksi joka viikko. Ja en halua olla sama asia kuin nämä ajatukset.

Nämä ajatukset saavat minut ajattelemaan, että olen kajahtamassa. Niin kauan kuin voin tehdä jotakin turvallista, kaivaa maahan kuoppaa, istuttaa puita, veikeillä pikkutytölle, pukea kissalle valjaita, luoda lantaa, hypätä esteen kerrallaan, suorittaa tentin, piipata kirjoja lainatuiksi, hiusneuloa huivia pannaksi päähän, niin kauan tunnen itseni normaaliksi. Kiinnityn arkeen, elämään kuten siihen oletetaan kiinnittyvän: puuhakkaana, läsnä, tarkkaillen, yksityiskohtiin rakastuneena. Mutta kun unohdun ajattelemaan, unohdan avaimet kotiin, hellalevyn päälle, viima ujeltaa päässäni, äkisti minua alkaa kylmätä. Usein tällainen intensiivinen pelon paine alavatsassa tuntuu vain muutaman sekunnin tai sekunnin sadasosan.

Siitä voisi silti kirjoittaa tuntikausia, koettaa eritellä sen syitä ja seurauksia, vaikka tuskaisuus vihlaiseekin vain hetken, ja sitten onnistun selättämään pelon, en ole putoamassa, huomaatko, toinen polveni on edelleen keskilinjalla, vielä minä tästä kampean itseni, helvetti sentään, vähän kiroilua, tämä tästä. Tiskausta, maan kääntämistä, vatsalihasliikkeitä, venytyksiä.

Kun tapaan erään kirjoituksiani lukeneen ihmisen, tämä toteaa hämmästyneenä, etten ole niin hullu kuin miltä kirjoitettuna vaikutan. Ei, enhän minä näin koko ajan ajattele. Enimmäkseen vaikutan epäilemättä aivan tavalliselta ihmiseltä, senhän todistaa jo sekin, etteivät ihmiset muista ikinä tavanneensa minua, elleivät ole lukeneet kirjoituksiani (ja etteivät ehkä siltikään muista - se on helpottavaa; ehkä kaikki on hyvin tavanomaisuuden mielessä, ehkä kaikki pohjimmiltaan pelkäävät kajahtamista - tosin minusta tämä ei vaikuta parhaalta mahdolliselta maailmalta). Kävelen normaalisti, jaksan pestä hiukseni, en ole sellainen kuin kajahtanut serkkuni, joka vahti minua ollessani pieni, hän oli lihava eikä pystynyt katsomaan silmiin, ja meni jatkuvasti parvekkeelle tupakoimaan ja haisi vanhenneelle talille ja tuhkakupille. Enimmäkseen hymyilen kai ystävällisesti ja keskityn ihmiseen kerrallaan ja elän vain.

Mutta on hetkiä, jolloin kerkiän ajatella yksin, ja silloin, ainoana pimeässä sängyssä unta kosiskellessa tai vesijuoksun jälkeen höyrysaunassa pyörryttävää päätä polvien väliin painaessa, silloin pelkään viiltävien lyhyiden momenttien aikana kajahtavani.

Tällaiseltako se tuntuu, kysyn, enkä osaa vastata kysymykseeni kuinkaan.

4 Comments:

Anonymous minh said...

Poimin tekstistä yhden asian, kuten yleensäkin, jos kommentoin tänne(mitä harvoin teen, koska joku osa minusta on epävarma, että kirjoitanko täysin väärinymmärtäneesti ja typerästi)ja tällä kertaa se on pakkoliikkeet.
Että lääkäri sanoi, että se kuuluu jännittämiseen?

Olispa minullekin joku sanonut niin jo lapsena ja teininä, kun jouduin päivät pitkät jännittämään kasvojani, ettei minua syytettäisi, haukuttaisi tai pilkattaisi naamanvääntelystä. Välillä kaikki oli liikaa ja piti juosta vessaan lukkojen taakse ja antaa kasvojen nykiä oikein kunnolla. Sitten jaksoi taas jännittää niitä vähän aikaa.

Myöhemmällä iällä pakkoliikkeet ilmestyvät, kun olen kunnolla rentoutunut(tai humalassa). En enää pelkää niitä, koska exäni sanoi, että kulmakarvojen hypplelehtiminen, silmänvinkkaukset ja suupielten kääntyili olivat söpöjä ja kuuluivat olemukseeni. Tai menihän siinä seitsemän vuotta ennenkuin uskoin, ettei se ollut pilkkaamista...

Kukaan hyvistä ystävistäni ei pelkää sanoa, että nyt vääntää taas, onko kaikki hyvin tai naurahtaa silmäniskuilleni ilman ilkeyttä. Ehkä ne tosiaan ovat osa minua ja joidenkin mielestä jopa söpöjä..
-minh-

13/9/06 13:34  
Blogger Ripsa said...

Pelon hetkesi tuntuvat eksistentiaalisilta. Aika yksinkertaisilta. Voi olla tai olla olematta kyse kuolemanpelosta, kaikkien pelkojen äidistä (isästä?).

Tulee mieleeni kun luen ystävän suomennosta Kazantzakisista, että buddhalaisuuden ydin on Ei Mitään, josta on hyvä pitää kiinni, koska se on tulevaisuuden, meidän kaikkien, ydin. Miksi se on nimenomaan Kazantzakisin kirjassa on mysteeri, jota en ole vielä tajunnut.

Ehkä jotenkin 30-lukua vasten, jolloin mittailtiin kalloja ja sillä tavalla tiedettiin ihmisestä kaikki.

Vaikuttaa siltä että et kuitenkaan sure ja se on hyvä.

13/9/06 19:36  
Blogger Mikko said...

Kaikki ihmiset ovat kajahtaneita, useimmat vaan on peloteltu antamaan itsestään "terveen ihmisen" vaikutelma. Tietoisuus ja kieli ovat ihmisen PR-agentti ja lehdistötiedote.

Useimmilta lehdistötiedotteet tulevat niin rutiinilla, ettei niiden tarvetta kyseenalaisteta koskaan. Siksi improvisaatio on niin tärkeää ajattelun kehittämiseksi. Kajahtaneisuus ei ole vaarallista, sillä voi jopa tienata leipänsä.

On todella helppoa oppia tunnistamaan, kun toiselta menevät defenssit päälle. Tarvitsee vain havainnoida, milloin keskusteluun tulevat mukaan suuret tunteet.

Defenssien luettelointi on kuitenkin todella haastavaa. Se vaatii, että kykenee näkemään toisen ajatteluvirheet. Täytyy ymmärtää keskusteltava asia ainakin yksi abstraktiotaso pidemmälle kuin keskustelukumppani.

On hyvin harvinaista nähdä ihminen, joka kykenee hahmottamaan asiat abstraktiotason pidemmälle kuin keskustelukumppani, mutta on silti tarpeeksi typerä jankatakseen niistä.

13/9/06 22:32  
Anonymous teemu said...

"rakkauden hengissäpitämiselle" ?

luovuttakaa jo nyt, niin ette kuluta turhaan toistenne aikaa.

14/9/06 12:10  

Lähetä kommentti

<< Home

<