Väpättävää tutkimusta

Talo, jonka näen astuessani ulos koulun ovista venyneenä - suomeksi mikroskooppisen pienillä kudosvaurioilla - näyttää porvarillisuuden perikuvalta. Se on valkoinen ja kylpee läheisen urheilukentän valosaasteessa näyttäen sisäänrakennetusti itsensävalaisevalta magrittetalolta. Minulla on issue porvarillisuuden ulkoisten merkkien kanssa. Oloni on epämukava pastellineuleessa ja helmikoruissa. Itse asiassa, en suostu pukeutumaan niihin.

Se on kummallista, sillä en tarkalleen ottaen usko minään, jolla on jokin oma maku, tahto tai sen sellainen. Uskon ehdollistumiseen kyllä ja siihen, mitä Matthieu Ricard, Dalai Laman tulkki ja munkki, sanoo illuusioista: Jos painat sormilla silmäluomiasi, näet kuun kahtena. Jos painat sormilla silmäluomiasi koko ikäsi, näet kaiken kahtena ja kenties teet teorioita tuosta toisesta maailmasta epäilemättä ikinä sen todellisuutta.

Dewey kirjoittaa asiasta toisin sanoin. Hän kirjoittaa siitä, kuinka viattomista sattumista kasvaa ympäristön rohkaistessa ensin sujuva automaatio ja sitten luontumus, joka katoaa itsestäänselvyyksien joukkoon. Luontumusten joukko kivettyy luonteeksi.

Yhdessä asiassa olen samaa mieltä buddhalaisten kanssa. Minä on leikkikalu, illuusio. Moraalisena leikkikaluna se on muovipussi pikkulapsen käsissä. Vedä pussi päähän, dear. Minä joka seisoo tukevasti omilla jaloillaan, ou jee. Lasketaan sataan pussi päässä ja katsotaan, mitä tapahtuu.

Toivotaan, että kysessä on pussi, johon Lohi tai joku muu muovifetisisti on pureksinut reikiä.

Mutta toisaalta minä on vahvasti sidottu tiettyyn kehoon, joka on toisaalta moraalinen tuntosarvi. Sidos on niin vahva, että tuntuisi luontevammalta sanoa, että tämä on tämän kehon minä kuin että tämä on minun kehoni. Sillä eikö juuri kehoni ole tehnyt suurten linjojen valinnat puolestani? Valinnat, joiden takia olen altistunut näille ja näille ideologioille, joille nyt yritän altistaa kehoni. Eikö juuri kehoni ole ilmaissut selkeästi, että tämä tuntuu hyvältä ja tämä taas pahalta. Lisää tätä, vältä tätä. Ja eikö juuri kehoni ole ollut omituisen pehmeä joidenkin ihmisten kanssa, pitänyt heistä ensi hetkestä saakka minun ikinä kykenemättä oivaltamaan, miksi itse asiassa tunnen näin. (Tietysti osa ystävistä on toisenlaisia. Hyvistäkin ystävistä, siis. Ihmisistä voi oppia pitämään.) Ja jos kehoni sairastuu, kuten jalkapohjani pettäessä, minän on aivan turha teeskennellä, ettei siihen ole sattunut.

Mutta onko kehoni luotettava? Se on kadonnut luontumuksiin ja kitisee venyttäessäni takareisiä. Se kirkuu pohkeille ja vihaa pienten rintalihasten kiinnityskohtien ärsytystä. Suostuttelen sitä ajatellen hengityksen venyttävän lihaa pitkäksi ja pehmeäksi. Puhun lihaksille ja jänteille maanitellen, kunnes ne lakkaavat haraamasta vastaan. Sinä olet vain unohtanut, miten hyvältä tämä tuntuu. Seksiin on vielä kaksi iltaa. Tämä on ainoa keino.

Totta puhuen en enää ole niin kiinnostunut siitä, miten suostuttelen kehoani ja miten se vastaa. Se johtuu siitä, että olen suostutellut kehoani niin kauan, että siitä on tullut luontumus, itsestäänselvyys, kaksoiskuu. Ja on selvää, että ilman luontumuksia ei selviä. Siinä suhteessa luontumukset muistuttavat käsitteitä käsitejärjestelmässä - ei voi olla käsitejärjestelmää ilman käsitteitä eikä elämäntapaa ilman luontumuksia. Ja olen miettinyt ja tutkinut, hikoillut ja kurottanut ja venynyt ja tullut siihen tulokseen, että Richard Shusterman on oikeassa - on oltava myös joogi.

Joogilla viittaan nyt tässä kehomielen harjoittajaan vastakohtana pelkän mielen harjoittajalle. (Pelkkää mieltä kun ei ole.) Jos en olekaan varma siitä, tarvitseeko tieteilijän (tai modernin ajan filosofian tutkijan) olla joogi, olen vakaasti sitä mieltä, että kenen tahansa eettisyyteen pyrkivän tarvitsee olla. Sillä jos keho on etiikan tuntosarvi, sitä pitää katsastaa aivan samalla tavoin kuin pitää pitää korvat vaikuttomina, jotta kuulee, kuinka toiset tilanteiden osalliset tilanteet hahmottavat.

Koska minua kiinnostavat tilanteet, joissa minä ikään kuin automaattisesti, sen kummemmin ponnistelematta laajentuu kattamaan kehon rajoja laajempia alueita (esimerkiksi: kun suutelen jotakuta, kun pyöräni varastetaan, kun näen eläimen, jota minun on autettava pulasta, kun kutsun valkeaa taloa porvarilliseksi), olen kiinnostuneempi nautinnosta kuin kivusta.

Sillä nautinto on helppo jakaa, kipu ei. Swim in the warm waters of the sense of the flesh, kuten Rocky Horron Picture Shown uima-allaskohtauksessa lauletaan. Jossain vaiheessa taju siitä, missä oma iho muuttuu toisen ihoksi, katoaa. (Jossain vaiheessa taju katoaa, sanoisi joku, mutta ei se ole täsmällinen ilmaisu. Vaikka taju kehojen erillisyydestä katoaa tässä tilanteessa, taju sängyllä ympäri lattiaa ajelevasta lihatunteesta ei katoa mihinkään.) Mutta kovaan kipuun on vaikea ottaa kantaa, kipu panssaroi kehon yksiköksi. Kun esimerkiksi Qtea huutaa asunnossani käsi palaneena, en oikein osaa pukea oikeaa ilmettä kasvoille - miten ihmeessä tähän olisi paras reagoida? Tajuan rauhoittavan hymyn, itkuunpurskahtamisen ja pelon plaraavan eestaas ilmelihaksia. Tai kun Vomp puree kieltäni luullen sitä sitkeäksi mansikaksi. Mansikoiden jakaminen suusta suuhun ei siten ole täysin riskitöntä - vaikka suutila on kätevästi yhdistettävissä, tietyn kielen kipuhermotus johtaa vain yhteen suuntaan, vain yksiin aivoihin, vain yhteen liikekeskukseen. Silmäni pyörivät ja käteni huitovat, mutteivät nautinnosta, vaan kivusta. Kieli toisissa hampaissa päästelen epätoivoisia kähähdyksiä, kunnes Vomp höllää otetta ja sanoo: "Olipa kummallisen sitkeä mansikka."

ei e ovvu angi-a, e oi u ieuvi

Joskus mietin sitäkin, olisiko kivusta kiinnostuminen jotenkin olennaisempaa. Sikäli olen omituinen kasvissyöjä ja etiikan harrastelija, että painotan nautintoa kipua enemmän. Tai ehkä se kertoo vain jotain siitä, kuinka etenen asioiden suhteen: tarkastelen päämäärää ja kiinnityn siihen ja suhtaudun ongelmiin jääräpäisellä oletuksella, että niissä on kyse vain jostakin hyvin väliaikaisesta ja oikeastaan lähes illusorisesta seikasta. Pitää vain keksiä elämisen tapa, jossa niihin suhtaudutaan siten, että ne monistumisen sijaan kuihtuvat omaan mahdottomuuteensa.

Nyt kun lueskelen filosofi Jean-Francois Revelin ja buddhalaismunkki Matthieu Ricardin keskusteluja kirjasta Munkki ja filosofi, huomaan yllätyksekseni buddhalaisen kannan olevan aika lähellä omaani.

Luulen Ricardin huomautuksen, että henkisen tien kulkijat tunnistavat kyllä toisensa eivätkä tappele yksityiskohdista, osuvan jokseenkin asian ytimeen. Vaikka on monia seikkoja, joissa en ole samaa mieltä joidenkin ystävieni kanssa (esimerkiksi, tarvitaanko persoonallinen Jumala takaamaan objektiivinen hyvä tai onko ajatus omin jaloin tukevasti seisomisesta ylipäänsä järkevä metafora), olen valtaosin samaa mieltä siitä, että heidän ohjelmissaan on järkeä. Satunnaiset takaiskutkaan tuskin kovasti kolahtavat ihmiseen, joka on ponnistellut koko muistinsa ajan elääkseen siten, että tuottaisi enemmän iloa kuin surua. (Kiinnitä huomio sanaan ponnistella - puhun nyt ihmisistä, jotka todella tekevät töitä näiden asioiden kanssa. Suurin osa ei tee, ja se on surullinen seikka. Tietenkään ponnistelu ei takaa vielä tuloksia, mutta on jo itsessään kaunis ele.) Ja teitä on taatusti yhtä monta kuin ihmistäkin - se, mikä on yhdelle oikea tapa venyttää reittä, ei toimi toiselle lainkaan. On tunnusteltava, edettävä vähän kerrallaan, lempeästi.

Suostuteltava kehomieltä.

Venytystunnin jälkeen lihakset ovat pehmeät mutta tulee helposti kylmä. Uudistan suhteeni huoneeseen kiskomalla verryttelyasun päälle pitkät villasäärystimet, villapaidan ja päähänkin villaisen lippalakin. Joku voisi sanoa, että eristäydyn ilmalta tai suojaudun kylmältä. Se on yksi tapa tarkastella asiaa. Itse koen luontevammaksi ajatella suojautumis- ja eristäytymisnäkökohdan ohella, että helpotan kommunikaatiota huoneeni kanssa puhumalla sen kanssa samaa kieltä. Joskus villapaita on mukavuuden phrase book. Sen kanssa selviytyy tilanteesta, joka olisi sitä ilman tukalan viluisa ja jäykistäisi lihakset.

Jos hartiani särkisivät, en jaksaisi ehkä ajatella positiivisesti.

Olen tänään kulkenut katuja ja juossut allasta ja istunut työpaikalla ja kuunnellut kollegani ihmissuhdemurheita ja miettinyt kaiken aikaa jossain taustalla, miten asiat liukuvat moraalin piirin ja siitä pois. Satakunta vuotta sitten tapahtui suuri pamaus, kun saatiin selville tautien yhteys hygieniaan. Hygieniasta tuli moraalinen velvoite uudella tavalla: Jos et pese käsiä, saattaa olla, että tartutat tappavan taudin eteenpäin. Seksuaalinen moraali taas vapautui ehkäisyvälineiden myötä, mutta kiristyi irtosuhteiden osalta uudestaan AIDSin astuessa näyttämölle. Olen miettinyt jo muutaman päivän, mitä tarkoittavat moraalisesti ne ajatukset, joita on esitetty ns. positiivisen psykologian parissa.

Kuten että päättely ja vuorovaikutus on parempaa, jos henkilöä hallinnoi myönteinen tunnetila. Ja että negatiivinen tunnetila, etenkin suru, huonontaa päätelmiä ja sen myötä myös vuorovaikutusta. Tällaisesta seikasta ei voi suoraan johdella sitä, miten mahdollisesti jossakin vaiheessa meiltä vaadittu ilo järjestetään ja jaellaan. Kauhutapauksessa ilosta tulee velvollisuus, joka toteutetaan vaikka pillerein, instant happinessina. (Eikö Uudessa uljaassa maailmassa tehtykin osapuilleen näin?) Olenko ainoa, jonka mielestä tässä vaiheessa ilosta puhuminen alkaa tuntua käsitteellisesti virheelliseltä, samalla tavalla kuin Nancy Fridayn kirjoittaman Marian puhe raiskauksesta tai joidenkin transhumanistien toive ikuisesta materiaalisesta elämästä?

Mitä enemmän asiaa pyörittelen, sitä selkeämmältä minusta alkaa tuntua, että sellaiset kysymykset kuin elämän tarkoitus, persoonallisuus jne. on muotoiltu vulgääriesiintymissään jotenkin perin virheellisesti. Eihän elämä koskaan voi olla itsellistä. Eihän kehoni voi koskaan olla minun. Eihän ratkaisuja koskaan tehdä tilanteessa, joka on täysin sanallistettu.

Tämä on sanottu ennenkin tuhansin erilaisin lausein.

Lattiallani on suuria vaatekasoja ja laiska harmaa kolli. Se on lyhistynyt vihreäksi värjätyn pellavakankaan päälle. Suunnittelen ompelevani kankaasta jotakin. Vaikka suunnitelmani ja ohjelmani ovat muotoutumattomuudessaan itsestänikin naurettavia, en masennu. Kerron Vompille, kuinka omituista on, ettei hän kiusoittele minua siitä, kuinka rakastunut olen ja ettei hän ole siitä edes lievästi huolissaan. Kun annan esimerkiksi sen, ettei hän kiusaannu, vaikka tietokoneeni taustakuvana on yksi pussailukuvistamme, hän melkein loukkaantuu. Hänkin on ajatellut ottaa sen taustakuvaksi.

Hyvä etten jysähdä turkoosilta, epäergonomiselta istuimeltani lattialle. Minusta on ihana asia, että hän on muuttamassa tänne vähän kerrallaan, tällä erää kahden vaatekaapin hyllyn verran. (Hyllyjä on yhteensä kuusi mutta miehillähän ei tarvitse olla kahmalokaupalla erilaisia mustia rimsuhameita kuten naisilla ilmeisesti tarvitsee olla.)

Perjantaina olemme ajatelleet mennä katselemaan satulatuolia. Minulla on sellainen tuntu, että kohta taivaasta sataa rahaa ja sen kunniaksi olen ajatellut investoida eettiseen tuntosarveeni (mutta en vaadi sinua pitämään minua sääprofeettana - se olisi kohtuutonta, näillä ennusteilla). Istumatyöläisellä on oltava hyvä istuin, pelkkä vesijuoksu ei vielä riitä. Ja vaikka äiti koettaakin väittää, että halvempi, tavanomainen satulatuoli kävisi, aion ostaa kalliimman multiadjusterin - joka ei aiheuta miehillekään impotenssia vaan vilvoittaa kivekset suotuisaan 33 asteen lämpötilaan.

Koska jos kunnioitan omaa eettistä tuntosarveani, enkö kunnioittaisi myös toisten samanlaisia? Silti ikävöin yhtä asiaa - tanssitunnin räjähtävää iloa. Sopivaan ilta-aikaan suunniteltu tunti ei ole edelleenkään käynnistynyt. Se tarkoittaa sitä, että tanssit pitää tällä erää hoitaa lauantaina epävirallisessa bloggaajakokouksessa Megapolis-klubilla.

Sitä varten sietääkin venytellä, sillä harvassa ovat ne tanssilattiat, joilla en innostu pienehköön cancaniin. Enkä halua revähtää. Pohjustus on tehtävä huolella, suostutellen, jotta juhlissa ei tarvitse varoa. Sitä paitsi - saan pitkästä aikaa tanssia sellaisen kanssa, jonka kanssa haluankin juuri tanssia! Siinä on aivan riittävästi elämän tarkoitusta tällä erää. Elämän tarkoitus toiminnassa - pariutumisriiteissä.

(okei, sitä huijataan vähän, mutta siitä joskus toiste.)