Yksitoista kerrosta
Uusissa pyöröpuikoissani, koko kuusi, on jo yksitoista kerrosta kirjavaa pipoa. On selvää, että pipo ei valmistu sunnuntaiksi, jolloin Vomp täyttää juhlavat kaksikymmentäkolme vuotta. Mutta kuitenkin. Ajatus ja yritys on tärkein, ja siitä, kun olen viimeksi kutonut, on sentään kahdeksan vuotta.
Tämä on suuri aluevaltaus, sillä etenkin nuorempana halveksin kaikkia käsityöjuttuja. Olen kivunnut henkisen muurini yli taas kerran ja olen suunnattoman tyytyväinen. Sitä paitsi kirjavasta langasta kudottu pipo edistyy ilahduttavalla tahdilla ja näyttää lähes syötävän söpöltä. Suunnittelen jo villapaitaakin. Saapa nähdä, miten tursuava vaatekaappi keväällä on neuletta neuleen perään. Saatan olla aika hurja, jos innostun jostakin.
Satulatuolia en ole edelleenkään ehtinyt katsastaa, koska kun rakkaan näkee vain neljänä päivänä seitsemästä, hänen kanssaan ei ensisijaisesti haluakaan vaeltaa myyntinäyttelyssä asiallisena ja muistivihko kourassa. Ehei! Viikonloppu avautuu eteen melkoisena putkena: tänään on Andorran valmistujaiset, huomenna Megapolis-klubi ja ylihuomenna Vompin syntymäpäivä.
Lisäksi onnistuin lahjanhankintareissuillani saalistamaan itselleni jääkaappirunouspaketin.
Kaikkiin asioihin menee aikaa. Soitan keskellä päivää Viille ja kysyn, saanko mennä vara-avaimella hänen asuntoonsa paistamaan kakkupohjia. Viillä on näet uuni, minulla ei. Tiutale ilahtuu saadessaan seuraa, kiipeää syliin ja heiluttaa hännäntynkäänsä.
Kello on jo kuusi enkä ole tehnyt mitään hyödyllistä, ellei kutomista ja kokkausta lasketa hyödyllisiksi tekemisiksi. Mutta olen kyllä maalannut silmäni ja tupeerannut leijonanharjaani ja kehrännyt. Tänään päässäni ei liiku yhtään turhaa ajatusta. Toisinaan vain tuntuu epätodelliselta, että luonani asuu puolittain ihminen, joka ei valita, kiusaannu, luule tietävänsä paremmin eikä etenkään kuvittele minua pahantahtoiseksi (sillä se on minusta pahinta, mitä toiseen ihmiseen voi kohdistaa - oletuksen tämän pahantahtoisuudesta tai suvaitsemattomuudesta).
Kaikki sujuu helposti ja on yksinkertaista. Hyvät asiat ovat yksinkertaisia, kesäkurpitsakastiketta täysjyväpastan päällä, merenjumala Poseidonin leikkimistä suihkussa, ei kappalettakaan tekstiä. No, jääkappirunon alku sentään. Joskus hämmästyttää, että olen viitsinyt tuhrata kallista elinaikaani mihinkään muuhun kuin tällaiseen euforiaan.
Ei se tietysti ikuisesti kestä, mutta sitäkin suuremmalla päättäväisyydellä tutkin olosta jokaisen säikeen, makustelen niitä silmät kiinni. Vomp kysyy, miksen sano mitään, ajattelenko jotakin. Pyöritän päätäni. Mutta miksen sano mitään. "Ei ole pakko", kuiskaan.
David Abram pitäisi ehkä tästä vastauksesta. Mutta en nyt jaksa ajatella, mitä pitäisi lukea. Kutominen tuntuu mielekkäämmältä vasteelta, sillä pian on kylmä.
Jo yksitoista kerrosta. Tätä menoa pipo on valmis kuukauden sisään.
Tämä on suuri aluevaltaus, sillä etenkin nuorempana halveksin kaikkia käsityöjuttuja. Olen kivunnut henkisen muurini yli taas kerran ja olen suunnattoman tyytyväinen. Sitä paitsi kirjavasta langasta kudottu pipo edistyy ilahduttavalla tahdilla ja näyttää lähes syötävän söpöltä. Suunnittelen jo villapaitaakin. Saapa nähdä, miten tursuava vaatekaappi keväällä on neuletta neuleen perään. Saatan olla aika hurja, jos innostun jostakin.
Satulatuolia en ole edelleenkään ehtinyt katsastaa, koska kun rakkaan näkee vain neljänä päivänä seitsemästä, hänen kanssaan ei ensisijaisesti haluakaan vaeltaa myyntinäyttelyssä asiallisena ja muistivihko kourassa. Ehei! Viikonloppu avautuu eteen melkoisena putkena: tänään on Andorran valmistujaiset, huomenna Megapolis-klubi ja ylihuomenna Vompin syntymäpäivä.
Lisäksi onnistuin lahjanhankintareissuillani saalistamaan itselleni jääkaappirunouspaketin.
Kaikkiin asioihin menee aikaa. Soitan keskellä päivää Viille ja kysyn, saanko mennä vara-avaimella hänen asuntoonsa paistamaan kakkupohjia. Viillä on näet uuni, minulla ei. Tiutale ilahtuu saadessaan seuraa, kiipeää syliin ja heiluttaa hännäntynkäänsä.
Kello on jo kuusi enkä ole tehnyt mitään hyödyllistä, ellei kutomista ja kokkausta lasketa hyödyllisiksi tekemisiksi. Mutta olen kyllä maalannut silmäni ja tupeerannut leijonanharjaani ja kehrännyt. Tänään päässäni ei liiku yhtään turhaa ajatusta. Toisinaan vain tuntuu epätodelliselta, että luonani asuu puolittain ihminen, joka ei valita, kiusaannu, luule tietävänsä paremmin eikä etenkään kuvittele minua pahantahtoiseksi (sillä se on minusta pahinta, mitä toiseen ihmiseen voi kohdistaa - oletuksen tämän pahantahtoisuudesta tai suvaitsemattomuudesta).
Kaikki sujuu helposti ja on yksinkertaista. Hyvät asiat ovat yksinkertaisia, kesäkurpitsakastiketta täysjyväpastan päällä, merenjumala Poseidonin leikkimistä suihkussa, ei kappalettakaan tekstiä. No, jääkappirunon alku sentään. Joskus hämmästyttää, että olen viitsinyt tuhrata kallista elinaikaani mihinkään muuhun kuin tällaiseen euforiaan.
Ei se tietysti ikuisesti kestä, mutta sitäkin suuremmalla päättäväisyydellä tutkin olosta jokaisen säikeen, makustelen niitä silmät kiinni. Vomp kysyy, miksen sano mitään, ajattelenko jotakin. Pyöritän päätäni. Mutta miksen sano mitään. "Ei ole pakko", kuiskaan.
David Abram pitäisi ehkä tästä vastauksesta. Mutta en nyt jaksa ajatella, mitä pitäisi lukea. Kutominen tuntuu mielekkäämmältä vasteelta, sillä pian on kylmä.
Jo yksitoista kerrosta. Tätä menoa pipo on valmis kuukauden sisään.
Halaus,Veloena at 17:12
6 Comments:
Minun korvani ovat niin palelevaiset ja kaupoissa oli vain rumia pipoja joten olen joka syksy neulonut aina uuden pipon (olen oikeastaan aika huono siinä joten kevääseen mennessä huomaan etten sittenkään onnistunut tekemään korvia täydellisesti lämmittävää pipoa), viime vuosina minuun on iskenyt suoranainen mania. Pölyallergia onneksi rajoittaa vähän, muuten kaappini saattaisi olla täynnä puolikkaita villapaitoja.
Tänä vuonna ajattelin kokeilla korvaläpällistä pipoa, ehkä se olisi tarpeeksi lämmin.
Onnea pipon tekoon :)
Minä puolestani olen niin hysteerisen taikauskoinen tai jotain, että kun kaverini kutoi poikaystävälleen villapaidan ja sen valmistuttua poikaystävä heivasi hänet, aloin uskoa äitini sananparteen: siinä vaiheessa kun alat kutomaan miehelle villapaitaa, suhde on ohi.
Kauheaa, mutta uskon sen, ainakin omalla kohdallani. Luulen, että jos alkaisin käsityöihmiseksi, poikaystäväni pitäisi minua huijarina ja lähtisi kävelemään:)
-minh-
Tämä ei ollut mitään manausta tms.
-minh-
Harvat asiat antavat niin paljon tyydytystä kuin henkisten muurien yli kipuamiset. Vasenkätisenä olin kässätuntikokemusten valossa tuominnut itseni onnettomaksi kutojaksi, mutta viime kevään hilpeässä kudontakerhossa pääsin tästä luulosta yli. Näin tänään vanhempieni luona äidille kutomani pipon ja kaulaliinan, ja nehän olivat oikeasti tosi makeita! Eivät ehkä maailman pedanteimmin toteutettuja, mutta iloisia ja taiteellisia. Villapaitalinjalle en vielä uskaltaudu, mutta kirjontaa olen jo alkanut harjoitella.
Mun äiti (joka on ommellut/kutonut aina kaikille perheenjäsenillen kaikki vaatteet kunnes henkisesti keskiluokkaistui joskus mun ala-asteaikoina) on sanonut mulle joskus että se on tosi onnellinen siitä, että ei ole opettanut mua käsitöihin, jotta mulla on ollut aikaa ja energiaa kaikkeen siihen mitä olen elämässäni nyt päätynyt tekemään. Olin vähän tyrmistynyt. Olin jotenkin ajatellut, että se olisi ollut vähän pettynyt siihen että en ole vaivautunut opettelemaan niitä juttuja mitä se on itse joskus pitänyt tärkeänä.
Joo, en minä minh sitä manauksena lukenutkaan. Vamuuden vuoksi kuitenkin kysyin Vompolta, josko hänestä olen kajahtanut tai epäseksikäs kun kudon, mutta ei se kuulemma niin mene hänen päässään, hänestä se on vain ihanaa. (Ihanaa, että on poikaystävä, joka osaa käyttää sanaa "ihana". Aah.)
Korvaläpällistä pipoa olen minäkin vähän miettinyt, ja ehkä pikkujouluihin jotain glitterneulehärpäkettä... vaikka semmoista sydäntä, jonka voisi takaa sitoa nyöreillä. Eläköön pissismi.
Oho, Qtea. Sinun ihmeellinen hymyäitisi! Minun äitini ei osaa tehdä mitään käsitöitä ja ylpeilee, että se menee suvussa. Ei se kyllä pidä paikkaansa. Isoäiti osasi tehdä ihan mitä vaan, äitiä ei vain kiinnosta.
Luultavasti minä en neuloisi, jos tuntuisi, että minun halutaan neulovan. Mutta tämä on vain niin jännittävää... ooo... ihmeellinen uusi maailma.
Ja ilahduttava: olen esimerkiksi pukenut VOmpoa siihen villapaitaan, jonka olen neulonut lukion tokalla, tuohon ainokaiseen vapaaehtoiskuteeseeni. Onpa jännittävää. Jotakin suloista itsetehdyn sisällä. Vau.
Olen myös huomannut, että kaikki kaverit, joilla on tosi mageita vaatteita, ovat aina tehneet ne itse. (Tai sitten olisivat hurjan rikkaita mutta en tunne semmoisia.)
Tuntuu että olen löytänyt uusia maanosia!
Lähetä kommentti
<< Home