4.10.06

Moraalista ja sormiruoasta

Pöydällä on mehutetrallinen luomumehua ja kaksi pientä kulhoa. Nykyään kulhojen sisältöä tavataan kutsua naposteltavan sijaan sormiruoaksi. Tiesitkö, että sormiruokatottumuksen arvellaan olevan yksi yleisimpiä tekijöitä aikuisten kihomatoepidemioissa? Minä tiedän sen. Tunnen ihmisen, jolla on ollut kihomatoriesa. Tarjoaisinko sormiruokaan hänen ollessaan seurueessa? Ei, en tarjoaisi. Keskity, komennan itseäni. Se ei ole helppoa, sillä sormiruoka on niin hassu sana. Liharuoka, kasvisruoka, sormiruoka. Istun sohvalla, jolle on kehotettu istumaan, nojaudun kulmaan.

Toisessa kulhossa on kuivattuja karpaloita, toisessa cashewpähkinöitä. Aiemmin cashewpähkinöitä kutsuttiin munuaispähkinöiksi. Hassua, että kohtaan sormiruokakulhot samana päivänä, jona olen puhunut aiheesta ystävän kanssa aamulla, ennen kymmentä turkkilaisessa saunassa.

Olen sanonut: "Löysin nettisivun, jossa oli ohjeita työnantajille. Yksi testeistä on sormiruokatesti. Siinä haastateltavan eteen laitetaan pari pientä kulhoa sormiruokaa ja katsotaan, imuroiko hän ne tyhjiksi." Ystävä on katsonut, en osaa tulkita ilmettä. Kuumassa ja kosteassa hikeä valuu kummankin kasvoilla. Olemme puhuneet toisesta ystävästä, joka on sivulauseessa ilmaissut närkästyksensä eräästä lapsesta, joka on tyhjentänyt keksikulhon loppuun saakka. Hänelle on jo lapsena opetettu, ettei niin saa missään tapauksessa tehdä. Käy ilmi, että ystävää saunassa on niinikään kielletty ottamasta yhtä tai kahta enempää. Minulle taas on sanottu, että syö lapsi kulta jotta kasvat, ja ei kukaan tule sinulle keksejä suuhun pistämään vaan pitää ottaa itse kaikki mitä haluaa ja kaikki on kotiinpäin. (Ehkä tämä on vasemmistolaisen ja oikeistolaisen kotikasvatuksen ero?)

Ja jos jotakin on jäänyt, on kysytty, että pitääkö tämä nyt todellakin laittaa sivuun, eikö tätä saataisi lopeteltua näillä eväin? Kaikki ovat laihduttaneet, on ollut hyvä, että keksit ja karamellit syö joku muu, sillä se on pois selluliittihuolista. Syö nyt ne loppuun, ole kiltti. Olen ollut kiltti ja lopettanut kulhot säntillisesti.

Olen tyhjentänyt autuaan tietämättömyyden tilassa monet keksi-, hedelmä- ja karamellikulhot tähän ikään, ihmetellyt hiljaisesti, kuinka kokouksen muilla osanottajilla ei todellakaan näytä koskaan olevan nälkä. Mieleeni ei ole juolahtanut, että minua on saatettu paheksua moisesta. (Tiedän kyllä, ettei nainen saisi syödä niin, ainakaan julkisesti - Norsu nailoneissa opetti tämän - mutta toisaalta, enhän ole oikein naiseksi koskaan identifioitunutkaan, ainakaan kovin yksitotisesti.) Kukaan ei ole sanonut mitään. Sekin on omituista, varsinaista suomalaista keskustelukulttuuria. Hemmetti vie, on ihan turha nurista selkien takana asioista, jos ei vaivaudu ensin kertomaan omaa kantaansa niille, joita paheksuu. (Koska ehkä se oma kanta on heille täysin ennenkuulumaton. Toistan selvyyden vuoksi: me emme elä yhtenäiskulttuurissa.)

Tällaista kaikkea roskaa pyörii päässäni, kun istun sohvalla, kuuntelen ja mietin, ottaako sormiruokaa uusi hyppysellinen. Juu, taidan ottaa. Tämä on luomua ja vegaanista ja pyöräillessähän kuluu energiaa.

Olemme saunassa keskustellessa päässeet sellaiseen välitulokseen, että tuollaiset yksinkertaiset moraaliarvostelmat tyyliin "keksikulhon tyhjentäminen osoittaa ongelmia nautinnoista pidättymisessä ja liikaa ahneutta" saattaisivat toimia yhtenäiskulttuurissa, joissa kaikilla olisi tiedossa, mitä keksikulhon tyhjentäminen tarkoittaa. Mutta sormiruoan tapauksessa näin ei ole. Ystävälle on opetettu, että kielto seuraa hyvin pian, minulle taas, että on pahaksi jättää mitään, ja että jos muille ei maistu, on yksinomaan kohteliasta syödä astia tyhjäksi. (Ja siten muistaa Afrikan nälkäisiä pikkulapsia - voi tätä lapsuudessani usein esitettyä ajatusta, että jos jätän jotakin syömättä, Afrikan lapsia itkettää.)

Ystävälle sormiruoka kulhossa tarkoittaa, että kaikki on kunnossa, minulle taas, että tuo kaikki pitäisi vielä saada mahtumaan minuun. (Toki olen sen verran kranttu, etten ala marttyyriksi. Jos jokin on pahaa tai siitä seuraa paha olo, kuten kahvista, saan olla kajoamatta tarjoamisiin. Moraalini on tässä suhteessa opportunistista, vaikka tunnenkin syvää tyytymättömyyttä itseeni, jos tarjolla on vain asioita, joita en syö ja juo. Aika usein näin onkin. Monissa kekseissä on esimerkiksi herajauhetta ja aika usein kahville ei ole järkevää vaihtoehtoa - kuten kotimaista yrttiteetä, mehua tms.)

Samalla ymmärrän jotakin tärkeää ystävien vierailuista ja kulhoista, joihin jää ruokaa. Olen ajatellut, että jotakin on vialla, etteivät he pidä tarjoamisistani. Mutta he ovatkin koettaneet olla kohteliaita. Vai tehdä hyvän vaikutuksen? Olen monesti sanonut, että haluan kulhot tyhjiksi, niitä ei ole tyhjennetty. Kun vieraat ovat lähteneet, olen sullonut jäämät itseeni hämmästellen heidän huonoa ruokahaluaan.

Miksi heille on sanottu niin eri tavalla kuin minulle? Jos tiedän, että kaikki tahtovat keksejä yhtä paljon, jaan mielelläni keksit tasan. Jos toinen pitää kekseistä minua enemmän, voin varsin mainiosti antaa hänelle jopa suurimman osan (tästä ihmiset muuten aina kieltäytyvät, jos tarjouksen tekee - ilmeisesti he ajattelevat minun koettelevan moraaliaan, vaikka olen itse suorittamassa puhtaan käytännöllistä sulle-mulle -toimenpidettä). Mistä voin tietää jonkun tahtovan kolmannen spelttikeksin, jos hän kieltäytyy tunnustamasta haluaan?

Joka tapauksessa, on hyvä, että asia nousee esille nyt, kun olen kolmenkymmenenyhden. Mainitsen sormiruoasta ja moraalista toiselle haastattelijoista isomman kihon poistuttua käytävälle puhumaan puhelimeensa vielä isommalle kiholle, joka ei kuitenkaan ole hänen pomonsa, onpahan iso muuten vaan. Kihomadoista en mainitse, koska en halua kuulostaa paranoidilta, en edes huonosti nukuttujen öiden jälkeen.

Muustakin voisin puhua, mutten tule puhuneeksi - voisin puhua siitä, kuinka äiti seisoo jääkaapilla ja kysyy: "Sinäkö söit kaksi kiloa persikoita?" ja vastaan "mmh" ja äiti sanoo: "Oletko syönyt muuta?" ja kiellän syöneeni, ja äiti tulee luokseni ja halaa ja käskee kuunnella, mitä vatsa haluaa. "Teillä lapsilla kun on vielä tieto siitä, mitä ruokaa tarvitsette. Kun kuuntelet kroppaasi, et joudu ikinä laihduttamaan." Katson äitiä, nauran: "Kuten sinä?" Äiti myöntää. Kuten hän. Se on totta. En joudu laihduttamaan. Jokin päivä tarvitsen kaksi kiloa persikoita, jokin päivä ruisleivän, jokin päivä en syö mitään. Lapsuus. Kaakaota, saksansämpylöitä, porkkana-omenaraastetta. Opettelen kokkaamaan jo lapsena, teen usein ruoan koko perheelle.

Nykyään tunnun tarvitsevan lähinnä kauraleseestä ja pellavansiemenrouheesta keitettyä puuroa ja erilaisia keittoja. Vatsani inhoaa leipää ja keksejä. Mutta voin syödä keksejä kohteliaisuudesta. Cashewpähkinöistä vatsa pitää, kuivatut karpalot ovat sen sijaan niin makeita, että epäilen piankin kutisevani niiden jäljiltä. Verotan pähkinöitä kuivamarjoja runsaammin.

Kun pyöräilen kirjastoa kohti iltavuorooni, mietin maailman nälkäongelmaa ja ravinnon kulkeutumista maihin, jotka pitävät (siitä tuskin ylpeillen) huolen siitä, että ylipainoa on suunnilleen saman verran kuin aliravitsemustakin. Vallitseeko tässäkin jonkinlainen yhteismitattomuus? Onko joidenkin maiden mielestä niin, että koska siellä liikkuu käteistä, on aivan oikein, että siellä myös pilaannutetaan elintarvikkeita oikein olan takaa? Ja että on niin, että köyhemmissä maissa aliravitut ihmiset eivät vain halua tehdä rahaa, jolla voisivat ostaa ruokaa lapsilleen? Eivätkö köyhien maiden puhemiehet uskalla sanoa ääneen, että he tarvitsevat enemmän apua ja ruokaa vai eikö apua tahdota antaa? Odottavatko he kenties, että rikkaammissa maissa tämä tajuttaisiin ilman erityisiä vetoomuksiakin? Eivätkö he huomaa, ettei sitä näytetä tajuavan?

(Tässä yhteydessä tulee mieleen keskustelu siitä, pitäisikö Suomen kehitysavun osuutta valtion budjetista nostaa vai ei. Eikö kukaan muu tunne kalvavaa hämmennystä siitä, että meillä, joilla on niin paljon, ei muka ole varaa tähän? Oikoradat ja sen sellaiset tuntuvat olevan tärkeämpiä, ihmisten asuntojen koko kasvaa, asunnot koneistuvat entisestään, valoja ei tarvitse muistaa sammutella kun sähkö on niin halpaa, ruokaa mätänee jääkaappeihin, kuten kaupan jakeluketjuunkin. Säästäväisyyttä pidetään mummojen hommana, ja mummoja ei pidetä erityisen mediaseksikkäinä.)

Kiitos nettiartikkelin, en ole syönyt kulhoja tyhjäksi, vaan olen koettanut tehdä kompromissin aiemmin ja myöhemmin oppimani välille ja syönyt vain aika suuren osan. En osaa arvioida, onko annos ollut sopiva ja moraalista huomaavaisuutta osoittava, mutta olen ainakin yrittänyt parhaani. (Varsinaisesti yritän osoittaa ruoka-asioissa moraalista huomaavaisuutta välttämällä eläinkunnan tuotteita. Sekin loukkaa joitakuita.) Samalla minua vaivaa ajatus, että tämä on kaikki silmänpalvontaa: Enhän usko, että loput kuivatut karpalot ja cashewpähkinät siirtyvät niille, jotka niitä tarvitsisivat minua enemmän, esimerkiksi pakolaisleiriin jonnekin kylään, jonka nimeä en tiedä.

Ja kun kello lähenee kirjaston sulkemisaikaa, murisee vatsani jo todella vaativasti.

4 Comments:

Blogger Eufemia said...

Yksi hämmästyttävän elävistä lapsuusmuistoistani, sellaisista, joiden ansiosta kuvittelen edelleen tietäväni millaista minun oli olla lapsi, koskee karamelleja kulhossa. Olin paikassa, jossa oli paljon aikuisia, lähinnä minulle vieraita, ja vähän lapsia. Isossa kulhossa oli lontoonrakeita. Otin niitä, kävin hakemassa yhden ja kohta toisen tai muutaman, jatkoin, rakeita oli paljon. Sitten joku aivan tuntematon nainen pysäytti minut ja torui koska olin ottanut hänen mielestään enemmän kuin oman osani. Sitä hämmennystä, nolostusta, pahastusta ja kiukkua en ole tullut unohtaneeksi. Kehtasikin tulla ojentamaan minua! Vietin jonkin aikaa pohtien tulevaisuudessa mahdollisia keinoja nolata hänet.

4/10/06 21:00  
Blogger KK said...

Kaikkea sinäkin pohdit. Onneksi!

4/10/06 21:31  
Anonymous Lokki said...

Tapaus sormiruokakulhot on oivallinen ja hymyilyttävä esimerkki arjen pikku konflikteista, joilla voi olla yllättävän kauaskantoisia seuraamuksia. Kasvatuksessa omaksuttuja tapoja tulee varmaan itse kunkin mietittyä harvoin - osoituksena siitä että niihin on jo lapsena tehokkaasti ehdollistuttu.

Tuntuu minustakin moukkamaiselta käynnistää heti tarjoilun alettua parhaiden antimien ulosmittaus ilman että tarkkailee, miten muille riittää (tai sallia se lapselleen). Pidättyvässä seurassa pitää itsekin olla pidättyvämpi, huolettomien mättäjien kyseessä ollen antaa mennä vaan. Omien periaatteiden toteutumistakin säätelee nälkä ja hyvä niin, muutenhan kohtuullisuuteen kasvatetut kuolisivat kovin nuorina. Toinen asia on kulhonloppujen tyhjentäminen sen jälkeen kun kaikki ovat saaneet (tai ainakin väittäneet saaneensa) kyllikseen. Jos astioita toivotaan tyhjennettäviksi, pidän tähän tehtävään ilmoittautumista pelkästään kohteliaana. Ja mikäli ruokaa toivotaan jäävän, hittoako sitten mennä sellaista ehdottamaankaan. Riutukoot lopun viikkoa moiset tekopyhimykset! ;)

5/10/06 10:18  
Blogger matkalla said...

minun kasvatuskulttuurissani on myös vallinnut tuo ei saa ottaa-kulttuuri. joskus se on pätenyt silloinkin, kun joku aikuinen on tarjonnut minulle jotain- minulle on sanottu, että "ei saa olla ahne". ja kyllä, en kyllä edelleenkään oikein uskalla ottaa montaa kertaa. joten veloena, jos koskaan tulen luoksesi kylään, ole hyvä ja jaa ruoka valmiiksi lautasille. :)

5/10/06 11:58  

Lähetä kommentti

<< Home

<