18.5.06

Vihreä hiirikuume naturalistisesti kuvattuna

Menen itse kauppaan. Huojun portaita alas, koska hissi käynee ydinsähköllä. Kas näin, sievät punaiset kesäkengät kukikaspilkullisten mustasiskolta perittyjen yök-toi-ei-oo-gottii -sukkien päälle viritettyinä, ainoastaan veluurihuppari pyjaman päällä. Lähikauppaan, hitto vie, voi mennä pyjamassa, jos on kuumetta yli kolmekymmentäkahdeksan. Kuinka alaovi onkaan raskas ja ulkoilma viileä. Horjun kauppaan sisään, kaappaan korin käsivarrelle. Pelkään, että muutkin kuulevat, kuinka vihreät hiiret rapistavat keuhkoputkeani ylösalas. Himohiiret, ne vain lisääntyvät. Nyt on toivuttava, sillä freelancer ei voi olla sairaana, ei etenkään jos hän samanlainen freelancer kuin minä eli tekee hommat viime hetkellä ja myös ilmaiseksi. Nyt ilmaiseksi.

Ilmaishommia ei voi kusta, niin se vaan menee. Rahahommaan joudun sen sijaan soittamaan, etten tänään pysty. Koska en pysty. Huoneeni epäsiisteys on saanut minut aamulla raivostumaan, ja olen kaivanut sinisen imurin kaapista ja imuroinut raivolla lattiaa. Hengitystietulehdus ja kaikki, puhdasta olla pitää, en halua astmaa ja niin edelleen. Jostain syystä en osaa ajatella, että hengitystietulehdus voisi tarkoittaa myös ettei tänään suursiivousta. Ropsripsäänet ovat todistaneet, että siivous olikin tarpeen. Sitten olen seissyt tiskialtaan luona ja tiskannut. Jossain vaiheessa ymmärrän, että käteni palelevat paitsi kuumeen takia myös siksi, että vesi on kylmää. Huomaan myös, etten pysy tolpillani, vaan nojaan seinään ja valun sitä pitkin epämääräisesti. Tarraan tiskipöydän reunaan ja ryhdistäydyn. Huuhtelen astiat, ne näyttävät vähän puolivillaisesti tiskatuilta. Horjun vessaan. Kun nousen pytyltä, silmissä pimenee. Herättyäni housut nilkoissa kylpyhuoneen lattialta totean, että on soitettava rahatöihin, etten tänään tule.

Miltä sekin näyttäisi, jos pyörtyisi hyllyväleihin ja hyllytettävät teokset leviäisivät syliotteesta lattialle värikkäässä epäjärjestyksessä kuin ylensyöneet perhoset, jotka eivät osaa yökätä? Olisi laiha lohtu, että töissä tuskin pökräisin housut nilkoissa.

Sydän hakkaa paitsi rintakehäni uumenissa, myös nenässä, korvissa, kurkussa ja outoa kyllä silmäluomissa. Ulkomaailman äänet ovat vaimeita ja kaikki tapahtuu liian nopeasti. Joku pyörittää nopeutettua värielokuvaa ympärilläni liian pienellä volyymilla, valkokangas on tämän horisonttilieriön sisäpinta. Nukahdan ja herään useita kertoja vuorokaudessa. Kun herään, makaan kyljelläni, tyyny on märkä kuolasta, räästä ja kyynelistä. Herään jostain syystä itkuun. Näen saman painajaisen yhä uudelleen. Tuossa painajaisessa nousen sängystä ja hätistelen ihmisiä yksi kerrallaan saamaan valmiiksi kirjoituksensa ja kuvansa, sillä kuolemanlinja on huomenna. Tämä painajainen sekoittuu siihen toiseen, jossa Vii ja Kerubivompatti huutavat ovella tule jo, ja olen vasta portaiden alapäässä, ja äkisti tajuan, että jalkani ovat pyöräilykengin kiinni polkimissa, ja pyörä on uponnut syvälle loskarallin sisään kuten eräs pyörä, jonka tunnen vain kuulopuheiden kautta. En tiedä, kuinka on mahdollista, että jalkani ovat sekä astinkiven sisällä että rallin pinnalla. Se vain on.

Näen ikkunan läpi, että päivä etenee, mutta se jotenkin vilisee. Kun puhun puhelimessa, havaitsen kauhukseni, että kurkkuni on jäätynyt ja alan pelätä äänihuulten säpälöityvän. Ja kun menen nukkumaan ties monetta kertaa väsymyksestä vetistellen, vaikka hiiri-influenssassa ei saisi itkeä, se tukkii hengitystiet vain pahemmin, kärsin taas kerran voimakkaasta epätodellisuuden tunteesta. Miten on mahdollista, että olen kolmekymmentäyksi, että minulla on yliopistotutkinto, että asun yksin, nukun harmaan kollin kanssa, että elämälläni ei ole kertakaikkiaan mitään tavoitteita mutten siltikään halua kävellä raitiovaunun alle, en edes vaikka minulle ei ole suotu miestä, ehkä mies pitäisi jotenkin hankkia tai jotain, haluaisin jonkun, jonka luokse voisin juosta ja vain osoittaa jotakin ihmeellistä, kuten lapset tekevät äideilleen, ja solahtaa hyväänoloon, miten on mahdollista, että vielä kesällä mumisen herätessäni ja nukahtaessani jollekulle, että en voi uskoa, tämä ei voi olla todellista, tällainen onni, ja nyt olen samassa epätodellisuudessa, ei voi olla totta, että elän ja asun näin, ja en osaa sanoa, olenko oikeastaan sen onnellisempi vai onnettomampi.

Kesällä ajattelen vielä, että pitää olla onnellinen siitä, että on mies, olipa se läsnä vai ei. Joku, jonka luokse palata. Mutta en osaa, en. Olla onnellinen. Olen onnellinen kun kirjoitan, ja kun tanssin, ja olen ollut onnellinen muutenkin, mutta enää en ajattele, että minun pitäisi olla siinä tai tässä olla onnellinen. Yhtäkaikkisesti itken, koska kaipaisin heräämistä jonkun vierestä. Olen sillä tavalla poispilattu lapsi. Pian on uusi kesä. Kantamukseni on taas yhden esineen keveämpi vietyäni Virginnylle kastanjapallon, jota veistin yhden talven ajan. Virginnylle esineen ojentaessani tajuan äkisti, etten muista tuosta talvesta mitään.

Ja tähän kaikkeen sotkeutuu kaikki hyvyys, synkän kuvan päälle on maalattu toisiin kohtiin helmiäismaalia ja töpätty siihen vielä kiinni lehtikultaa, kultahilettä ja kipinöitä: tervetulotoivotukset lasikuistikahveille siveiden neitilampaiden saarelle juhannusviikolla, käden muisto pohkeellani, viktoriaanisten naisten olkihattujuhlat saarella, bikinipiknikit, siementen liottaminen ja piilottaminen Annalan maahan, virne joka takaa että pääsen vielä Linnanmäen vuoristorataan jossa lopuksi kastutaan loiskis, ystävätärseuran kahden illan peräkkäiset kekkerit ja niitä seuraava lähtö Baltiaan, Goforeille joilla nenänpiille putoaa aurinkoa, tieto siitä että hyvästä ystäväsuperkollegastani tulee myös kirjastotätikollegatyökaveri, Napaketun lupaus esitellä hurmaava ja oikukas sisarentyttärensä, lupaukset tulla hoivaamaan minua jos kuume vain jatkuu sekä tieto siitä, että jossakin on ihminen, jonka kanssa meillä on Yhdistetyt Siirappikaivot ry.

Kaikkeen, mihin kosken, tarttuu hiirikuumeen vihreä harottavakatseisuus. Maailma on pillastunut, mielipuolinen. Pitää ruoskia vielä muutama ihminen niille sijoilleen, jotta he hoitavat hommansa, sitten nukun taas.

7 Comments:

Blogger Rapunzel said...

Vihreä hiirikuume voisi olla sellainen, jossa öisin nukkuvan sairastajan suusta ja sieraimista tulee hyvin paljon hyvin pieniä vihreitä hiiriä ja ne peittävät vilinällään nukkujan kokonaan kadotakseen taas ennen aamua. Mahtaa olla harmaa kissa kummissaan. Parane pian.

18/5/06 18:20  
Blogger Veloena said...

Niin. Mutta ne toisivat hyvää onnea. Sinulla on ihana blogi. Jatka sitä, jos siltä tuntuu. Satuja tarvitaan aina. Yhä enemmän ja enemmän.

18/5/06 20:13  
Blogger viive said...

Huomenna kyllä annat minun toimittaa kaiken ulko(maa)ilmaan liittyvän puolestasi, lähikauppaan hoippumiset ja sen sellaiset. Olen mäellä aamusta iltapäivään.

Helisytin kastanjaa isälle tänään kun roudattiin jotain, "katso miten ihana!". Isä luuli sitä miinaksi, mutta se olikin arvattavaa, isot miehet joilla on kiire katsomaan jääkiekkoa eivät ymmärrä pienten asioiden suuruutta vaikka se olisi heille konkretisoitu suurennoksin.

Toivota(a)n kauniita unia.

18/5/06 21:10  
Blogger Rapunzel said...

Kiitos, nyt ainakin tuntuu siltä, että toistaiseksi jatkan. Totta, vihreät pienet hiiret toisivat hyvää onnea.

18/5/06 21:25  
Blogger KK said...

Karrin käbi ja kotiinkanto on myös käytössä, jos mitä toimitettavaa esiintyy. Hyviä energioita täältä lännen suunnalta!

gyaghk (kurkkuääni)

18/5/06 21:58  
Blogger matkalla said...

juu ja minäkin voin! mutta haluan ehdottomasti mennä kauppoihin ilman listoja, koska muuten se ei ole mikään seikkailu! :)

no ei vaan, voin kiltisti käyttää listoja, vaikka unohdankin aina puolet. kaikesta.

voi pikkasta, on harminpaikka olla yksin ja pyörtyilläkin. toivottavasti et tunne olevasi kauhean yksin. ainakin blogistania on täynnä ihmisiä, jotka pursuilevat hirveästi joka paikkaan.

tavallaan elän vähän samaa kuin sinäkin, veloena, vaikka eri tavoin tietenkin.

19/5/06 11:44  
Blogger Veloena said...

Ohoo, yskiikö matkallakin hiiriä?

19/5/06 16:48  

Lähetä kommentti

<< Home

<