2.12.05

Gofori

Talonmies hymyilee ja katselee asuntoa. "Oletko somistaja vai teatterilavastaja?" hän kysyy. "Ei kun filosofi", vastaan. "Mutta olen kutsunut lauantaina muutaman ihmisen kylään." Seinillä roikkuu mustia lakanoita ja valosarjoja. Sovitusnuken päällä on timangivyöketju ja smaragdikaulanauha ja sillä on iso G-kirjaiminen rintaneula. Rintaneula, todellakin - neula on työnnetty sisään nuken rintaan eikä kiinnitetty kangaspintaan.

Talonmies virnistää. "No mitä semmoinen filosofi tekee?" Katselen lippistä ja tuulitakkia ja eleitä. Ei, tämä ei ole niitä talonmiehiä, jotka ovat piiloakateemisia. (Niitäkin on, paljon. Humanistit pitävät lumenluonnista. Puhelinkeskus on nimeäkin saanut taiteen maisteri ja juustotiskillä operoi kansantaloustieteestä väitellyt turkkilaismies.) "No kirjoittaa, enimmäkseen." Katsoo konetta. "No niinpä näyt tekevän."

Aivan kuin kaikki olisi sitä, miltä näyttää. Koettelen näkyjä, viimeinen todellinen empiristi, joka alistaa itsensä julmiin ihmiskokeisiin. Mitä kaikkea yksi keho kestää? Milloin mieli saa rasitusmurtuman? Missä vaiheessa se sanoo, että keho on aina sitä vastaan, inhottava pyhä rituaali, joka ahmii öitä ja sanoo sopimattomia kallistamalla päätä hämärässä.

Ei kirjoittaminen ole tekemistä. Se ei ole valinta eikä pakko. Samalla tavalla, halu auttaa toisia ei ole valinta eikä pakko. Arastelen sanaa kutsumus. Se kuulostaa ehdottomalta. Itsestäänselvyys on parempi, koska vaikka halu kirjoittaa, jäsentää ja auttaa on juuri kutsunomainen - "tulisitko kylään?" ja "no voi tietysti, kiitokset kutsusta, niin mieluusti!" - on sanassa "kutsumus" jotain kohtalonomaista. En pidä kohtalosta.

En osaa silti olla kirjoittamatta ja auttamatta, jos löytyy tila, johon voin asettaa tekstiä tai jatkamisen ja helpottumisen ideoita. En osaa säästellä itseäni, koska ei ole mitään säiliötä, jonne asettaisin itseni formaldehydoituna ihasteltavaksi (kenelle muka). Kuollut liha alkaa haista. Se, mikä ei muutu eikä liikutu, on kuollutta. Kuollut puuaines ei ole kostea eikä taipuisa. Ihmisen on taivuttava, venyttävä ja välillä saatava rasitusmurtumia. Luuduttava kokoon, opittava kävelemään uudestaan. Opittava olemaan ontumatta. Se vaatii tahtoa. Muuta ei ole. Tai muulla ei ole väliä.

En ymmärrä itseäni. Kuka muukaan ymmärtää itseään, ajattelen lohduksi. Jotkut kuvittelevat, jotkut yrittävät. On ihmisiä, joille ymmärrys on tärkeää. Itse arvostan elämää enemmän ja pysyn goforina.

Kerran nimeän koneelle erään kuvan "goforit", tarkoittaen go for it. Mutta kun tarkistan myöhemmin tiedostolistaa, alan epäillä, mikä hemmetti tuo gofori on. Tiedättehän - Azorit, Apenniinit ja niin edelleen. Gofori, nimi kartalla. Jonkinlainen pinnanmuoto. Epäilemättä Goforeilla juodaan Vodka Kickiä ja pelataan lupausta. Goforeilla ei tule kylmä bikineissäkään. (Hei, haluan kesän takaisin. Jos olisi kesä, voisin lojua tuossa rinteessä bikineissä ja syöttää lokeille riisikakkuja ja olisi lämmin eikä ihon tarvitsisi olla käärittynä raapiviin ja kuivattaviin vaatteisiin. Öisin olisi niin valoisaa, etteivät tähdet näyttäytyisi. Välillä joutuisi hätistämään spurguja kauemmaksi, mutta se on tuttua puuhaa.) Goforeilla hiekasta löytyy erikoisen näköisiä, hieman läpikuultavia rapuja ja vedenrajasta hietakampeloita.

Goforit muistuttavat (ollakseen uskottavia) hieman liikaa Kuurinmaan kynnästä. Siellä on kesä, koska olen käynyt siellä vain kesällä. Talvella kynnäs saattaa olla lohduton. Yhtä kaikki tahtoisin sinne. Kävelemään dyyneille ja katsomaan meren liukunaa valkoisen hiekan yli, hietakampeloiden tunkeutumista hiekkapohjaan ja liikkeelleampaisua jalan alta (kahlaisinko joulukuussa). Sinä kesänä on valkoiset bikinit. Helle, ei juotavaa mukana. Alastomia miehiä maalauksellisina asetelmina valkoisella hiekalla, vaatteet kasoiksi laskostettuina. Kävelemme kengät käsissä, vaatteet repussa, uima-asuisina vasemmalle ja löydämme seuraavaksi alastomat naiset ja viimein kohdan, jossa ei ole muita kuin hietakampeloita ja meri.

"Älä takerru siihen, mikä on mennyttä", kirjoittaa Kissa illalla huolissaan itkemisestäni.

Ongelma on tietenkin se, että jokainen käsite, jota käytän, on ehdollistunut edeltävän myötä laukaisemaan assosiaatioita käsivarsista, auringosta, juoksemisesta ja hietakampeloista. Goforeista. Etenkin käsite "itse".

Itse on se, joka ei usko elävänsä tällaista onnea, tällaista elämää. Joka on pakahtua siihen, ettei osaa käyttää yksikön ensimmäistä persoonaa silloinkaan kun pitäisi, kun saa toruja siitä, mikä tämä "me" on.

En tiedä, kuka on tämä yksinäinen, äkkiä kolmekymmenvuotiaaksi käynyt nainen, joka väittää kirjoittavansa sen sijaan, että tanssisi ja nauraisi, suutelisi ja kohentaisi olkihattuaan tietäen nenälle putoavan valopilkkuja punoksen raoista. Joka kulkee mustassa villapaidassa keittiöön ja takaisin vakavasti ja aamuisena ja kutsuu viheltävää teekannua hopearastaaksi. Levittää ohuen yöpaitansa patterille kuivumaan ja nukkuu yksinään teepaidassa, kädet polvia halaten. Avaa aamulla tietokoneen sen sijaan, että kutittaisi jonkun kaulaa ja kertoisi tälle rakastavansa tätä ja olevansa onnellinen, onnellinen, onnellinen hymyillen ja levänneenä.

Vierastan tätä naista, joka on kadottanut sanansa ja naurunsa. Joka on melkein alistumassa ajatukseen, että elämä on surullista ja vaikeaa ja merkityksetöntä. Melkein, vain melkein. Mutta ei kaukana myöntymisestä, ja se on pelottavaa.

Jostain syystä nainen kuuntelee pää kallellaan kappaletta numero kahdeksan uudelleen ja uudelleen, ja miettii tapaa, jonka mukaan viimeinen säkeistö jätetään laulamatta. Kuinka laulun sanat runnotaan sopimaan iloisiin tilanteisiin kieltäen surullinen loppu, joka kuitenkin on sekin relevantti. Ne yöt ovat valkeat kuluvat kohta. Jos loppu olisi soitettu iloisissa juhlissa, olisin nyökännyt ja hymyillyt tuikeasti. Viimeistä säkeistöä ei soitettu. Kuulen sen vasta levyltä. Laulu sulkeutuu. (Oletteko tekin huomanneet vanhojen laulujen kuvaston - jos kuvataan kauniita luonnonilmiöitä ja maisemaa, ennen pitkää ajaudutaan nationalismiin, ja jos lauletaan romanttisesta rakkaudesta, ennen pitkää mainitaan, että ei se ikuisesti kestä?) Nyt ymmärrän aiemmat säkeistöt.

Kuten sanottua, en erityisesti arvosta ymmärrystä.

2 Comments:

Anonymous Joakim said...

Ostin aikanaan ainejärjestön haalarit siitä syystä että ne olivat kestävästä materiaalista ja halvat. En pitänyt niitä ikinä muualla kuin perunamaalla - kestivät monta vuotta. Vaikka perunaa oli kotitilallani vähän enemmän, 15 hehtaaria.

No, kerran vein viljakuormaa naapurin kuivaajalle. Naapurin isäntä tavasi peräkärryn reelingillä ainejärjestön tekstiä selkämyksestä:

"Soo-sii-oo-looogia. Onko se sitä sosialismia"?

Tuli vaan mieleen.

2/12/05 22:03  
Blogger Veloena said...

Juolahdukset ovat aina kiinnostavia.

Joo, mäkin olen kohdannut kansanihmiset. Aikanaan Jamesin Pragmatismi vääntyi antikvariaatinpitäjän suussa Reumatismiksi. "Helevetin kuiva kirja... oikea reumatismi."

:D

2/12/05 23:13  

Lähetä kommentti

<< Home

<