26.11.05

Winter wonderland

Talvi on rännännyt kaduille. Kun työnnän Ainottaren porttikongista, jossa se asuu, paksulle kadulle, näyttää valkoiselta ja idylliltä. Mutta mukulakivien päällä oleva sohjo on liukasta eivätkä nastarenkaat tapaa sen läpi kiinteää pohjaa. Luisun mäkeä alas ajatellen, että kohta ollaan Marian sairaalassa, puupaa, tällaista se on aina aluksi, talvipyöräily. Mitään ei tapahdu, ohjaan pyörää pystyyn painoavuin, sujahdan Esplanadille ja siitä rautatieaseman ohi.

Pyöräteitä ei ole luotu ja kävelijät ovat unohtaneet, että meitä räntäsotkijoitakin on. Soitan kelloa ja etenen iloisena lumesta, läähättäen ja verkkopaidastani iloiten.

Yöllä asunnon katosta kuuluu askelia, jotka kaikuvat oudosti. Menee hetki ennen kuin tajuan, että päälläni ovat rappukäytävän portaat. Nukun portaiden alla parvella, pää lasitiili-ikkunan luona. Mallinukke tököttää keskellä pimeää timangivyö uumallaan, smaragdinauha kaulassaan. (Joo, ei kannata murtautua - feikkejä kaikki tyynni.) Steppikengät seisovat lakanpunaisilla portailla jaloitta ja vartaloitta. Äiti suuttuu taas tullessaan käymään. "Täällä näyttää bordellilta", hän sanoo ja nyrpistää nenäänsä. Äiti pitää pohjoismaisesta sisustuksesta ja kammoaa viininpunaisia pintojani. Äiti ei ole vielä käynyt, en ole vielä kutsunut. Pitää ensin koota voimia, jotta voin hymyillä siperiantiikeristi takaisin ja sanoa: "Tämä on bordelli. Äiti, se oli vitsi, älä näytä tuolta." Ja keitellä sitten kamomillateetä järkytyksiin, mihinkä minä enää muuttuisin. Äiti luottaa, että muutun. En muutu, paitsi takaisin yhdeksäntoistavuotiaaksi.

Pyörin valkoisessa puuvillayöpaidassa pussilakanattoman peitteen alla. Päässä jatkuu vakuutusyhtiössä käyty keskustelu. "No etpä hyvää diiliä tehnyt", nauraa vakutuusvirkailija kuultuaan uusien kotivakuutustemme koti-irtaimiston arvot: Kissalla kaksikymmentätuhatta euroa, minulla kaksituhatta viisisataa. "Niin pientä ei saa", sanoo virkailija. "Kahdeksantuhatta viisisataa on minimi. Varmasti jo pelkät vaatteesi ovat sen arvoiset." En viitsi mainita, että vaatteeni ovat lähinnä UFFista ja vähät tarvekaluni dyykattuja tai itsetehtyjä, kuten mallinukke. Televisiota, stereoita tai sensellaisia minulla ei tietenkään edes ole. Suurin osa musiikistanikin on kaseteilla. (Jos jollakulla olisi myytävänä latvialaisen Ilze Purmalieten Lidojums CD:llä, voin harkita kyllä ostamista. Kasetin nauha alkaa olla venynyt. Tosin epäilen, että Lidojums on alunperinkin tehty vain kasetille. Mikä vääryys.)

Tanssin illalla hetken. Ihan hetken vain, mutta sen verran, että pyöritän hieman kaksoisolentoani ympäri samaan tyyliin kuin Gene Kelly tanssii katulampun kanssa tiedätte-kyllä-missä. (Gene ei kyllä tarkemmin ottaen tempaa katulamppua mukaansa, mutta se johtuu vain siitä, että katulamppu on vakaampi olento kuin torsoni, joka on hieman vähemmän valopäärautajalka.) Nukahdan ajatukseen, että Kissa on viimein ymmärtänyt, kuka olen. Hän hyvästelee minut tavalla, joka alkaa itkettää ja jatkaa itkettämistä. Hyvästit ovat muunnelma erään kirjan nimestä. Erään kirjan, joka kertoo tavattoman itsetyytyväisestä henkilöstä, joka keskittyy toisten hyvinvointiin ja liimaa kultapaperisia tähtiä taivaalle tikapuilla seisten.

Olen ottanut eräästä suklaalevystä talteen kultapaperin, silittänyt sen sormin pöytälevyä vasten suoraksi ja aion leikata siitä tähden, johon kirjoitan erään stepittären nimen.

Kyllä kyllä, asun teatteripuvustossa, likimain, kerron puhelimessa. Elämäni on draamaa, jossa kristallikaulanauhoilla ja kultapaperitähdillä on suuria merkityksiä. Rakutettujen kuppien, viininvärisen sametin ja korollisten luomiskenkien yhdistelmän epäsovinnaisuus piinaa minua hieman, mutta selvinnen siitä.

Sitä ei kyllä uskoisi aamulla, kun teen itselleni mateeta suuren kupillisen ja kiskon sitten päälle punaisen kuoritakkini ja naksautan Ainottaren lampun päälle ja poljen kaupungin halki. Kaupunki on lauantaiaamuisin uninen ja luminen. Jos sataa koko päivän, takaisin on vieläkin raskaampi ajaa. Illalla on ystävättären vakityönsaamiskutsut, pääsen halaamaan ihmisiä ja syömään vegaanijuhlattaren maun mukaan tehtyä, minulle automaattisesti sopivaa ruokaa (ei tarvitse kysyä kiusallisesti, onko tässä maitoa tai munaa ja selittää sitten, mikä ero on maitoallergialla ja laktoosi-intoleranssilla eikä, onneksionneksi, kuvata maitoallergiaan liittyviä iho- ja suolisto-oireita seisovan pöydän ääressä - se tuntuu aina yhtä brutaalilta!) ja juomaan alkoholittomia juhlahumppajuomia. Ihanaa. Arvon vielä, kumman hameen laitan päälle, mustan vain viininpunaisen. Nyt kun asun lähellä kutsuja, voin pukeutua hameeseenkin ja kävellä pari korttelia sivistyneesti sen sijaan, että kyntäisin Käpylästä räntää keskustaan ja sitten höyryäisin hikeä boolimaljan ääressä.

On niin idyllistä, kun kaikkialla on lunta! (Tai miksi sitä nyt sitten halutaankaan kutsua, sohjomossuksi tai miksi vaan.)

2 Comments:

Blogger Näkymätön tyttö said...

Tuo uusi asunto kuulostaa hauskalta ja kiinnostavalta, toivottavasti kaikki sujuu hyvin siellä.

Minä lopetin pyöräilyn lokakuun lopussa, minun mielestäni silloin olisi pitänyt jo olla oikea talvi. Eikä minun tarvitse ikinä mennä minnekään kauas, kävellen saa enemmän liikuntaakin.
Laktoosi-intoleranssikian on välillä vaikeaa ymmärtää, sellaista, jossa ei kestä edes vähälaktoosisia (muilla perheenjäsenillä, minulla ei onneksi, ainakaan vielä). He vain jankuttavat hyla-tuotteista, ehkä he kuvittelevat että niissä ei ole laktoosia. Intoleranssi on kyllä parempi vaihtoehto kuin allergia.

26/11/05 18:15  
Anonymous Kim said...

ding! katselin tuossa noita sun kuvia, ja kekkasin nyt vasta kuka olet :D

ja juu, lumisena maailma on taas ihan uudella tapaa ihmeellinen!

27/11/05 18:40  

Lähetä kommentti

<< Home

<