29.11.05

Hyvästä huomenesta

Hyvän huomenen kriteerit ovat tiukat. Herätyskellon tulee soida oikeana hetkenä. Damasion kirja ei ole saanut sulkeutua pudotessaan pianon päältä lattialle römeltäessä parvelle nukkumaan ja potkaistessa sitä ohimennen. Hyasintti ei ole vielä saanut avautua. Pahvilaatikon tulee olla tyhjä, jotta sen voi täyttää ja kantaa kellarikomeroon illan tullen, kun julkisivuremontin haalarimiehet ovat siivoontuneet koteihinsa. Tim Curryn tulee huokailla stereoissa olevansa suloinen transvestiitti transseksuaalisesta Transsylvaniasta.

Kirkasvalolampun tulee toimia moitteettomasti ja valo kohdistaa silmiin muutamankymmenen senttimetrin päästä. Kasvien tulee näyttää muuton jälkeen ja vettä saatuaan virkistyneiltä. Eilisen paidan tulee tuoksua riittävän puhtaalta, jotta se voidaan pukea päälle tänäänkin. Pellavansiementen tulee olla riittävän lionneita soijajugurttiin. Näyttää siltä, ettei sada. Uimahallirepun sisällön tulee löytyä helposti: pyyhe, alusvaatteet, hiuslenkki, shampoo, hoitoaine, ihovoide. Joulukalenterin ensimmäisen luukun avaamiseen tulee olla enää muutama päivä.

Punaisen samettimekon tulee roikkua kaapissa. Sen alla tulee seistä kenkien, joiden korko on täsmälleen yhdeksän senttimetriä ja kahdeksan millimetriä ja jotka ostettiin nimenomaisesti tällä kriteerillä.

Kriteerit ovat tilannekohtaisia, darlings.

Päiväsuunnitelmien tulee olla kiinnostavat: valosuunnittelua, kankaiden ripustamista ja sensellaista. Hihitystä. Syömistä ja vesijuoksua ja pyöräilyä Mäkelänrinteeseen ja takaisin. Ja pitää tuntea ylpeyttä, että onnistui lopulta nukahtamaan ilman troppeja, vaikka Kissan toimiminen kasvien muuttomiehenä aiheuttikin sellaisen uuvuttavan surun hyökyaallon, että lopulta minun oli heitettävä hänet ulos, kun tajusin, etten pysty nukkumaan, jos parun useamman tunnin miettien, onko elämälläni enää lainkaan tulevaisuushorisonttia romanttisissa ulottuvuuksissa. Kunnon Ranevskaja-parut, siis. Tästäkin tulee pystyä tuntemaan kiitollisuutta.

Yöpaidan tulee roikkua siististi henkarilla parven reunasta, kuultaa läpi ja osoittaa, että olen yksitoista tai yhdeksäntoista.

("Sitähän tämä kai osittain on, ettet halua mennä aikuisten tylsään elämään, tämä sinun uusi asuntosi ja ne ihmiset, joiden kanssa liikut nykyään", sanoo Kissa. "En mäkään sinne halua, muuten." Koetan kuunnella ajatusten yli, kuinka Billie Holiday laulaa "The way you look tonight". Olen joskus tanssinut siihen koreografiaa, jossa jalkoja nosteltiin jatkuvasti vyötärötasolle pehmeästi ja ylävartaloa kallistellen ja välillä kiedottiin käsivarsi viereisen vyötärölle. Haluaisin olla läsnä analyyttisesti, mutta luiskahdan aina liikkeeseen ja soittoon. Onko se epäkypsyyttä vai antiikkia, en osaa sanoa.)

Hiukset tulee kiskoa kahdelle tiukalle palmikolle ja laittaa paksu kerros huulirasvaa. Tulee muistaa, että hattua valitessa pitää ajatella marraskuun lopun sää yhdistettynä pyöräilijän nauttimaan tuuletukseen. Aamiaisen pitää olla riittävän tukeva, teen kuumaa. Kelloa tulee tarkkailla ikään kuin aika kuluisi nopeammin kuin siihen ehtii juosta polvet korkealle nostaen, ylävartalo eteen taivutettuna, rytmiä kuunnellen ja tehden. Aika tulee ajatella kuten Aristoteles jossain kohdin Metafysiikkaa siihen viittaa: siten että jokainen eliö (erotuksena muista olioista) kehrää oman tilansa ja aikansa.

Olen tämä keho, sen assosiaatiot ja matka ihon alla. Luen Damasion kirjoitusta naisesta, jonka Parkinsonia koetettiin parantaa asentamalla naisen aivoihin elektrodeja (tekniikka on käytössä ja toimii useissa tapauksissa hyvin). Kun erääseen kohtaan potilaan aivoihin asennettiin elektrodit ja johdettiin niihin sähkö, "(p)otilas lopetti keskustelunsa yhtäkkiä, laski silmänsä alas ja katsoi oikeaa puoltaan, kumartui sitten hieman eteenpäin oikealle ja hänen emotionaalinen olemuksensa muuttui surulliseksi. Muutaman sekunnin jälkeen hän alkoi itkeä. Kyyneleet valuivat ja hänen koko olemuksensa kertoi syvästä murheesta. Pian hän nyyhki. Emootion jatkuessa hän alkoi kertoa, miten syvän surullinen hän oli, miten hänellä ei ollut voimaa jatkaa elämää tällä tavalla, miten toivottomaksi ja uupuneeksi hän itsensä tunsi... hoidosta vastaava lääkäri oivalsi. että epätavallinen tapahtuma johtui virrasta ja keskeytti toimenpiteen. Voin yhdeksänkymmenen sekunnin kuluttua potilas käyttäytyi taas normaalisti. ... Erittäin nopeasti hän hymyili, näytti rentoutuneelta ja seuraavien viiden minuutin ajan hän oli melko leikkisä, jopa vitsaileva. Mitä tuo äskeinen oli, hän kysyi. Hänestä oli tuntunut kammottavalta, mutta hän ei tiennyt syytä."

Naista pyydettiin kuvaamaan tunnettaan sen velloessa. Kuulostaako tutulta: "Putoan pääni sisällä, en halua enää elää, nähdä mitään, kuulla mitään, tuntea mitään... Olen kyllästynyt elämään, olen saanut tarpeekseni... En halua elää enää, elämä inhottaa... Kaikki on hyödytöntä... tunnen itseni arvottomaksi. Pelkään tässä maailmassa. Haluan piiloutua nurkkaan... Itken tietysti itseni takia... Olen toivoton, miksi kiusaan teitä?" (Kuvaus löytyy Damasion kirjasta Spinozaa etsimässä, s. 70-72)

En osaa sanoa tuota naista paremmin, miksi suru toisinaan pureutuu sellaisella voimalla tai miksi äkkiä se katoaa ja maailma on taas selkeä ja käsitettävissä. Ainoastaan yhdestä seikasta olen varma: surumielisyyden ihannointi on väärä ratkaisu. Empiiriset tutkimukset osoittavat kyllin selvästi, että surun vallitessa ihmisen päättelykyky huonontuu olennaisesti. (En tahtoisi mainita, että samoin käy rakastuessa, kun oksitosiiniarvot loikkaavat pilviin ja loogisen päättelyn alueet aivoissa vaipuvat dogmaattiseen uneen ihanuudesta. Ilmeisesti tällä on terveyttä edistävä vaikutus. Mainitsenpa kuitenkin. Ihan vain vertailun vuoksi.)

Hyvää huomenta. Otan takkini ja käyn ylos ovesta. Vesijuoksemaan! Endorfiinitaso on saatava siedettävämmäksi.

14 Comments:

Blogger Matti said...

Kuulin joskus neuropsykologian luennolla anekdootin ihmisestä, jolle laitettiin elektrodit päähän. Virta käännettiin päälle. Lääkäri kysyi miltä tuntui, ja potilas vastasi että Guns'n'Rosesin Paradise City lähti juuri soimaan.

29/11/05 11:51  
Anonymous ruu said...

Kerro Veloena siitä vesijuoksusta. Kävin urheiluliikkeessä ja näin vesijuoksuvyön ja kysyin miten sitä käytetään ja sellanen nuori, innokas tyyppi puki sen päälleen niin, että "päät" jäivät "auki" vartalon sivuille ja hän väitti veden vastuksen siis tällä tavoin kasvavan. Ja juoksu kuulemma taphtuu pohjaa pitkin. Olin jotenkin kuvitellut, että vesijuoksuvyö kannattelee juoksijaa, joka juoksee jalat irti pohjasta (paikallaanko?). En ole nettiä kolunnut läpikotaisin, mutta 30 sekunnin pikahaulla en löytänyt kuvausta siitä kuinka juoksu itse asiassa tapahtuu. Ja sitten: mistä osaa valita oikeanlaisen juoksuvyön? Vai onko niitä vain yhtä mallia ja kokoa?

Kysymyksiä, kysymyksiä..

PS. Onnea uudelle kodille!

29/11/05 12:07  
Anonymous Maria said...

"Putoan pääni sisällä, en halua enää elää, nähdä mitään, kuulla mitään, tuntea mitään... Olen kyllästynyt elämään, olen saanut tarpeekseni... En halua elää enää, elämä inhottaa... Kaikki on hyödytöntä... tunnen itseni arvottomaksi. Pelkään tässä maailmassa. Haluan piiloutua nurkkaan... Itken tietysti itseni takia... Olen toivoton, miksi kiusaan teitä?"

Nämä toivottomuuden, arvottomuuden, haluamisen puutteen tunnelmat kuulostavat kyllä masennukselta -- eivät surulta. Suru ja masennus voivat joskus näyttää ulospäin samanlaisilta, mutta ovat eri asia, ja kokemuksellisesti hyvin erilaisia. Masennushan on juuri kyvyttömyyttä surra.

29/11/05 13:03  
Blogger Jani said...

"Kuulostaako tutulta:"

Kuulostaa jokapäiväisiltä tuntemuksiltani ja ajatuksiltani. Sillä erotuksella, että minulla ei ole katkaisijaa, josta tuo loppuisi.

29/11/05 14:57  
Blogger Veloena said...

Maria: Hmm, jaa. Tuo on kiinnostava kommentti, mutta jättää taakseen ammottavan kysymyksen, miltä SURU sitten tuntuu / miltä sen pitäisi tuntua. Eikö masennus ole kroonistunutta surua ja ahdistusta, joka kroonistuttuaan ei enää tunnu miltään? Näin olen itse kuvitellut. Korjatkaa.

Ruu: urheiluliikkeessäsi on epäasiantunteva myyjä. Vesijuoksujutskia voi vilkuilla helpoiten sivulta
http://www.co.jyu.fi/~sou/vesijuoksu_center.html

Matti: Hitsi vie, Paradise City -fiilari. Muistan eläväisesti, kuinka loioimme ystävättäreni E. Herkkupepun kanssa nurmella Luukin telttailualueella ja kuuntelimme matkamankasta tuota kappeletta loilottaen mukana ja odottaen, että fonduekeittimessä (!) kypsennettäväksi tarkoitettavat perunat alkaisivat kiehua ja pehmetä. Oli kesä, tietty. Herkkis pisti tupakaksi ja minä pistin silmät kiinni ja lauloin ja perunoiden kypsymiseen meni kolme ja puoli tuntia. Juu, fonduekeittimestä ei ole trangiaksi. Ainoa kypsä eines matkassa oli koiranmakkara koiralle, ja mietimme hetken sitäkin, oisimmeko syöneet sen. Ei se lihansyöjälle niin iso loikka olisi ollut ja oli hirveä nälkä samottua metsässä monta tuntia.

29/11/05 15:04  
Anonymous Maria said...

Hmm. tätä on hyvin vaikea selittää sellaiselle, joka ei ole kokenut depressiota (vaikka lievänä ja ohimenevänä masennus on kyllä varmaan jokaiselle tuttu tunne - jos sitä nyt tunteeksi voi sanoa. Ajattelen siitä juuri niin, että masennus tulee silloin, jos on tapahtunut jotain sellaista, joka "oikeasti" herättäisi esim. surua ja vihaa -- muttei syystä tai toisesta pysty tuntemaan noita tunteita, koska kokee ne esim. jotenkin omaa minuuttaan uhkaaviksi.)

Masennus on sellaista syväjäädytteisyyttä, jossa ei tunne oikein mitään, on turta. Ei, se ei ole kroonistunutta surua, vaan nimenomaan sitä, ettei pysty suremaan sitä, minkä on menettänyt.
Suru taas on tervettä "luopumistyötä"; päästän vähitellen irti menetetystä suremalla. ja suru on prosessi: se loppuu joskus; kun taas masennus hoitamattomana voi kestää vuosikymmeniä, tai vaikka koko ihmisen elämän. Se tylpistää tunteet ja voi kaventaa ihmisen hyvinkin haaleaksi kuvajaiseksi siitä, mitä on joskus aiemmassa elävyydessään ollut.

Minusta sinä kuulostat -- jos sallit -- kuitenkin enemmän surulliselta; puhut surun aalloista kun näet exäsi (masennusta en kuvaisi näin dynaamisella termillä, koska se on niin staattinen olotila); heität hänet ulos, koska et kestä noita tunteita, siis tunteita nimenomaan. Olet kaikin puolin toimintakykyinen ja surustasi huolimatta uuteen elämääsi innokkaasi suhtautuva, itsestäsi rakastavasi huolta pitävä (kuvaat ihanasti esim. näitä yöpaitajuttuja.. :) ); masentunut ei välttämättä pystyisi tällaiseen, vaan menettäisi kiinnostuksen koko elämään, ei pystysi pitämään huolta itsestään, luopuisi kaikesta haluamisesta ja tavoittelemisesta..

Hmm. palatakseni kysymykseesi, miltä suru tuntuu.. Ehkä riittää vastaukseksi, että suru tuntuu. Masennus on staattinen, hiljaisen kärsimyksen olotila, jossa mikään ei liiku, eikä se tosiaan ole oikeastaan tunne.. Eli se ei tunnu, vaan nielaisee ihmisen sisuksiinsa..

Hmm. en tiedä selvensikö tämä haparointi nyt mitään, mutta tällaisia tuli mieleen.

Voimia suremiseen!
Maria

29/11/05 18:34  
Blogger Eufemia said...

Maria, toisaalta masennukseksi kutsutaan myös sellaista ahdistuksen värittämää (sairaus?)tilaa, joka ei salli passiivisuutta.

Veloena, kiitos kuvauksesta, joka vahvisti käsitystäni, että tavallinen paha mieli ilman erityistä syytä on verrattavissa flunssaan. Aikuistenkaan maailmasta ei muuten ole mikään pakko tehdä omalta osaltaan tylsää. Vesijuoksu kuulostaa veikeältä.

29/11/05 19:49  
Anonymous Maria said...

Eufemia: nyt en ihan tiedä, mitä tarkoitat tällä: "toisaalta masennukseksi kutsutaan myös sellaista ahdistuksen värittämää (sairaus?)tilaa, joka ei salli passiivisuutta."

29/11/05 21:33  
Blogger Eufemia said...

Maria, anteeksi epäselvyys. Kuvasit sellaista depression muotoa, jossa ihminen on turta ja passiivinen. Depressiopotilaiksi diagnostisoidaan kuitenkin myös sellaisia, joilla ahdistus tulee mielialaa järkyttävinä aaltoina, eikä masennus tee passiiviseksi, sillä ahdistus saa toimimaan jopa pakonomaisesti. Tällaiset masennuksen muodot jäävät nähdäkseni usein mainitsematta, joten mainitsin.

29/11/05 22:15  
Anonymous Maria said...

Hmm juu. en pyrkinytkään tyhjentävään esitykseen kaikista mahdollisista masennuksen muodoista, vaan lähinnä tekemään eroa surun ja masennuksen välille :)

Masennuksen muotoja on toki erilaisia. En nyt ole varma, puhutko maanis-depressiivisyydestä. vaiko sitten sellaisesta, että ihminen yrittää hektisellä toiminnalla pitää loitolla "romahtamista" masennukseen .

Sanoisin vielä, että masennus ja ahdistus eivät ole synonyymejä. Toki masennukseen liittyy usein ja ehkä melkein aina ahdistusta; mutta toisaalta on olemassa ahdistusta, johon ei liity masennusta..

29/11/05 22:41  
Blogger Veloena said...

Niin, luulen kyllä itsekin, että masennus on itselleni aika vieras tila. Ahdistus ja suru eivät, mutta pyrin siivoamaan niitä paremmin kuin muruja keittiönpöydältä. Luin eilen erään kirjan välistä tipahtaneen postikortin, jonka sain ystävältä kymmenen vuotta sitten. Siinä lukee: "Olen toisinaan onnellinen. Onnellisuuden paralleeli ja seuralainen on hirvittävä, raastava epätoivo. Nämä tunteet vaihtelevat minussa ja se on parempaa kuin lattea yhtäkaikkisuus. Samanlaista tunne-elämää toivon sinulle."

Toiveet toteutuvat toisinaan.

Damasio kuvaa naisen tilaa nimenomaan suruna, ei masennuksena. Siksi hämmästyin Marian kommentista, joka jatkokommentteineen avaa aivan uudenlaisia näkymiä. Luultavasti en tunne kovinkaan monta masentunutta ihmistä - itse asiassa keskustelin eilen asiasta ystäväni kanssa ja epäilin, että iloisuuteni säikäyttää ja karkottaa heidät.

Tavallaan se on aika omituista, koska onhan jokaisella ihmisellä surullinenkin puolensa JA iloisuus ei ole sama asia kuin pinnallisuus (vaikka näin usein huomaakin alavireisempien ihmisten olevan taipuvaisia ajattelemaan).

30/11/05 10:27  
Anonymous Maria said...

Tuntuupa kivalta, että pystyin selventämään masennuksen ja surun eroa sellaiselle, joka ei ole asiaan "vihkiytynyt" :) Suru ja masennus menevät kyllä useinkin sekaisin; jopa Kristevan masennusta käsittelevän "Mustan auringon" suomennoksesta puhutaan koko ajan virheellisesti "surullisuudesta".

Hmm. Masentuneella on syyllisyyden ja häpeän tunteet yleensä niin voimakkaat, että masentunut voi sinun, iloisen ihmisen seurassa myös kokea syyllisyyttä siitä, ettei pysty tempautumaan mukaan iloosi; tai ajatella, että sinä et pysty hyväksymään heidän alavireisyyttään kun olet itse niin iloinen; tai että he eivät vaan kategorisesti kelpaa kellekään kun ovat mukamas niin huonoja ja arvottomia ihmisiä..

On kyllä hienoa, jos ihmisellä on tunneskaala koko laajuudessaan käytössä. Itsekin olen hyvin voimakkaasti tunteva, ja usein hämmästelen sitä, miten nopaesti ja saumattomasti tunne voi vaihtua toiseksi.

30/11/05 13:10  
Blogger Marimba said...

Suru voi kroonistua masennukseksi, luulen.

Minun ei tarvitse katsoa kauas nähdäkseni esimerkin. Jännää, kuinka muutama peräkkäin pantu lause tuo yhtäkkiä mieleen läheisen, kuvaa hänen tilansa, joka on ollut nähtävissä, mutta ehkä niin lähellä, ettei kokonaiskuva tai diagnoosi ole valjennut.

Marian kuvaukset masennuksesta kuulostavat tutuilta. Onneksi se kaikki on minulta ohi, jo rämmittyä suota.

30/11/05 17:15  
Anonymous ruu said...

Kiitos linkistä, Veloena. Täällä ovat tosiaan vesijuoksuasiat vielä lapsenkengissä :)

1/12/05 09:05  

Lähetä kommentti

<< Home

<