23.5.06

Yksin on paha syödä

Asunnossa haisee liian monta kissaa. Ne poukkoilevat laihoina, korvat epäilevästi luimussa. Töpöhäntäinen harmaa on jotakin erityistä. Se sullotaan laatikkoon. Emme laula Like a Prayeria lopultakaan, koska olen unohtanut ottaa Kerubivompatin antamat walkmanit mukaan kaikessa touhotuksessani.

Kun kolli on saapunut uuteen kotiinsa, ihmettelemme sen edesottamuksia mahdollisimman vähän. Asettumisen on saatava tapahtua rauhassa. Harmaa töpsöttää ikkunan luota oven luo ja takaisin. Sitä ei voi olla rakastamatta. Se on niin altis, niin luottavainen. Me istumme pöydän molemmin puolin, syömme nopeaa extemporekeittoa ja purkkidolmatheksia. Viive vasta totuttautuu äitiyteen kolli rinnallaan. Suru tapailee virkkuukoukkumaista otetta. Olen tänään seissyt asemanlaiturilla, jännittänyt, itkenkö. En ole itkenyt, olen edelleen liian rikki itkeäkseni. Olen vain kääntynyt ja juossut alas portaat ja tuntenut, kuinka minun pitäisi tuntea jotakin, mutta olen vain juossut ja itkenyt vasta myöhemmin.

"Te näytitte niin onnellisilta", sanoo Viive myöhemmin, kun olemme juoneet puoliksi-cavapullon jälkeen Agnes-likööriä, joka maistuu oksennus-jägermaisterilta. Kolmas päivä alkoholia peräkkäin, kotiin kävellessä maailma tuoksuu liian hyvältä ja keväältä ja melkein kesältä, ja olen äkisti yksin suuressa kaupungissa, ja toisaalta liian vanha ja toisaalta valmis kaikkeen, ja tahdon vääntää varovasti hauraita mustamuovisia ruukkuja taimien juuripaakkujen ympäriltä ja tanssia kosteaa maata. Ja kaikki, mitä voin tehdä, on väärin.

Enkä tiedä kuka olen tai mitä haluan, kun kuljen kaarevaa kujaa pitkin kotiini ja liikutun siitä, miten kaunis ja outo maailma on. On omituista elää ja hengittää ja todeta jonkun kanssa samaan hengenvetoon, ettei voi luvata mitään, ettei tiedä kuka on ja minne menossa, ja tuntea silti, kuinka jokainen kosketus, askel ja silmäys sisältää enemmän rakkautta kuin on kokenut vuosikausiin. On pelottavaa olla rakastumassa, etenkin kun on tällainen vuodenaika.

Vai onko se vain uusi kissa ja puoli pulloa cavaa ja lämmin päivä ja elämän palaaminen hiiri-influenssan tilalle ja taju siitä, että viikon päästä on kesäkuu? Vai onko se vain odotusta juhliin saakka, ja nouseminen laivaan, ja seilaaminen tiehemme olkihatut kenossa, auringonläikät nenänpiillä, onko se vain odotusta sormien työntämisestä lampaan turkkiin, onko se vain neuroosia siitä, että juhannussuunnitelmat ovat edelleen auki?

Minulla ei ole ketään, kenelläkään ei ole minua. On vain taloja, ja niiden reunustamia katuja, kahviloita ja kukkivia puita, ja kevään tuoksu, ja kävelemistä yön sylissä kotiin ilman takkia, käsineitä ja hattuja, ohi tekstin delirious monkey, muistelua erään pihan syreenistä, selviäisikö sydämeni ilman novokaiinia, onko oikein kieltää romanttisen rakkauden mahdollisuus, mitä muuta ovat kädet vyötäröllä ja olkapäillä, nauru ja silmiin uppoaminen, lopun Minut Blockin murentaminen espressoon?

"On kummallista, kuinka jotkut kysyvät oikeita kysymyksiä", sanon tänään Viille. Minulta on tänä vuonna kysytty kaksi oikeaa kysymystä, jotka ovat äkisti saaneet minut katsomaan tarkemmin, jännittymään. Poikkeuksellista, olen ajatellut, hyvin poikkeuksellista. En usko, että kysyn ikinä keneltäkään oikeaa kysymystä. Tai jos olen kysynytkin, ei sitä ole kerrottu. Tämä on oma versioni Prufrock-ahdistuksesta. Etten osaa tehdä onnelliseksi, auttaa, ottaa vastaan.

Ja yksin on paha syödä.

3 Comments:

Blogger KK said...

Yhteinen ateria on enemmän kuin ainestensa summa. Muuten on kyllä vähän retusoitu olo :)

23/5/06 14:22  
Blogger Veloena said...

Aion kyllä kirjoittaa jostakin, mitä sanoit, mutta en herraparatkoon kännissä.

Koska se on aika teoreettista.

Siis se kela, ei gänä.

23/5/06 16:43  
Blogger KK said...

Taisin olla enemmän kuunteluoppilaana. Mikä kyllä passaa mulle. Sen sanon, että olo seurassanne oli ilo.

23/5/06 17:42  

Lähetä kommentti

<< Home

<